Elämä väsyttää

Isä oli luuranko jo kun pääsin ylioppilaaksi.

Kaksi vuotta vanhaa tekstiä selatessa tuli vastaan lause "Hyvä ystävä näkee otsasta toisen mielentilan". Ei aivan väärinkään.

Minulla on katto, minulla on ruokaa. Laskut on maksettu ja seuraavaan vuokraankin löytyy rahat ellei joku mene päin helvettiä. 

Minulla on suuria murheita mutta apu on jo alullaan. Tänään sain ‘kiitosta’ siitä että ajattelen Asioita siviilissäkin. <3 Täytyy myöntää että jonkinlainen oma-aloitteisuus on löytynyt nyt kun on päässyt tästä pieni-pieni-piirisuhde -kuviosta ulos. Näkee yllättävän hyvin täältä kauempaa, näkee että siinä Toisessa on myös aineksia minkälaiseen hi-low -diagnoosiin tahansa. Ettei kaikki olekaan MINUN pääni sisäistä kuvitelmaa. Ja on VIHDOIN aikaa keskittyä näihin Todellisiin Ongelmiin [vittu anteex vaan mutta mua ei nyt vain jaksa SAATANA kiinnostaa sinä ja sun pelot ja ongelmat koska MINÄ en niitä voi ratkaista sormia napsauttamalla koska sinä et edes halua apua vaan jonkun jota syyttää sen sijaan että etsisit niitä vastauksia ongelmiin IHAN SIELTÄ OMASTA PÄÄKYSTÄSI].

Melkein viikottaiseksi on tullut jonkun virikkeen raahaaminen istunnolle. Ja ei, tahti ei ole liian nopea, minua ei pakoteta mihinkään eikä päähäni yritetä istuttaa ajatuksia joita sieltä ei löydy.

Sanottakoon sen verran että ensimmäisen kerran vuosiin tunsin niin alkukantaista vihaa että löytyihän sieltä huutaminen, nyrkkien hakkaaminen käsinojaan ja valtava lasti kirosanoja. Ja ensimmäisen kerran itkin tämän kahden ja puolen kuukauden aikana.

Soundtrack: Kent [anything goes in this state of mind - heja sverige!]

Nih.

Jotenkin olin taas niin naivi että kuvittelin siinä olevan jotain hyvääkin.

Mitä mä taas kuvittelin itsestäni. Ei minusta ole mihinkään.

Telkkarista tuleva Frendien jakso on aivan loistava. En voi sille mitään mutta naurattaa aivan perkuleesti tuo pöytätennis -kikkailu. Kaksi tolvanaa joista kumpikaan ei ole valmis antamaan periksi.

Tohtori oli aivan jotain muuta kun olin kuvitellut. Vaikutti yllättävän hyvältä. Jostain syystä olen kuvitellut että analyyttisella ja kognitiivisella terapialla ei ole paljon eroa. Mutta onpas sittenkin. Malli mikä tahansa, mutta mitä ilmeisemmin saan unohtaa tehtävät, piirrokset ja muut nopeat reitit. Olen kuvitellut terapian olevan aivan toisenlaista. 

Mitään vakavaa en mene tässä vaiheessa päättämään. Parin viikon päästä vielä toinen tutustumiskäynti.

Itsesuggestiota olisi mielenkiintoista kokeilla.

Ja kerroin sille suoraan että olen välillä vaaraksi itselleni. Hui.

Kuinka moni katsoi eilen sen ohjelman missä transgender -immeiset puhuivat kokemuksistaan? Itku tuli siinä vaiheessa kun Julkkis kertoi tarinan ensimmäisistä sukkahousuistaan.

Kaksi ajatusta.

1. tästä persoonallisuushäiriöstä kärsivät ihmiset ovat myös tunne-elämiltään epävakaita

2. lapset hukuttavat pahaa oloaan mielikuvitusmaailmoihin, he myös viettävät unissa aikaa ns. elävät unissaan

Kaunista.

Sehän meni yllättävän hyvin, ensimmäinen virallinen terapiakäynti.

Täti on kyllä mitä valloittavin. Annoin käteen tänään postissa tulleen lausunnon. Luki pari ensimmäistä lausetta, kommentoi. Luki lisää. Kuten kuvittelinkin, paketti on mitä mittavin. Lausunnon antajalta oli loppua tila kesken.

