Elämä väsyttää

Viisi päivää kestäneen moraalisen krapulan jälkeen alkaa sitä ihminen miettimään mahdollisia hoitopaikkoja itselleen. Miksi sitä pitää rankaista itseään hauskanpidosta?

Kirjoitan jälleen, tällä kertaa rakkaudesta. Näen outoja unia kaikesta mahdollisesta. Viime yönä unessa oli sellainen kaappi missä asui terävähampainen hirviö. Sille piti syöttää kaikenlaista että pysyi kilttinä. Muuten olisi popsinut minut ja muut immeiset suuhunsa. Hoh.

Ensi viikko tulee olemaan kaikilla mahdollisilla tavoilla mielenkiintoinen. Ahi ahi, puhi puhi.

Nijo. Näin perhosen unessani.

PERHONEN kuvaa sielukkuutta ja henkevyyttä. Vapaana lentävä mutta heikkona se saattaa jäädä helposti pyydykseen, esimerkiksi hämähäkin seittiin tai perhoshaaviin. Unennäkijä saattaa kokea itsessään jonkin sortin heikkoutta. Näille tunteille ei unennäkijä anna helposti tilaa itsessään teknokraattisessa yhteiskunnassa.

Turha kai sanoakaan että hitaalla mennään ja paniikki iskee päälle? Onneksi on lääkkeet.

Tänään nukuin univelkojani pois. Näin unta…

…että olimme menossa naimisiin Toisen [nykyisen/entisen?] kanssa. Olin kai muuttanut tai muuten vain muuttunut nainen, aikaa oli kulunu tovin aikaa. Eikä minulla ollut enää edes näin vahvoja tunteita Toista kohtaan. Se oli kuitenkin rakastunut tai tekemässä omasta mielestään miehen työn. Se ei halunnut menettää mua lopullisesti eikä se tiennyt ongelmaan mitään muuta ratkaisua kuin avioliiton.

Mulla oli jo muita tulevaisuuden suunnitelmia mutta suostuin sen kosintaan koska mun kävi sitä niin sääliksi. Velvollisuuden tunteesta. Tottumuksesta. Halusta yrittää että joskos tästä tulisi vielä silti jotakin. Se oli aivan onnessaan. Minä en, unessa olin jo jatkanut matkaa, oli uudet ihmiset kiikarissa. 

Parasta oli se että mulla oli siinä unessa hääpuku. Sellainen 80 - 90 -luvun mekko, pitkät hihat, v -kaula-aukko. Yläosa pitsiä ja levenevä alaosa tylliä ja silkkiä. Mua ahdisti. Taisi olla sitten jo vihkiaamu kun Toisen äitikin oli siinä. Anoppi oli niin onnellinen että poikansa oli vihdoin päättänyt mielensä ja aikoi viedä mut vihille. Mietin, mietin ja angstasin siinä ja vähän ennen vihkimistä lähdin juoksemaan pitkä tukka hulmuten.

Palasin ns. deadlinen jälkeen ja meidän kahden välinen läheisyys oli tullut takaisin. Suoraan sanottuna, kaikki oli yhtä hyvin kuin joskus parhaina päivinä. Se jutteli jonkun kaverinsa kanssa puhelimessa. Kaveri kysyi että olinko se minä joka juoksi helvetin lujaa puvussani pitkin pikkukaupungin katuja. Toinen vastasi sille nauraen että joo, mutta että tuossa vieressä se yhä on.

Eilinen meni vielä siinä yleisessä surussa. Onko tämä loppu, alku jollekin paremmalle vai jäänkö tähän saatanalliseen olotilaan loppuelämäkseni kellumaan? Tulenko koskaan saamaan rauhaa itseni ja elämäni kanssa. Miksi luulen yhä vain että jostain toisesta ihmisestä olisi minulle tukea? Olenhan tähänkin asti selvinnyt yksin, miksi luotin siihen että jossain täällä olisi ihminen joka voisi auttaa tämän taakan kantamisessa? Miksi en saa taottua kallooni ettei kukaan voi auttaa minua itseni suhteen, minun täytyy selvitä tästä ihan yksin. Olen itsekeskeinen paska kun kuvittelen että jotakuta voisi kiinnostaa auttaa minua.

