Elämä väsyttää

Juoppo-kokki [Keith Floyd] on kuollut.

Ai. Tämän yhdessäolon jälkeen ET TIEDÄ voitko olla tukenani. Että et voi luvata sellaista kun et tiedä pystytkö siihen aina kun SINULLA on HUONOJA JA VAIKEITA PÄIVIÄ. [vittu en ole etsimässä vanginvartijaa vaan ihmistä joka on kanssani sairaudesta huolimatta ja hyväksyy minut kokonaisuutena sen kanssa eikä jätä minua yksin ja tapaa minua vain silloin kun se hälle sopii aikatauluun/kuvioon/tylsyyteen] 

Voi kilin vittu sentään.

Ja voisit nyt sitten vihdoin ja viimein lopettaa sen lässytyksen yhteisestä tulevaisuudesta, avoliitosta, mahdollisesta avioliitosta, Meidän Omasta Perheestä, kodista… 

Vittu. Sinä olet yksinkertainen, paskamainen, hiertävä ristiriita. Josta ei ikävä kyllä päästä tarpeeksi näppärästi eroon vaikka sitä haluaisikin [haluanko, sitä en aio päättää vielä hetkeen].

Ja kuten aina, syytän kaikesta itseäni. Vittu kun piti omasta menneisyydestään huolimatta olla niin naivi ja VITUN TYPERÄ että menin taas tähän samaan halpaan. Kuinka kuvittelin että kukaan minua huolisi minuna, miksi kuvittelin että kukaan jaksaisi kanssani. Olen mahdoton, toivoton, hylkiö, vailla ratkaisua. 

Soundtrack: Bonnie Tyler/Total Eclipse of the Heart, Phil Collins/Can’t hurry love

Viimeinen viikko on mennyt ahi-ahi -meiningissä. Ei se mitään. Tajusin eilen että parisuhteen kannalta huhtikuu oli käänteen tekevä kuukausi. Mitä silloin tapahtui, missä meni vikaan? Olen yrittänyt siitä asti kertoa Toiselle että jollei jokin tässä suhteessa muutu niin tällä loppuu mieli.

Viimeinen viikko on mennyt sen suhteen tapellessa. Eilen kävin istunnolla ja sain myös asiantuntijan mielipiteen asialle. Kun on aloittanut terapian uudelleen ei mieli riitä enää/vielä tähän parisuhdepaskaankin. Olen henkisesti niin stressaantunut, vihoissani ja masentunut että [hävettää myöntää] olen harkinnut itseni lopettamista viimeisen kahden viikon aikana taas liian useasti. 

En jaksa ajatella että olen täysi paska. En jaksa ajatella että jos vain olisin toisenlainen niin kaikki olisi hyvin. En jaksa ajatella edes tulevaisuutta. Minulle on - ikävä kyllä - aivan sama löydämmekö toisiamme enää ikinä. Tilanteen rajuudesta kertoo parhaiten se, että viikonloppuna muistelin kultaisina aikoina sitä masennuskautta mikä minulla oli ennen tätä suhdetta. Olen ennemminkin miettinyt että vaikka olin pahemmin masentunut niin se oli kuitenkin MINUN masennustani. Ei tätä suhteesta johtuvaa paskamasennusta jota vain toinen meistä kantaa mukanaan.

Enkä halua kuulla enää kertaakaan mikä minussa on vikana, mikä käyttäytymisessäni on vikana, miten paska ja huono ja epäkelpo olen. Enkä jaksa enää ymmärtää sitä että viiden päivän totaalihiljaisuuden aikana asiat muka selviäisivät itsestään. Enkä enää kertaakaan halua tuntea pahaa oloa siitä että näytän tunteeni. Enkä aio enää kertaakaan antaa sinulle lupaa KIELTÄÄ minulta tunteitani. VITTU MINÄ TUNNEN MITÄ TUNNEN SAATANAN JUNTTI.

Long story short: juuri tällä hetkellä, tällä saatanan hetkellä kun tarvitsisin apua ja kuvittelen saavani sitä sinä jätät minut yksin. Yksin omien ongelmieni kanssa mutta jottei se vain vielä riittäisi kaadat kaikki parisuhteen ongelmat niskaani siihen lisäksi. Onko ihmekään että VIHAAN ITSEÄNI niin että voisin tappaa, vihaan sinua, koko tämä suhde oksettaa. Tässä teille vielä metafora lopuksi. Tämä suhde on kuin musta pallo joka on imaissut minut. Palloon ei pääse enää yhtäkään auringonsädettä joka loisi edes vähän toivoa. Ainoa keino on lähteä pallosta, ottaa välimatkaa. 