Puhuimme kaikesta mitä tämän päähän sattui pälkähtämään. Lähinnä pintaraapaisuja sisaruksista, taustoista, synnyttäjästä, isästä, sukulaisista. Että olen elänyt ja kokenut näin nuoreksi ihmiseksi jopa Liian Paljon.

Niin. Miten sitä onkaan selvinnyt Siitä vuodesta.

Ymmärrän kyllä että masennuksessani epäillään olevan psykoottisia piirteitä. Mielestäni kyse on kuitenkin enemmän siitä että on kuullut liian monta kummitusjuttua lapsena. Ollut liian monissa hautajaisissa ennen täysi-ikäisyyttä. Turvautunut mielikuvitukseensa niin kavereiden vähyyden kuin todellisuuden pakenemisenkin osalta.

Mutta. Jonkun täytyi toimia. Että olenko miettinyt mitä olisi tapahtunut jos en olisi ollut Toimija. Eikä minulla ollut ketään. Pidän Tädistä erityisesti sen takia - itseasiassa painavin syy miksi hänet valitsin - että hän osaa kääntää jopa tälle kaavoihinkangistuneelle uusia puolia vanhoista asioista. Tarkkanäköinen, kaiken lisäksi. Sanoo asioita ääneen, saa potilaan oivaltamaan.

Että täällä todellakin olen turvassa. Hi hi hii! Bite that!

Vakava masennustila. Epävakaa persoonallisuushäiriö. Hyvä keskustelukontakti, hyvä itsetarkastelukyky. Melkein tekisi mieli lähettää kopio. Et sittenkään onnistunut pilaamaan minua.

Soundtrack: Meds/Placebo 

Paatoksellisen ja parisuhdeongelmankatkuisen viikon päätteeksi itkin puoli tuntia sitä, kun ei ole ketään kelle soittaa. Kun isä on kuollut. Että olisi vittu edes yksi normaali[hengissäoleva]vanhempi mutta on jäänyt tuollaisen sekopäisen juopon kanssa samaan maailmaan.

Kuinka tulisi käymään täällä. Ihastelisit asuntoani. Veisin sinut johonkin puolikalliiseen ravintolaan. Tilaisit pihvin. Ja perunoita. Ja maitoa.

Ikävä. 

Mitä kaikkea sitä ehtiikään sattua vuorokauden sisällä.

Päässä pyörii mennyt, nykyinen, tuleva. En saa enää kiinni ajatuksista joita mietin kotimatkalla. Blogeista oli kysymys, mutta mikrotasolla. Äsh. En minä tiedä. Ajattelin tuossa kuinka oma maailmani on muuttunut eräiden blogien kautta. Voivatko blogit käydä terapiasta? Enkä tarkoita tällä kommunikointia blogien kautta [vaikka sekin on tosi kivaa] vaan ihan vain sitä että Tarpeeksi Hyvät blogit [mm. suosikkini Nanna, Brim ja Pieni Kissa] herättävät lukijassaan Ajatuksia.

Huoh. Mutta sitten mikrotasolle. Jälleen eilen puhuimme tästä blogistani. Että millainen se on. Ihmetykseni kasvoi entisestään kun totesit että haluaisit kovasti lukea miten kirjoitan. Ei helvetti. Kuten jo ennemmin taisin mainita. Kirjoittamiseni ei ole koskaan ollut kellekään mitenkään erikoista. Hassu pieni tyttö nyt vain rustailee mitä rustailee [ei se myy jos se ei ole heinälatoromantiikkaa koska naiset eivät saa kirjoittaa kipeistä tabuista]. Enkä minäkään ole koskaan pitänyt sitä mitenkään erikoisena. Joskus alan töitä tehdessäni sain positiivista palautetta kynän käytöstä. Jonka tietenkin otin vittuiluna. Ja sinä lupasit olla etsimättä tätä. Kiitos.

Ja sitten minulla on blogi jota käy joku lukemassa. Liikuttunut. Pakko saada tupakkaa. Sekaisin.