Eilinen mieliala tuli sitten uniinkin. Olin muuttanut entiseen kaupunkiin. Olin sanonut asuntoni irti, asuin jossain solussa kolmen jätkän kanssa. Olimme menossa sen kusipäisen entisen [kyllä, taas unissani voi vittu saatana perkele] kanssa naimisiin. Soitin sille jossain vaiheessa että mites ja koska me muutetaan yhteen. Vastaus oli tyly ja vittumainen. Nauroi vain idioottimaisuudelleni, olin taas ollut niin tyhmä että menen kerta toisensa jälkeen samaan retkuun. Epätoivo siitä ettei ollut asuntoa, ihmistä, tulevaisuutta. Heräsin tähän painajaiseen.

Pikainen analyysi: kukaan ei huoli minua. Ei ainakaan enää sitten kun olen tehnyt juuri niin kuin ne haluavat. Heittänyt oman elämäni hukkaan ja omistautunut täysin niille. Viimeistään silloin minusta tulee huono, kelpaamaton, mätä, paha, toisen elämän pilaava syöpä joka jätetään yksin. Eikä minulla ole enää siinä vaiheessa mitään mihin palata, nojata, ottaa tukea.

Sellaista tänään. Mutta kuten totesin, suru on muuttumassa täydeksi vitutukseksi. Miksi SINÄ olet muka niin SAATANAN täydellinen eikä sinussa ole IKINÄ mitään vikaa? Todellisuus on aina kertojan puolella. Eivät asiat ole mustavalkoisia. Ennen nukkumaan menoa pohdin sitä että missä vaiheessa saatat huomata/tajuta sen että se en ole minä joka pilaan elämäsi. Suurempi kysymys onkin siinä että missä vaiheessa, kuinka pitkän ajan kuluessa saan taottua omaan kuupaani sen, että se en todellakaan ole minä. Minä en pilaa elämääsi, minä pilaan vain tämän vähäisen itseni ajattelemalla näitä asioita 24/7.

Edit: Ja voi vittu sen saatanan Keltainen Toukokuu -biisin saisi kokonaisuudessaan kieltää lailla mutta ETTÄ VITTU SITÄ SOITETAAN RADIOSSA SYYSKUUN ALUSSA. Vittu kun sieppaa pientä sydänalasta. 

Masentaa. Vituttaa. Ja ahdistaa totaalisesti.

Näin unta siitä yhdestä kusipäästä. Riippuu minussa näin hereillä ollessanikin kuin purkka tukassa.

Sama vanha virsi. Tällä kertaa olin myyjänä jossain rautakaupassa ja tein gradua yolle. Se ilmestyi ensin sinne kauppaan vittuilemaan. Sen jälkeen yolle uuden naisensa kanssa. Kertoi koko ajan kuinka hyvin sillä menee, kuinka nopeasti se on nyt vihdoin ja viimein päättänyt valmistua, miten loistava sen parisuhde on, miten paljon minua fiksumpi sen uusi nainen on. 

Eikä siinä ollut mitään muuta uutta kun sen hiukset. Oli tällä kertaa värjännyt ne hieman vaaleammiksi. Se vainoaminen ahdistaa. Sen lisäksi että se kertoi [ja näytti] miten loistavasti sillä menee ilman mua se halusi tehdä mut mustasukkaiseksi. Koska on yhä rakastunut muhun ja haluaa mut ja rakastaa mua ja haluaa mut takaisin ja mä olen pakottanut sen ottamaan uuden tyttöystävän. Ja kuinka kusipäinen olen kun pakenin sitä aikani ja onnistuinkin siinä mutta tottakai se löytää minut aina. 