Ongelma tulee siinä että se välimatkan ottaminen pelottaa. Mutta vielä enemmän pelottaa se, että kun olen siellä hetken matkan päässä niin haluanko enää takaisin?

Nih.

Jotenkin olin taas niin naivi että kuvittelin siinä olevan jotain hyvääkin.

Mitä mä taas kuvittelin itsestäni. Ei minusta ole mihinkään.

Pitkän tauon aikana on taas etsitty elämän tarkoitusta, kuunneltu musiikkia, itketty ja maalattu.

Toinen yllätti kysymällä että tukahduttaako taiteellisuuteni. Minkä v*tun taiteellisuuden kysyi tämä. Niin. Onko taiteilijan määritelmä julkaisemisessa vai vain siinä että tuottaa jotain? Samoin pohdimme töissä kuinka paljon helpompaa olisi johonkin tarkkaan määriteltyyn ihmisryhmään kuuluminen: identiteetti olisi jo valmiina, tai ainakin pohja sille.

Jotain olen oppinut.

1. kun vitutus - surullisuus on eri juttu - yltyy ylitsepääsemättömäksi voin purkaan sen paperin/pohjan aivottomaan suttaamiseen: tuloksena ehdotonta valtavirtataidetta joka koskettaa jokaista

2. kasvoharja toimii herkkäihoisen kuorintavoiteen korvikkeena vallan mainioisti + säästää rahaa n. 10 e 

Sellaista. Ja voi miten rattoisaa & herttaista on kertoa toiselle että vihaa tätä, puhua kuolemasta ja elottomista, siniharmaista vainajista.

Soundtrack: Leevi & The Leavings/Tuhlaajapoika

Soundtrack: Leevi and the Leavings/Ihanasti sanottu

Soundtrack: Maj Karman Kauniit Kuvat/Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

Taasen tuntuu että kuukausi on aivan liian pitkä aika. Tahtoisi päästä juttelemaan kuuntelijalle jo. Pää sekoaa entisestään näiden helteiden takia.

Kun mikään ei ole vuodessa muuttunut vaikka luulin niin. Yksinäisyys ja ikävä iskevät viikonloppuna, nyt vielä vieraita kyläreissulla.

Soundtrack: Pink/Please, don’t leave me

Ohje kakun tekemiseen: otetaan yksi pahasti masentunut ihminen, lisätään siihen liikaa aikaa, pari huonosti nukuttua yötä, sydänsuruja, kaksi psykopaattia menneisyydestä ja ripaus tarkoituksella haettua melankoliaa. Paistetaan maanpäällisen helvetin tulissa reilu vuosi ja vot, myrkyllinen leivonnainen on valmis. 

Suomeksi: lista venytyskappaleista joiden laulajana mies. Järjestystä ei ole, tule.

1. The Fray, How to save a life

2. Goo Goo Dolls, Iris

4. Placebo, Protege moi

5. Eskobar, Someone new

6. RHCP, Otherside

7. Levellers, Chemically free

8. Mr. Cave and The BS, The Ship Song

9. Pink Floyd, Wish you were here

10. MSP, Ocean spray

"Nainen voi juuttua jälkiraumaattisiin tiloihin joissa vaikeat isäkokemukset avautuvat esiin ylivoimaisen ahdistavina ja hallitsemattomina. Ne lukitsevat naisen suljettuun systeemiinsä jossa naisen elämä alkaa kaventua, itsearvostus vähetä entisestään ja avuttomuuden tunne voimistua. Näiden tunteiden suojaksi nainen voi rakentaa myös kaikkivoipaisen ja toisista riippumattoman mielikuvan itsestään ja välttää näin omaa vastuutaan.

…

Naisen saattaa olla myös vaikea kokea tyydyttävää rakkautta. Hänen seksuaalisuuttaan saattelee silloin avoin tai peitetty destruktiivisuus. Hän idealisoi tai mitätöi epärealistisesti mies- tai yleensäkin ihmissuhteitaan. Hän saattaa myös hakeutua väkivaltaisiin tai häntä hylkiviin ihmissuhteisiin toistaen näin vääjäämättömästi ristiriitaista isäsuhdettaan. Rakkaussuhteiden välttelemiseen saattaa sisältyä myös äitiin liittyviä pelkoja omien rajojen menettämisen uhasta."

Tänään on aivan uskomattoman kesäinen ilma.

Olen kiusannut kaikkia huhtikuun ensimmäisen kunniaksi. Paras päivä vuodessa.