Nyt muistin yhden ajatuksen. Kysyit minulta mennä viikolla että kuinka kirjoitan päiväkirjaani. Että joka päiväkö vai kausittain. Vastasin niin kuin osasin. Että ehkä sitä tulee kirjoitettua enemmän kun olen allapäin [eli aina], mutta etteivät kirjat ole kuitenkaan täynnä Paskaa. Että yhden kirjan täyttämisessä saattaa mennä vuosi, toinen voi täyttyä parissa kuukaudessa. Hyvin outo mutta vähintäänkin persoonallinen kysymys. Kukaan ei ole koskaan pitänyt kirjoittamistani minään.

Hassua, mutta en ole näiden kohta kahdenkymmenen vuoden aikana oikeastaan ajatellut asiaa. Vasta viimeisen vuoden sisällä olen tietoisesti jättänyt tarkat päivämäärät pois. En enää pidä siitä ajatusmallistani että kaikki täytyy muistaa, kirjata. Tar-kal-leen. Silloin jää oikea elämä elämättä. Tai jotain. Ehkä senkin takia kanssasi on erilaista.

Muistan esimerkiksi kuinka olen soittanut sinulle Sielun Veljiä ensimmäisenä yönä, mutta muistan sen sen takia, että vain muistan sen. Vaikka humalassa olinkin. Eikä minulla ole sellaista "meidän kappale" -tunnetta, vaikka onkin. Mutta ei sellaista teennäistä "totta-kai-tämä-tuo-minulle-kyyneleet-
silmiin-koska-niin-täytyy-tapahtua-koska-tämä-on-nyt-sitä-itseään" -näyttelyä.

Oivallus: sen lisäksi että en näe sinua [vielä] kenenkään muun kanssa, en myöskään ole siirtämässä sinua tulevaisuuden muistoihin: valmiiksi päiväkirjojen sivuille. Jumaliste jos voisin puhua sinulle nyt.

Ja mistä tämä ajatus palasi päähäni? Luin tutun kuulumisia juhannukselta. Ilmeisesti minulla on ollut todella vahva vaikutus ihmisiin, vahvempi kuin koskaan uskoin. Muuten kaavat aivan täysin samat kuin vuosia sitten, minun aikanani ja vielä satoja vuosia tästä eteenpäin. Ei millään pahalla, mutta jos ette perusta kotia/perhettä nyt niin teillä on puoli vuotta elinaikaa.

Päiväkirja vuodelta 1995 kirvoittaa muistoja.

Muistan kesän toisessa maassa, lähimpien sukulaisten luona. Puinen omakotitalo, ostettu ränsistyneenä ja velaksi. Pihalla jättimäisiä ruusupuskia joissa kasvaa viininpunaisia kukkia. Pulloihin vettä, ruusunlehtiä sekaan. Täti neuvoo että tarpeeksi kauan seistyään meillä on pienet pullolliset oikeaa hajuvettä.

Taloa ei ole ollut enää vuosiin. Muistan vieläkin miltä kellarissa oleva puusauna haisi, miten pelottava se oli. Miten etäinen mutta tuttu [muistutti veljeään] setä oli. Miten mahtava Neuvostoliitto mahtoi olla, miten meri välissä tappoi teitä molempia. Miten olette päättäneet kumpi ostaa kotitalon? Kuinka paljon olette joutuneet silloin juomaan viinaa? Toinen kuolee portaille, toinen parivuoteeseen.

Uskomatonta. 

Tälläisinä sadepäivinä kaikki vaikuttaa pysähtyneen.

Ja se toinen juttu. Nyt tiedät. Ainakin osan. Että olen ollut todella kauan masentunut, että joudun syömään lääkkeitä ehkä lopun ikäni. Vielä en kertonut psykologeista, psykiatreista, terapiavuosista. Valotin kyllä että joudun käymään lääkärissä. Ehkä sitten joku toinen kerta tarkemmin. Mutta ei ole kuulemma olemassa sellaista asiaa tai tarinaa jolla saisin säikäytettyä sinut pois. Jaiks, nimenomaan.

Puhelinahdistelua. En vastaa. Tulihan tuossa sellainen hetkittäinen oivallus. Ehkä en olekaan täysin hyödytön paska jota kukaan ei voi rakastaa ja joka ei kelpaa kuin muiden sylkykupiksi ja egon pönkittäjäksi. Ehkä te olette kateellisia elämästäni? Ehkä te yritätte saada minut uskomaan että olen juurikin noita - ja paljon pahempia - asioita. Koska mitä tekisitte jos minua ei olisi?