Yritin sanoa etten halua olla sen kanssa missään tekemisissä. Se vakuutti että me olemme toisillemme ne ainoat oikeat. Minä yritin vastustella. Ei mennyt jakeluun. 

Pääsenkö mä siitä koskaan eroon. ?

Edellisessä unessa Toinen oli kertonut kavereilleen että olen Hullu. Yksi kavereistaan säikkyi, toinen oli yllättävästi hyvinkin ymmärtäväinen. Olin unessa hyvin vihainen Toiselle joka vain kiven kovaan väitti paljastumisen olevan ihan omaa vikaani. Kun en ollut käyttäytynyt kunnolla. Unessa oli taas junakin. Saattelin sukulaiset junaan, sanoin vielä että pitääpi mennä ettei juna vie väkisin kotiseudulle. Sukulaiset viivästyttivät lähtöä ja jouduin hyppäämään liikkuvasta junasta raiteille. En ehtinyt edes katsoa tuleeko toinen juna perässä, onneksi ei. Hauskaa tässä juna-unessa on se, että juna lähtee aina samalta laiturilta ja on aina viemässä mua siihen helvettiin takaisin.

Tuossa äskettäin näin unta taas synnyinkodista, niistä ihmisistä. Millainen yhteensattuma on se, että eräältä sukulaiselta oli tullut viesti puhelimeen puolen vuoden jälkeen tämän unen aikana? 

Ja vielä parisuhteesta, heräämisen jälkeen koettu visio. 

On kaksi ihmistä jotka seisovat vastakkain. Niiden ympärille, vyötäisille on pujotettu sellainen iso kuminauha joka sitoo ne yhteen. Vaikka nämä kaksi yrittävät kerta toisensa jälkeen kauemmas toisistaan kuminauhan elastisuus palauttaa ne yhteen. Mutta: vuosien kuluessa kuminauha kuluu ja löystyy. Jos haluaa pysyä naamakkain, edes vähän lähellä sitä toista ihmistä, on kuminauha vaihdettava uuteen aina tietyn väliajan jälkeen. Nauhan vaihdon aikana nämä kaksi saattavat hetken harhailla omilla teillään mutta kun uusi nauha on asetettu ovat he taas lähempänä toisiaan kuin aikoihin.

Buah hah haa!

Huoh. Ei osaa edes selittää mitä päässä tapahtuu tällä hetkellä. Ehkä se johtuu terapiasta tai siitä että nukkuu liian pitkään. Olen viimeisen kolme[?] viikkoa nähnyt väsyttäviä ja todentuntuisia unia. Joita en kuitenkaan herättyäni enää muista.

Viime yön muistan vielä. Olin kotiseudulla, pitämässä vanhempansa menettäneestä perheestä ja kuivuvasta kylästä huolta. Herättyänikin olin helvetin stressaantunut taakasta mikä tälle oli unessa nostettu. Väitän että tämä uni nojaa todellisuuteen missä elin kymmenen vuotta sitten. 

Toissa yön uni palautui mieleen myös. Siinä asuin Isossa Omenassa. Vanhat kotikulmat olivat läsnä siinäkin unessa, tosin vain tuttujen ihmisten kautta. Asuin New Yorkissa mutten kuitenkaan lähelläkään sitä. Se oli joku supurban-alue, kaupunki alkoi kirjaimellisesti siitä sadan metrin päästä. Olisin halunnut kovasti mennä tutustumaan kaupunkiin mutta menneisyyden ja nykyisyyden [Toinen] ihmiset jarruttivat minua. Ai ni, olihan siinä myös Michael Keaton kiusaamassa. 