Makean suloiset naurut piristivät sen verran että tajusin elämässä olevan jotain muutakin kuin työn.

Yksi syy pitkään hiljaisuuteen on viime viikon sairastelu, sitä seurannut seikkailu pitkin Suomenniemen ja sen jälkeinen kahden päivän rankka ryyppäys.

Asioita on selvinnyt. Mm. se, missä parisuhde on kolmen vuoden päästä, mitä tuleva kesä pitää sisällään ja mihin suuntaan haluan elämäni kulkevan.

Ja ehkä se todellakin johtui erään ‘läheisen’ alatyylisestä "ehkä se kassalla sinulle jutellut ihminen oli avohoidossa, sellaisia ne on" -kommentista, mutta tänään olen miettinyt myös tätä hemmetin blogia.

Että jos/kun joku tuttu-työ-kaveri lukee tätä paatosta. Aivan vitun sama. Miten paljon ulkopuolelta tulevat vaikutteet puristavat tämänkin pääkoppaa kun pitää Itselleen vakuutella että minä/me emme ole valinneet tätä tilaa. Että tässä ei ole mitään HÄVETTÄVÄÄ.

Kansantauti siinä missä sydän- ja verisuonitauditkin. Tai kohdunkaulansyöpä. Tai hermostokuppa ja neekerisankkeri. Melkein salaa toivon että tutut lukisivat tätä. Oppisivat suhtautumaan HULLUIHIN.

Ja Synnyttäjä? Surullista.

Välillä musta tuntuu että elän isäni elämää.

Kuuntelen Junnu Vainiota ja itken kotosalla.

Kun kaikki on paskaa ja harmaata.

Kun odottaa vain [Tähdet, tähdet!] että tulisi Jotain.

Therapy?/Stories

Shampoo/Trouble

Pearl jam/Even flow

FNM/Epic

Fyysinen väsy. Olosuhteiden pakosta eilen lääkitys ottamatta. Kyllähän tuo vaikuttaa [huom. edellinen postaus]. Vähän ennen neljää uni, kuudelta ylös. Sormet eivät tottele.

Huoh.

Hyvinhän se meni. Viikko vielä ja paketti valmis.

Olen syönyt tänään lääkkeitä oikein urakalla. Töiden jälkeen toivoin että olisi tullut postia. Lähinnä odottelin kirjettä tädiltä. Tulihan sitten se palkkakuitti. Sain itsestäni irti sen verran että itku silmässä väänsin netissä itselleni uuden verokortin, jonka toivon olevan täällä viimeistään maanantaina ettei mene sitten 31% kuun viimeisestä palkasta. Enkä tiedä tahi välitä pitääkö paikkaansa mutta uusi veroprosentti on nolla.

Tyhjä olo, tyhjä pää. Kuinka vihaankaan pelien pelaamista. Kun suhteissa toinen on aina niskan päällä. Miten sitä kuvitteli ääliömäisesti että tällä kertaa kaikki olisi erilaista. Ja on ajautunut samaan soppaan jälleen kerran. Ja kun päättää että unohtaa itsensä kokonaan - kun toinen kerran sitä haluaa ja kertoo mikä kaikki Sinussa on vikana ja miten meidän ongelmamme johtuvat ainoastaan Sinusta - niin sittenkin kaikki on huonosti.

Minulla ei ole hätää, olen niellyt kohtaloni. En vain osaa jättää ketään. Minä olen liian kiltti, tallennan kaiken datan mitä minulle syötetään. Olen liian kiltti. En voi uskoa että tulisin toimeen ilman sinua. Eikä aivoton kotirouva/äiti sittenkään kelpaa. Minä olen pelottava. Minä olen sulkeutunut. Minä keksin kaiken omasta päästäni [hyvä, käytä vielä kerran ‘Sinä Olet HULLU Minussa Ei Ole Mitään Vikaa’ -korttia, tekee olosi paremmaksi]. Yhtäkkiä en saisikaan unohtaa itseäni, tulisi keskittyä Minuun.

Vittu tässä vaiheessa se on sula mahdottomuus. Kun useampi kuukausi universumissa on pyörinyt ainoastaan sinun napasi ympärillä. Mulla ei ole mitään sanottavaa.