Minun ei tarvitse välittää siitä että sinä käytät minua avopuolisosi henkisenä korvikkeena. Minun ei tarvitse välittää [niin paljon] sukulaisten ja perheen suonikohjuista, mentaalisesta kehityksestä [ei ole] tahi autojen korjaamisesta. Minun ei tarvitse välittää mistään muusta kuin itsestäni.

Plus on aivan hirvittävän ihanaa että sinä olet olemassa.

Eikä vastapäisen talon parvekkeilla ole ketään.

Tuntuu että minussa on taas kottikärryllinen tekstiä.

Kauniita, kaihoisia ajatuksia joiden alku lupaa lähes täydellistä mutta joita en saa loppuun.

Poistan "things to make and do" -listalta kaiken turhan. Tärkeä pysyy tärkeänä.

Ehkä menenkin puistoon.

Hmh. Pitikö sitä Blogilistaa taas mennä muuttamaan?

Tuli vaan mieleen että olen tippunut lapsena - kolmevuotiaana - aikas vitun monituista kertaa pöydältä kun kroppa on täynnä jälkiä…ja aina sama selitys. Ei vittu. 

Niin. Vaikka kävi mielessä ensimmäisen viiden minuutin puhelimessa olon jälkeen niin ei, en tehnyt sitä. Viiltänyt itseäni. Tai muutakaan. Mitään. Johtuen takuulla siitä että tajusin lopettaa puhelun ajoissa. Kaksikymmentä minuuttia on näköjään maksimi. Bingo!

Älkääkä luulko näiden pohjalta tämän olevan yli-itsetietoinen pompöösi.

Minä olen älykäs. Olen opetellut itse mm. lukemaan, soittamaan pianoa, kitaraa, piirtämään, maalaamaan, tekemään ristikoita. Take two of these and you’ll find peace & nightmares for couple of hours. Pidän kasvojeni rypyistä; ne ovat tulleet nauramisesta, harmittelusta, vitutuksesta, surusta, miettimisestä. Olen niin tohkeissani että pidätän hengitystäni. Nyt ehkä ymmärrän sen mikä mua on tässä jännittänyt niin että vatsa on ollut paskana.

Ja eilen.

Yhtäkkiä olen onnellisempi kuin taas hetkeen. Ja pelottaa mitä tapahtuu kun saan tietää että se seurustelee tahi jotain. En voi ymmärtää mikä Toisessa voi olla niin ihanaa? Ne hampaat, sen hiukset? Vai onko se henkisellä tasolla niin valloittava? Olen varautunut. Negatiivisesti. Ihmiset ovat kuin magneetteja. Negatiivinen positiivisen kanssa. Kuitenkin on niin paljon hauskempaa tökätä samannapaisia yhteen. Niissä on voimaa. Ne työntävät toisiaan pois.

Enkä minä tiedä mikä sinussa on niin ihanaa. Onko se oikeasti vain se että joku juttelee minulle, puhuu kauniisti. Enkä minä osaa kertoa miltä tuoksut. Hieltä. Ja me[kin] puhutaan toisillemme asioita joista en ole kertonut kellekään. Minä kellun pilvessä, älä puhalla. Toivon että minä olisin ollut paikalla silloin pari vuotta sitten. Kun olit villi ja vapaa.

En halua Aina olla se hyvä jätkä, toinen nainen tai hätävara. En halua muokata itseäni tai käyttäytymistäni enää kenenkään takia. Miksi onni ei koskaan osu mun kohdalle? Ja minä saan ** halaamaan itseäni Kaikkien nähden pelkällä olemassaolollani. Minä liikutan vuoria, minä liikutan kansoja. Sinä olet nähnyt minut herkkänä, raivona, iloisena, sekopäisenä, surullisena, hiljaisena.

Soundtrack: Relax [take it easy]/Mika 

Minua häiritsee eräs asia. Käyttäytymisesi. Se on kummallista. Kun en tiedä varmaksi sitä että viihdytkö ylipäätään seurassani? Vai hengailetko kanssani koska haluat tehdä ihmisiä mustasukkaisiksi tai vain siksi, että sinulla on tylsää? Ja kerron sinulle kaikkea typerää itsestäni koska en jaksa olla hiljaakaan. Joskus naurat mutta suurimmaksi osaksi pidät minua varmasti vain outona, säälittävänä ja sekopäisenä. Ja taas teet jotain todella söpöä ja minä hymyilen salaa ja sitten teet jotain herraskaislaista ja minä olen otettu ja mainitsen siitä kaverille ja minulle vittuillaan. Enkä itsekään tiedä mitä tämä on. Ehkä vain sitä että olen otettu kun joku tuntuu edes vähän kuuntelevan? Että minulla on vihdoin ja viimein ‘aito’ - joskin valheellinen(?) - sosiaalinen suhde? Saako tästä kukaan selvää.