Lyhyesti ja ytimekkäästi: tämän hetken elämä ahdistaa, menneisyys ahdistaa, mitään en ole saavuttanut vaikka olen vanha kuin taivas. Mutta jotain positiivista. Tulevaisuus ei ahdista tällä hetkellä. Ehkä olen vain liian vittuuntunut ja väsynyt näistä unista että jaksaisin enää tämän kaiken päälle kiusata mieltäni jollain velkataakalla tai sillä, mitä synnyttäjälle mahtaa kuulua.

En tiedä miten helvetissä sain sotkettua tämän blogin noin että kaikki näkyy boldauksella. Mutta tuskin se menoa haittaa. Novelliyritelmän kommentointi on sallittua, suositeltavaakin. Tänään lisää tekstiä.

Mennä viikolla on nähty unia.

Ensimmäisessä unessa oli veli, seuraavassa sisko. Molemmat eivät ole vierailleet tämän päässä hetkeen aikaan. Varsinkin siskon kohdalla oli outoa se yltäkylläinen hellyys mitä unessa tunsin häntä kohtaan. Halusin halailla, pussailla, pitää suojassa. Isosiskosyndrooma.

Toissa yönä näin unta missä oli Toinen. Toinen oli Toinen mutta Bruce Willisin ruumiissa. Ehkä tilanteen tulehtuneisuudesta kertoo kaiken se, että unessa poltin tätä Bruce-Toista tupakalla keskelle mahaa. Ja oli siinä unessa rekkojakin jotka mutkittelivat jotain harjuista soratietä liian kovalla vauhdilla ja liiaksi mutkitellen. Yrittäen ajaa päälleni. 

Uniakin on tosiaan tullut nähtyä.

Kotiseutu vaikuttaa alitajuntaan mitä hassuimmalla tavalla. Olin eilen aamulla täysissä sielun ja ruumiin voimissa [niin luulivat hassut] jankuttanut Toiselle että nytkö hän putsaa hormit. Toinen oli ihmetellen kysynyt että mitkä hormit, minä olin kertonut tarkasti mitkä kaksi uunin hormia pitää putsata. Ja kun viesti ei ollut mennyt perille niin olin kuulemani mukaan paiskannut vittuuntuneena takaisin nukkumaan. Jep jep. Itse kun muistan sen että hereillä olen ollut jossain vaiheessa mutta ei mitään tietoa siitä että olen jostain nuohouksesta höpissyt.

Ja uni viime yöltä: oli ollut ydinsota. Jäljellä oli enää pieni pala maailmaa jossain merellä jossa oli palmusaaria, sinistä vettä ja hiljaista. Olimme työkaverin kanssa kaksi henkiin jäänyttä. Uiskentelin ensin yksin saarelta saarelle kunnes löysin kaverini saarelta jonne ei koskaan paista aurinko. Siellä sitten syötiin puoli pilaantuneita eväsleipiä.

Niin. Ydinsota = tämä perhehelvetti? Allekirjoitan.

Jösses kun sitä on pieni ihmislapsi sekaisin.

Näin unta että Toinen ei ollut Toinen vaan se väkivaltainen entinen. Huh huh. Pitäisi lopettaa vanhojen kaivelu koska se verottaa mm. aikaa tältä parisuhteelta. Mutta kuten omaksi - ja Toisen, vaikkakaan ei ole asiasta edes valittanut - lohdutuksekseni totesin; käydessäni nämä nyt lopullisesti läpi entisestä tulee enää vain pieni osa sitä Entisen Elämän harmaata, tasaista massaa. Toivossa on hyvä elää sanoi satiainen. 

Sen sijaan suruttaa tämä yhteiskunta.

Provoa yritetään heittää laidasta laitaan: te vain pelkäätte Meitä. Eipäs pelätä mutta se nyt vain on luonnotonta, vitun koirannussijahomppelit. Tähän homo-hetoro -kiistelyyn ei saada koskaan kaikkia tyydyttävää päätöstä. Suomi yhteiskuntana on aivan liian nuori ja takapajuinen. Tällä tarkoitan ns. virallisia tasoja. Jos katsottaisiin sitten 20 vuoden päästä uudemman kerran?

