Elämä väsyttää

Olen pahoillani ettei kukaan huomannut miten herkkä olet. Olen pahoillani siitä että vanhempasi ja sen *** asukkaat ovat niin saatanan sisäsiittoisia etteivät ne ymmärrä erilaisuuden kauneutta. Olen pahoillani siitä että he näkivät erilaisuuden pahuutena joka pitää kitkeä pois mahdollisimman nuorena. Olen pahoillani että synnyit niin huonoille, ei-valmiille vanhemmille. Olen pahoillani ettei isästäsi ollut sinulle turvaa ja äidistäsi suunnannäyttäjää.

Mutta oletko miettinyt että jos et olisi syntynyt siihen perheeseen, siinä ajassa ja paikassa, sinusta ei tulisi sellaista kuin sinusta on tuleva? Jos et muuta niin ainakin tulet itsepäisyytesi ja elämäsi johdosta tietämään mikä on oikein ja mikä väärin.

Olen pahoillani että jo viisivuotiaana joudut olemaan noin arka ja peloissasi. Kuvasta saa tunnelman ettei elämässäsi olet yhtään iloa. Toivon ettei se ole kokonaan totta. Toivon että rakastat juosta alasti pihalla ja sotkea hiuksesi niin isolle solmulle että sen aukaisemiseen tarvitaan sakset. Toivon että raadollisesta arkipäivän todellisuudesta huolimatta onnistut säilyttämään lapsellisuutesi.

Toivon että leikit vielä monta vuotta Tarzania, rakennat majoja siskosi kanssa ja pelkäät siellä olevia hämähäkkejä. Keräät puiden lehtiä koska rakastat niiden väriä ja sitä syksyn tuoksua, rakennat siilille pesiä vaikkei se koskaan tulekaan [tulee se sitten kun olet 18 ja parvekkeella salatupakalla…].

Yritä olla välittämättä siitä että vanhempasi yrittävät tehdä sinusta jotain mitä et ole. Yritä olla välittämättä siitä ettet kuulu mihinkään, perheeseesi, kouluun, kerhoihin, leikkiporukoihin. Pidä oma pääsi: olet jo tuossa iässä fiksumpi kuin vanhempasi tai kukaan muukaan. Usko itseesi, pelokas tyttö. Olet söpö tuossa kuvassa. Ja pidä AINA *** mukanasi, se ei jätä!

En minä tiedä. Jotenkin olen vain niin kovin sininen. Ehkä en sininenkään, violetti? Suru on vaihtumassa vitutukseen mikä on aina hyvä merkki.

Eilinen istunto oli aika maittava. Kerroin tilanteen, kerroin viikonlopusta, paniikista. Totesin melkein yks’kantaan että vitut tästä, minulla on suurempiakin ongelmia. 

Vein tädille tulijaisiksi kuvasarjan vuodelta 87. Jotenkin olin kuvitellut että vasta se kouluun meneminen on tuonut kuoleman luokseni mutta ei. Kuvissa olen vasta viisivuotias. Yhdessäkään otoksessa en hymyile. Muistan sen kun vanhemmat painottivat ennen kuvan ottamista että MUISTA SITTEN HYMYILLÄ. Itku meinasi tulla istunnolla siinä vaiheessa kun iänikuinen katkeruus nosti päätään. KUVIA EI LAITETTU KOSKAAN EDES SEN VITUN KIRJAHYLLYN YLIMMÄLLE HYLLYLLE. Viimeistään rippikuvassa tällä onkin sitten sen sortin tekohymy päällä että ammattitaitoisin filmitähtikin olisi kateellinen. JA AI AI KUN ON NIIN NÄTTI, KAUNIS, IHANA NUORI NAINEN SIINÄ NIIN NUTTURAN JA PILLUNKARVAKIHAROITTENSA KANSSA.

Mitä nyt Synnyttäjä poltti tämän korvan piippausraudalla ennen bileitä. Ja kirosi siellä kukkapenkissä avoimen ikkunan alla että tappaa itsensä niin Imsosorryn olisi edes vähän parempi olla, että ehkä sitten olisin edes hetken tyytyväinen.

Kuitenkin: kirjoitin siinä ensimmäisen kirjeen pienelle Imsosorrylle. Jatkoa seuraa…

Soundtrack: Palace & Main/Kent

Soundtrack: Rehupiikles/Som’muv’velii

Ah hah haa!

Kuinkahan vallattomasti Synnyttäjää vituttaisi, jos tietäisi. Että kaikki se sotku minkä jätti jälkeensä [melkein kymmenen vuoden skeidat + lopputuho] tuli siivottua parissa päivässä? Ja kaikki se, mitä siinä talossa olisi pitänyt tehdä pika pikaa jo kaksi vuotta sitten, otti tältä hiprakkaiselta viisitoista minuuttia?

Jussin pyssyt sentään. Hyvällä alulla.

Mie sain lyyran. :~> Jälleen yksi syy olla hankkimatta omia kakaroita.