Soundtrack: Sandi Thom/I wish I was a Punk Rocker, Ramones/Judy is a Punk, Bad Religion/Punk rock song, Jane’s addiction/Just because

Vie täältä pois, pyysit silmin vakavin

Nyt tahdotkin jo takaisin

Teet mitä vaan tyydyn kuvittelemaan

Jos hajotat, niin kokoat

Pala palalta, sana sanalta

Riisut multa toivoni haalistuneen

Siivet auenneet, langat irronneet

Kaiken rikki repien, mulle sanot sen:

Tahdon uuden elämän

Vihdoinkin sen käsitän

Tahdon toiseen maailmaan

Lennän minne haluan

Valo taipuu, alas vaipuu

Kun lintu yöhön pakenee

Häkkisi varjossa kipu katoaa

Kun lakoaa meidän satumaa

Mun elämä on vieläkin sun kädessä

Ja avuton kun sydän on

Suunnan kadotan alas putoan

Pinnan alle piilotan kadotuksen

Portit auenneet salvat irronneet

Kaiken rikki repien mulle sanot sen

Tänään olen ollut erityisen surullinen.

Silti pakko vielä kertoa herra Stipesta. Osasi puhua unessa sujuvasti suomea, mitä ihmettelinkin. Kertoi että oli joskus aikoinaan joutunut laulamaan jossain suomenkielisen laulun kun kukaan muu ei ollut siihen suostunut/pystynyt. Oli kuullut jostain että kieltä puhutaan kuten kirjoitetaan ja sitten siitä oppinut yks, kaks yllättäin kielen. Ja sisko rakas: hän oli totaalisen innoissaan että minä vehtailen kuuluisuuden kanssa.

Surullinen. OK Computer pyörii soittimessa, ei kiinnosta, ei innosta. Kahvi + tupakka yhdistelmäkään ei maistu niin hyvältä kuin ennen. Melankolia. Syntinen. Mustaa. Harmaata. Vailla toivoa.  

Millä helvetillä tämä pieni mieli saataisiin edes suurinpiirtein paikoilleen. Tuossa reilun tunnin päästä kontrolliaika lääkityksestä. Viikonloppu tulee tarpeeseen. Täytyy palautua. Olla järkevä kuten tämän ikäisen ihmisen kuuluu ollakin.

Positiivisista asioista. Kirjoittaminen. Mitään uutta en ole vielä saanut aikaiseksi, hahmotelmia jostain suuremmasta kyllä. Pitkästä aikaa täynnä konkreettisia ideoita, toteutuksen kanssa voikin sitten olla toinen juttu. Inspiraatio lähti eräästä romaanista jota luin viime viikonloppuna. Koska kyseessä oli puolituttu immeinen olin hyvin varautunut. Varsinkin kun edellinen ei kauheasti sytytttänyt.

Nyt kerronta oli sujuvaa ja jäin lievästi kiinnikin romaaniin. Kirjailijan kanssa olen täsmälleen samaa mieltä siinä että toisen tuotoksesta voi saada sellaisen "vittu minäkin osaan kirjoittaa" -vaiheen päälle. [jos siis pilkku, piste. tai yhdys sanavirheitä oteta huomioon. Tai mitään muutakaan relevanttia] Eikä tämä Todellakaan tarkoita sitä että juuri lukemasi tuotanto olisi millään lailla huonoa, päin vatsoin. Kuten hedelmällisen keskustelun tarkoitus on herättää lisää keskustelua, eikö hyvän kirjallisuuden ole myös tarkoitus herättää ihmisissä tunteita, tarinoita, mietintää?

Tälläistä tänään taas. Ta ta!

Huh. Kyllähän iski puhdas surullisuus päälle niin vahvasti että itku pääsi.

http://www.uta.fi/~katja.hanhikoski/rajatila.html

http://www.uta.fi/~katja.hanhikoski/rajatila_hedman.html 

Ei irronnut opiskelupaikkaa. Nyt mietin toisenkin opinto-oikeuden lakkauttamista. Eipähän tarvitsisi stressata. Ehkä sitä syksyllä on aikaa miettiä mitä Oikeasti haluaa.

Päivitys.

Miksi sanotaan että Pääsin Opiskelemaan? Kuitenkin yliopisto-opiskelu on lähinnä lukion jatke. Enkä pitänyt pahemmin kummastakaan. Phyh. Oikeasti haluaisin matkustaa. Kuunnella musiikkia. Kirjoittaa. Kuvataiteillakin vähäsen. Kuten jo lukiossa. Jotenkin se on vain jäänyt?

Soundtrack: Disco 2000/Pulp

Eikä vastapäisen talon parvekkeilla ole ketään.

Tuntuu että minussa on taas kottikärryllinen tekstiä.

Kauniita, kaihoisia ajatuksia joiden alku lupaa lähes täydellistä mutta joita en saa loppuun.

Poistan "things to make and do" -listalta kaiken turhan. Tärkeä pysyy tärkeänä.

Ehkä menenkin puistoon.