Sillä välin muistakaa: se, että lapsella on kaksi eri sukupuolta olevaa vanhempaa ja ns. [aivan liian] Korkealle Arvostettu Ydinperhe EI TAKAA LAPSEN ONNELLISUUTTA TAHI SITÄ, ETTÄ LAPSI KASVAISI OIKEAMIELISEKSI JA TASAPAINOISEKSI, ONNELLISEKSI AIKUISEKSI ILMAN MINKÄÄNLAISIA ONGELMIA.

Sen sijaan että jaksaisitte taistella jostain 1/2/1,5 isä-äiti -sotkuista niin keskittyisitte vaikka siihen miksi SUOMALAINEN PERHE [joita on useissa sateenkaaren väreissä, uusioita, perusmalleja, rikkinäisiä, ehjiä…] voi huonosti? Miksi vanhemmat ja lapset voivat huonosti? 

Väsyttää. Anteeksi epäselväselitys asiasta. Kaikki varmasti arvaavat mitä mieltä minä olen tästä asiasta.

Soundtrack: Ultra Bra/Me yhtenäistämme

Edellisenä yönä näin unta Joel Melasniemestä.

Äsken näin unta Terhi Kokkosesta.

Todentuntuisissa unissa on se haittapuoli että jos seuraavana päivänä sattuu törmäämään sellaisiin ihmisiin jotka ovat olleet pääsi sisällä [ja joiden kanssa sitä on tullut ehkä tehtyä kaikenlaista valonarkaa] saattaa unennäkijää hieman hämmentää ja punastuttaa. Alussa mainitut henkilöt eivät liity edelliseen kommenttiin…

Punastumisesta puheenollen: töiden takia joudun nykyään ramppaamaan jos jonkinlaisessa kokouksessa ja palaverissa. Seuraavan skippaan sillä syyllä että harrastan paniikkihäiriötä. Yllättävää on se että saan suuni edes auki. Eipä sieltä sitten mitään järkevää tulekaan. Punastelen, panikoin, katseeni harhailee, änkytän ja sanat tulevat suusta ihmeellisessä järjestyksessä jotka eivät muodosta lauseita ollenkaan. Olen kuin se Roolihahmo Tropic Thunderista.

Jälkeenpäin on Idioottimainen olo. Hävetys, kauhistus, huimaus kun sydän lyö vieläkin liian kovaa. Eikä siinä auta että joku yrittää vakuutella selkeyttäni. Ärf ärf.

Ja jooh, jatkuvat unet. Nyt kun se yksi edesmennyt on lähtenyt niin toinen, eläväkuollut on tullut tilalle.

Yön unesta muistan ainoastaan sen että koko jälkeläisparven voimin nauroimme Synnyttäjän purukalustolle. Ja sitten huomasin että yläleukani oikea kulmahammas oli myös mädäntynyt sisältä…

Näin viime viikolla unta Synnyttäjästä.

Oli uuden miehensä kanssa kotitalolla, ympärikännissä ja huonokuntoisena vittuilemassa kaikille viimeisillä voimillaan.

Ja minä kuristin sitä niin kovaa että sen naama muuttui siniseksi ja kieli roikkui ulkona.

Fyysinen väsy. Olosuhteiden pakosta eilen lääkitys ottamatta. Kyllähän tuo vaikuttaa [huom. edellinen postaus]. Vähän ennen neljää uni, kuudelta ylös. Sormet eivät tottele.

Huoh.

Menneiden päivien/öiden unien kirjosta.