Ja tulihan sanottua sukulaisille että kirjoitan kirjaa.

Ei jumalauta kun on ollut hyvä päivä, viikon loppupuoli.

Synnyttäjä on nyt sitten lähtenyt. Pakotettuna [ohhoh, kuka olisi arvannut ettei se sieltä mihinkään vapaaehtoisesti lähde vaikka paperit on allekirjoittanut, pistänyt itse alulle koko muuttoprosessin, saanut 30 tonnia rahhoo ja silleen…] mutta se on pihalla. Tappelu jatkuu joo mutta ihme kyllä mulla tuntuu noita kulmahampaita vieläkin riittävän. Ei siitä sen enempää, olkoon koko ämmä.

Mutta mutta. Sain juuri äsken puhelinsoiton. Ihmettelin että mikäs virastonumero soittaa vielä virka-ajan ulkopuolella. Kelan täti. Kesäkuun alusta terapiaan, jatkuu helmikuuhun. Jonka jälkeen vielä kaksi vuotta jäljellä. Ei jumalauta. Voiko tätä uskoa todeksi ennenkuin peutin penkissä ensimmäistä kertaa istun. 

Mutta mutta. Eilen heräsin niin todentuntuiseen uneen että luulin asuvani entisessä kaupungissa. Luulin ettei minulla ole työpaikkaa. Kymmenen minuutin vakuuttelun [ei tämä sanomalehti ilmesty siinä kaupungissa missä luulen olevani] jälkeen tokenin vähän mutta piti tehdä tarkistussoitto Toiselle. Että se on oikeasti olemassa. Pelottavaa jopa tälle, osittain syytän pampameja joita tässä viikon aikana on tullut taas syötyä.

Erityisen onnellinen olen tänään siitä, että on olemassa ihmisiä jotka välittävät meistä jäljelle jääneistä niin paljon, että kiikuttavat meille kaikkea mahdollista verhoista istuimiin juhlia ajatellen. Ja voi jumalani sitä humalani määrää mikä minua kohtaa lauantaina.

Kollektiivinen halaus kaikille teille.

"Jos isä on poissa konkreettisesti, kuva hänestä on voittopuolisesti fantasioiden määräämä. Kuvitelmissa vaihtelevat toiveet ja pelot ja jätetyksi tulemisen kokemus. Poissaoleva isä on usein joko idealisoitu tai sadistiseksi värittynyt.

Kuva poissaolevasta isästä piirtyy myös aikuisten välittämänä. Vetäytyykö äiti "leskikuningattareksi" ylhäiseen välinpitämättömyyteen vai jakaako hän surunsa ja menetyksensä yhdessä tytön kanssa? Jääkö hän vain tyttären lohdutettavaksi näin ohittaen lapsen oman lohdun ja suremisen tarpeen?"

Buah hahhah haa!

"Myös Kuningas Lear on isän ja tytärten suhteen kuvausta. Learille rakkauden kokemus on vieras. Hän ajattelee vain valtaa ja itseään ja vaatii tyttäriltä rakkautta itseään kohtaan. Tyttärien tulisi toteuttaa se representaatio, mielikuva, joka isällä on tyttäristään. Kaksi vanhinta tytärtä myötäilee isäänsä ja he saavat omaisuutta. Nuorin tytär Cordelia on itsenäinen, aito, suora ja rehellinen. Lopussa tyttären kyky rakastaa tuo rauhan hulluuden partaalla horjuvalle Learille. Hän kokee Cordelian avulla että rakkautta on vielä olemassa."

All I can say is Touché.

Tänään on aivan uskomattoman kesäinen ilma.

Olen kiusannut kaikkia huhtikuun ensimmäisen kunniaksi. Paras päivä vuodessa.

Makean suloiset naurut piristivät sen verran että tajusin elämässä olevan jotain muutakin kuin työn.

Yksi syy pitkään hiljaisuuteen on viime viikon sairastelu, sitä seurannut seikkailu pitkin Suomenniemen ja sen jälkeinen kahden päivän rankka ryyppäys.

Asioita on selvinnyt. Mm. se, missä parisuhde on kolmen vuoden päästä, mitä tuleva kesä pitää sisällään ja mihin suuntaan haluan elämäni kulkevan.

Ja ehkä se todellakin johtui erään ‘läheisen’ alatyylisestä "ehkä se kassalla sinulle jutellut ihminen oli avohoidossa, sellaisia ne on" -kommentista, mutta tänään olen miettinyt myös tätä hemmetin blogia.

Että jos/kun joku tuttu-työ-kaveri lukee tätä paatosta. Aivan vitun sama. Miten paljon ulkopuolelta tulevat vaikutteet puristavat tämänkin pääkoppaa kun pitää Itselleen vakuutella että minä/me emme ole valinneet tätä tilaa. Että tässä ei ole mitään HÄVETTÄVÄÄ.