Kun en tiedä varmaksi sitä että viihdytkö seurassani.

Tilillä on liikaa rahaa. Liian vähän siihen, että se olisi palkka mutta kuitenkin monta kymmentä euroa enemmän kuin kuitti näytti viikonloppuna. Ehkä on kyse siitä suuresta pankkiselkkauksesta? Jos en väittäisi tietäväni väittäsin että kaikesta paskasta [pääsiäinen, itsensä merkkailu, moraalittomuus, huonommuuden tunne, etc.] huolimatta asioissa on huomattavissa jonkinasteista parannusta. Minulla on suunnitelmia. Ei tietenkään mitään oikeita mutta…

Asunto. Romaani. Musiikkiliike.

Ei tässä järjestyksessä mutta kuitenkin. Eivätkä ne ehkä olekaan mitään uskomattoman vaikeita saavutettavia? Olenhan tähän mennessä saavuttanut kuitenkin suurimman osan asioista mitä olen todella tahtonut? Kummallista. Ehkä olenkin sitten ihminen joka pystyy mihin vaan. Jos panostaa siihen kaiken intonsa. Jos ihmiset ovat tässä iässä niin Vanhoja ja Viisaita että pystyvät menemään naimisiin, tekemään lapsia, ostamaan omakotitaloja…miksi minä en voisi perustaa Hylkiöiden Hautausmaata = teetä, keskustelua, musiikkia ja sympatiaa. Siis jossain harmaassa tulevaisuudessa. Narf!

All it takes is one decision, a lot of guts, a little vision. 

Heräsin. Näin unia mustasta kissasta jonka sain omakseni. Harmi että tähän asuntoon ei saa tuoda eläimiä. Näin myös arveluttavia unia. Keitin kahvit. Sen tippuessa söin banaanin ja join mehua. Aamupala? Vaikka kello on kohta neljä iltapäivällä?

Seksuaalisuudesta. On viimeisen viikon ajan pistänyt miettimään että olenko ollenkaan seksuaalinen olento. Ja jos olen, mitä olen. Ja jos olen jotain tiettyä, käyttäydynkö sen mukaan. Jotenkin etoo koko seksin ja seksuaalisuuden, luokkien ajattelu.

Opin masturboimaan vasta joskus ala-asteikäisenä. Hitaasti kehittynyt myös siinä suhteessa. Ja heti ensimmäisenä olin tunkemassa paidan alle [ja housuihinkin, ei siinä mitään] täytettä, sitomassa itseäni sängynpäätyyn kiinni vyöllä. Katselin pornoa salaa. Jo silloin naisen vartalo kiihotti minua enemmän kuin miehen.

Suuteluikään tullessani olin pelokas. Olin epänormaali, alikehittynyt, pidin aivan vääristä asioista. Ne asiat eivät kiinnostaneet koska tunsin olevani aivan Väärä. Osasin kyllä esittää. Väitin olevani ihastunut johonkin poikaa. Lähestyin, ihastuin poikiin joiden kanssa ei ollut mitään mahdollisuutta alusta alkaenkaan. Useimmat heistä juurikin tyttömäisiä poikia.

Ensimmäinen todellinen "rakkauteni" oli tyttö, silloinen paras ystäväni. Au. Näki ihastukseni, käsitteli kuin paskanpalaa, kaikkien "leikkien" ja "kokeilujen" jälkeen pisti homman telakalle hommatessaan poikaystävän. Kuten sanoin: au. Viimeistään tämän jälkeen yritin kovasti olla nainen. Eikä siitä mitään koskaan tullut. Vaikka miehet olivat tyttöjä, sängyssä he halusivat olla miehiä. Enkä minä osannut olla nainen.