Ensimmäisessä unessa olen lapsuudenkodissa. Joka ei ole lapsuudenkoti vaan muka isäni vanhempien koti, täydellinen kopio omasta lapsuudenkodistani. Talo on vanha, sähköt reistailevat, home haisee. Talossa olemme me kaikki; sisarukseni ja isä. Isä on elossa, paremmassa kunnossa kun kuollessaan. Sellainen kun joskus 90 -luvun alkupuolella. Saamme talon kuntoon, kaikille on tilaa, omat huoneet. Minä ehdotan että pitäisikö isän urheiludiplomeja käydä hakemassa lapsuudenkodista, pilaantumasta seiniltä. Kaikki ovat ehdotukseni kannalla. Emme kuitenkaan ehdi hakea diplomeja kun Synnyttäjä tunkee itsensä uuteen kotiin - joka on jo nyt satoja kertoja paremmassa kunnossa kun pilaamansa juoppoluola - ja pilaa Kaiken.

Toisessa unessa tapahtui kaikkea mahdollisimman sekavaa. Siskoni mies halusi olla kanssani salasuhteessa jos emme vain kerro siskolleni. Ei täyttynyt hänen toiveensa.

Ja juuri nähty uni. Minä lähden kavereiden kanssa mansikkafestareille. Mansikoita on viininä, perusmuodossa ja konvehteina. En voi sietää mansikoita mutta konvehdit ovat syötäviä. Sitten tulee avaruusalus. Minä, veljeni ja muutama kotikylän pojista värvätään kosmonauteiksi. Lennämme avaruuteen, lastina mansikoita tottakai. Ongelmia tulee koska alus on vanha. Takaamme tulee ystävällinen alus jolla on kuitenkin laitevika. Jarrutusmoottorit eivät toimi. Törmäystä ei kuitenkaan satu ja minä siirrän itseni säteen voimalla maan päälle veljeni ruotsintunnille. Opettaja ei pidä minusta koskaan osaan ruotsia paremmin kuin hän. Kuulen että alus on laskeutunut. Kuulen että laskeutumisessa on ollut ongelmia. Saavun aluksen luo. Yksi miehistöstä, Markus, istuu pää ajeltuna peräkärryjen päällä. Silmät kertovat jo kaiken. Kysyn kuitenkin kauniisti mitä hänelle on sattunut. On saanut ammuksen lailla lentävän pultin päähänsä. Kysyn missä veli on. Pudistaa päätänsä, vie minut toiselle kärrylle missä on kymmenisen vihreätä ruumispussia. Huudan että älä vittu viitsi vitsailla tälläisestä asiasta. Sanoo ettei vitsaile. Kertoo että laskeutumisvaiheessa vanha alus alkoi hajota kappaleiksi eikä veljeni ollut harvojen selvinneiden joukossa.

Ja herää sitten tähän tunteeseen. Veljelle laitoin tässä oikeassa elämässä viestin. Että olimme kosmonautteja. Kuolemasta en kertonut, käskin pitää itsestään huolta. Enhän minä ole koskaan Suoria enneunia nähnyt, enhän?

Tänään olen ollut erityisen surullinen.

Silti pakko vielä kertoa herra Stipesta. Osasi puhua unessa sujuvasti suomea, mitä ihmettelinkin. Kertoi että oli joskus aikoinaan joutunut laulamaan jossain suomenkielisen laulun kun kukaan muu ei ollut siihen suostunut/pystynyt. Oli kuullut jostain että kieltä puhutaan kuten kirjoitetaan ja sitten siitä oppinut yks, kaks yllättäin kielen. Ja sisko rakas: hän oli totaalisen innoissaan että minä vehtailen kuuluisuuden kanssa.

Surullinen. OK Computer pyörii soittimessa, ei kiinnosta, ei innosta. Kahvi + tupakka yhdistelmäkään ei maistu niin hyvältä kuin ennen. Melankolia. Syntinen. Mustaa. Harmaata. Vailla toivoa.  

Millä helvetillä tämä pieni mieli saataisiin edes suurinpiirtein paikoilleen. Tuossa reilun tunnin päästä kontrolliaika lääkityksestä. Viikonloppu tulee tarpeeseen. Täytyy palautua. Olla järkevä kuten tämän ikäisen ihmisen kuuluu ollakin.

Positiivisista asioista. Kirjoittaminen. Mitään uutta en ole vielä saanut aikaiseksi, hahmotelmia jostain suuremmasta kyllä. Pitkästä aikaa täynnä konkreettisia ideoita, toteutuksen kanssa voikin sitten olla toinen juttu. Inspiraatio lähti eräästä romaanista jota luin viime viikonloppuna. Koska kyseessä oli puolituttu immeinen olin hyvin varautunut. Varsinkin kun edellinen ei kauheasti sytytttänyt.

Nyt kerronta oli sujuvaa ja jäin lievästi kiinnikin romaaniin. Kirjailijan kanssa olen täsmälleen samaa mieltä siinä että toisen tuotoksesta voi saada sellaisen "vittu minäkin osaan kirjoittaa" -vaiheen päälle. [jos siis pilkku, piste. tai yhdys sanavirheitä oteta huomioon. Tai mitään muutakaan relevanttia] Eikä tämä Todellakaan tarkoita sitä että juuri lukemasi tuotanto olisi millään lailla huonoa, päin vatsoin. Kuten hedelmällisen keskustelun tarkoitus on herättää lisää keskustelua, eikö hyvän kirjallisuuden ole myös tarkoitus herättää ihmisissä tunteita, tarinoita, mietintää?

Tälläistä tänään taas. Ta ta!

Hävettää miten vähän olen tänne lähiaikoina kirjoitellut. Kun kyseessä on kuitenkin henkireikä, ei pakote.

Viime viikkoina on sattunut niin hyviä kuin huonoja juttuja. Toisen kanssa menee suht hyvin, mitä nyt eilen taas päästi sammakoita suustaan. Jotenkin olen tilassa jossa en siedä toisia ihmisiä lainkaan. Mutta pelottaa olla yksinkin. Yksinolo kaihertaa sen takia että olen aloittanut kirjoittamisen uudelleen [jei!].  

Kun toiset käyttävät sinua ja kotiasi kaatopaikkana. Kun he eivät välitä millaiseen kuntoon asunto tai mielesi jäävät vierailun jälkeen. Ahdistaa. Puserra itsestäsi selitys [sun kädet painaa tonnin mutta ei se johdu susta kun en vain siedä ketään nyt] ja se päästetään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kun aivojenne tulisi rekisteröidä jokainen asia mitä päästän suustani, painaa mieleen äänenpainot, värit, sanojen tarkoitukset ja sivulauseiden järjestykset.

Mutta eiköhän se tästä taas. Olla viikonloppu yksin, nam. Uniin. :O)

Nukuin tuossa kahteen asti koska unessani oli Michael Stipe. 

Olin jossain vieraassa maassa, jossain bunkkerityyppisessä asuntokeskusratkaisussa. Siskoni sai haavan. Minä lähdin sairaanhoitajan toimistoon katsomaan että joskos siellä olisi laastaria. Ei ollut, mutta herra Stipe oli. Varovasti aloin puhua miehen kanssa englantia, kyselin mitä teki siellä ja missä sattuisi olemaan sidetarpeita.

Stipe kertoi että oli bändikavereidensa kanssa keikalla jossain lähellä. Löysin kaapista kaksi Monster -albumin omituista versiota. Olivat pakattu kummallisesti ja vaikka versio oli tuplalevy, oli tämä vielä harvinaisempi, koska siinä oli mukana kolmas levyke jossa oli viisitoista julkaisematonta kappaletta. Pyysin saada levyt - toisen olisin vienyt siskolleni - mutta Michael sanoi ettei voi antaa molempia, koska hänelläkään ei ole levyä.