Ja nyt, vuonna 2008, minä kysyn asiasta psykiatrilta. Että olen aina tiennyt pitäväni tyttömäisistä pojista ja poikamaisista tytöistä, että olen luokitellut itseni bi-seksuaaliksi. Ja että tällä hetkellä tunnen olevani tietynlainen trans-immeinen. Ja että kuinka vituttaa kun pitää lyödä itsensä johonkin kategoriaan vai pitääkö sittenkään koska en haluaisi sitä tehdä.

Ja psykiatri vastaa siihen että ihmisen seksuaalisuus muuttuu ja kasvaa koko ihmisen elämän ajan - voit aluksi pitää naisista ja kuitenkin vanhemmiten päätyä yhteen miehen kanssa. Asiasta ei kuulemma vain puhuta tarpeeksi.

Ja minua hävettää. En ole koskaan kuullutkaan kyseisistä tutkimustuloksista. Ei saatana. Minäkö muka vapaamielinen ja uusimman tiedon aallonharjalla. Saatana. Mutta onhan tullut koettua kummallinen vapautuminen viimeisen puolen vuoden aikana. Minun ei tarvitse [edes sukulaisten maineen menon pelossa] esittää mitään muuta kuin olen. Minun ei tarvitse kategorisoida itseäni; en tahdo olla mitään Luokkaa. Minua helpottaa ajatus siitä, että vaikka en saanut oikeita vehkeitä, voin olla silti Jätkä. Ettei maailmassani ole miehiä ja naisia, on ihmisiä. Otan ihmiset yksilöinä. Eikä se, että olen Jätkä tee minusta yhtään huonompaa "naista", ei huonompaa "imsosorrya". Vaikken siihen tavalliseen muottiin istukaan.

Ei hitto sentään. En vain halua unohtaa sitä miestä. Perkele sentään. Miten sitä voikaan päässään luoda uudelleen nuo tilanteet. Ja itkettää ja näkee itsensä, tuntee mitä silloin tunsi. Sormet liikkuvat näppäimillä huomaamatta, puoli tuntia pörähtää ohi huomaamatta. Elää sen kaiken uudelleen. Vittu kun sitä taas toivoo että osaisi kirjoittaa. Että pystyisi luomaan tästä paskasta jotain kaunista. On surullista huomata että yli kymmenen vuoden takaiset tekstit ovat tasoltaa samaa kuin tämän ajan. Helvetti.

Kun kirjoittaminen on kuitenkin kulkenut kanssani kohta viidesosan vuosisadasta. Ollut henkireikä, dokumentointiväline, ajatusten kirvoittaja ja menneiden mieleen palauttaja. Ja kuten tästä tekstinlaadusta voi huomata: en osaa edes kirjoitussääntöjä. Käytän aivan liikaa pilkkuja, pisteitä, kaksoispisteitä. Ja vieläpä aivan väärissä paikoissa. Enkä tiedä edes mistä päästä sitä lähtisi. Haluaisi kirjoittaa romaanin mutta myös runoja. Haluaisi kirjoittaa joskus myös englanniksi. Laulunsanoja, yksittäisiä lauseita. Ja jotain niin todellista kuin Tietyt Kuvaukset Honkasalon "Sinun lapsesi eivät ole sinun" -romaanissa.  

Ehkä aloitan vain kirjoittamisen. Kirjoitan kun siltä tuntuu. Mistä sitä tietää vaikka kokoaisin näistä merkinnöistä romaanille pohjan. Ja eikö kirjoitusasun, virheiden ja semmoisten tarkistaminen ole oikolukijan tahi vastaavan hommaa? Että minä saan olla vain angstinen, depressiivinen nero omassa pienessä luolassaan? Syytää päästäni silloin tällöin jotain muka-kulttuurista soopaa pihalle? Joo joo, Finlandia-palkinto tulossa jo. Buuhuu kun kaikilla muilla on niin Vitun paljon helpompaa ja niiden vanhemmat on hengissä ja jos eivät olekaan niin ne jotka ovat ainakin tykkäävät lapsistaan. Ja tämän synnyttäjä on se joka jäi henkiin. Ja muistuttaa varmaan nykyään jo tätä: 

http://www.youtube.com/watch?v=rHyaWh6onYw

Ja Olavi Uusivirta soi päässä, monettako viikkoa? Tömähtää kaaliin viimeistään siinä vaiheessa kun hipsii yöllä töistä kotiin.