Jäin suustani kiinni Stipen seuraan. Hän alkoi piirtää paperille minua ja itseään suutelemassa. Menin todella hämilleni mutten menettänyt otettani pieneen vinoiluun. Totesin että kyllähän huomaa että olet opiskellut taidetta. Suutelihan sitten vihdoin. Että oli odottanut tilaisuutta siitä asti kun oli nähnyt minut konsertissa. Vittuili takaisin että yllättävän kovan työn takana oli vaikka vaikutan niin Helpolta.

Eikä ole ensimmäinen tahi viimeinen kerta kun hyppii mies kavereineen unissani. Ja ihan keskiverto suutelija tuo. Imsosorryn sisäinen, pieni homomies löytyi taas.

Ha!

Vaikka tiedän paljon alitajuntani käyttäytymisestä ja siitä, miten unijaksot koostuvat [ensin nähdään väkivaltaunia, sitten rauhoitutaan ja aktiivinen jakso päättyy Kuolleen vierailuun] niin joskus sitä ihmettelee itseään.

Tämän näin muistaakseni viime perjantaina. En ole koskaan käynyt kyseisessä kaupungissa.

Olin Berliinissä. Muuri oli juuri murtunut. Halusin palan muurista, kiipesin jollekin harjanteelle. Harjanteella kasvoi ruohoa, sammalta ja puita. Olivat peittäneet muurin. Muuri oli vielä kovin vahva, kasvusto ei ollut onnistunut murentamaan sitä. En saanut paloja irtoamaan betonista. Siinä, missä muuri loppui, kasvoi nuori puu. Sain puun juuresta irti palan. Palasta oli luettavissa vuosirenkaat. Oli kasvanut siinä yhtä matkaa muurin vuosien kanssa.

Seurassani oli kirjailijamiekkonen Mika Waltari. Kovasti jutusteli tuo vanhoilla päivillään, hauska heppu. Rauhallinen. Ei lainkaan pelottava. Halusi mielipiteeni Sinuhesta. Tyydyin vastaamaan että onhan - siinä painoksessa jota olen käsissäni pitänyt - kirjassa hieno kansikuva. Lähdin etsimään sisartani ja veljiäni, olivat hampurilaispaikassa syömässä. Vastaan tuli eno. Kysyin mitä hemmettiä hän Berliinissä tekee. Kertoi että autotehdas länsinaapurissa oli ulkoistanut työmaitaan ja nyt heidän täytyi asua puolet vuodesta Berliinissä. Olin otettu: Berliini on hieno kaupunki. Vastasi ettei siinä asuntoautossa asumisessa mitään hienoa hänen mielestään ole. Että kaipaa kotiin. Mutta palkka on sentään hyvä.

Sellaista. Unet ovat muuttaneet väriään jo. Ei tätä enää kauan kestä. Onneksi. Unien näkeminen käy täysipäiväisestä  työstä.

Loppuen lopuksi aivan jeesjees -päivä. Aamusella heräsin outoon tunteeseen, tietynlaiseen lievään seesteisyyteen. Johtui ehkä osittain siitä että luulin tänään olevan työviikon viimeinen [väsynyt].

Näin unta jossa oli terapeutti. Oli onnellinen että olin valinnut hänet koska oli aiemmin epäillyt etten tuntenut oloani kotoisaksi käynnillä. Koska olen tälläinen. Erilainen. Vahva, itsepäinen ja rohkea ihminen.  Etten välttämättä pitänyt hänestä ja suorista sanoista. Parasta unessa oli kuitenkin se että siinä oli isä. Oli tullut jostain tuonelasta kyläilylle. Kerroin terapeutista, lääkityksistä ja muista. Oli kovin onnellinen puolestani. Kuin olisimme puhuneet sairauteeni liittyvistä asioista monestikin. Päivityskäynti.

Eli soitin siis vihdoin ja viimein eilen terapeutille, sovin ensimmäisen/seuraavan tapaamisen. Tästä se lähtee; kuun lopussa olen varmasti taas paljon viisaampi.