Kansantauti siinä missä sydän- ja verisuonitauditkin. Tai kohdunkaulansyöpä. Tai hermostokuppa ja neekerisankkeri. Melkein salaa toivon että tutut lukisivat tätä. Oppisivat suhtautumaan HULLUIHIN.

Ja Synnyttäjä? Surullista.

I hi hii. Alan vahvasti epäillä että minussa on jotain muutakin vikaa kuin tämä masennus ja BL. Kun tuntuu ettei itsekään pysy itsensä perässä. Viime viikon vitutuksen pistän kyllä osittain PMS:n piikkiin.

No joo. Terapeutin kanssa kävi sitten loppuviimein hyvin. En jaksanut soittaa, pistin sähköpostia. Tuli sähköposti takaisin. Ala-arvoisten heittojen virta jatkui vieläkin. Sanottakoon että alussa oli Hei ja sen jälkeen vihaista tekstiä. Olin tietysti ollut niin kohtelias etten ensimmäiseen spostiin pistänyt sen kummempia perusteluja. Vastauksen saatuani päästää kuului naps. Reply perään lyhyesti ja ytimekkäästi. Ja tietenkin kohteliaasti. Että en ole lopettamassa terapiaa, olen lopettamassa terapian Hänen kanssaan. Syy. Vielä lisäys että Kela on tietoinen Hänen ongelmastaan.

Laitoin viime viikolla myös lääkityksen hoitavalle psykiatrille lakki kourassa sähköpostia että voisiko tuo suositella jotain toista terapeuttia. Ja syyn tietenkin. Ja että päivä olisi ollut vielä parempi [terapeutille lähettämääni sähköpostiin ei tullut enää vastausta, tänään tuli lasku lol] niin lääkäri oli vastannut. Vastannut että On Todella Hyvä että olen ollut näin Aktiivinen. Että hän ei suosittele kyseistä terapeuttia koskaan potilailleen. Muahhahhaa

Eikä edes vituta se että kyseiselle terapeutille jouduin. Naurattaa vain. Että minkälaista arpapeliä tämä mielenterveydestä huolehtiminen oikeasti on [I’m with you Nanna]. Koska kun itse terapiaan ‘pääsin’ olin kahden psykiatrin välissä. Eli jos minua olisi kuukausi ennemmin hoitanut nykyinen psykiatri, olisin säästynyt yli sadan euron omavastuulaskulta ja monelta hukkaan heitetyltä kuukaudelta. Mutta sainhan suosituksia kolme kappaletta. Kaikki naisia mutta oletettavasti ok.

Ja sitten on vielä salaisuus. On muhinut jo vuosia tämän ihon alla. Menneenä viikonloppuna se pulpsahti pintaan kun toinen ihminen pisti ajatuksen sanoiksi. Ja taas kaikki näyttää helvetin järkevältä. Näinhän sen pitää mennä, näin se menee. Toisaalta hirvittää tämä tila kun kaikki näyttää valoisalta. JÄRKEVÄLTÄ. Enhän minä voi olla järkevä? Hullujen puheita tuo tuollaisesta haaveilu, ei masentuneella ihmisellä voi olla tulevaisuuden suunnitelmia.

Soundtrack: I’m so excited/The Pointer Sisters 

Olen tässä miettinyt että tälle kuontalolle pitäisi tehdä jotain. Ja äkkiä.

Palautui mieleen eräskin ällöttävä asia ala-aste -ajoilta ja Synnyttäjästä. Keräsi hiuksiamme harjoista. Teki niistä pieniä, karmaisevia lettejä. Pakotti tämän kerran kouluun sellainen päässä. Hyi vittu. 

Miksi kaikesta pitää saada valmista heti. Nyt. Yhä vain törmään tähän ongelmaan.

Jälleen löydän itseni neettenistä kuuntelemasta vanhoja klassikoita. Muistelen miten en edes teininä uponnut muottiin. Tuolloin se oli tottakai vähemmän tiedostettua kuin nykyään. Muistan kun siskot halusivat tehdä minusta kauniin. Meikata, laittaa hiuksia ja niin edelleen. Vihasin sitä. Vihasin sitä että minusta yritettiin tehdä jotain muuta kuin oli: erilainen, outo, ruma. Samaa yrittivät tätejä ja setiä myöten kaikki lähipiirin ihmiset. Eivät tainneet onnistua. Tälläinen minusta tuli.

Jos saisin itse päättää miltä näyttäisin. Olisin sellainen hemmetin laiha rockmiekkonen joka analysoi elämää enemmän kuin syö [kasviksia vain, tottakai, ja joogaa päälle]. Iän lisääntyessä kaljuuntuisin [ajaisin kaikki pois], pitäisin parransänkeä, istuisin television väittelypaneeleissa ja lahjoittaisin rahaa taiteelle.

Olemme tulossa perjantai-iltana järjestettävästä kerhosta. On talvi. Olemme askarrelleet pahvista ja vaalenpunaisesta verkosta perhoset. Mielestäni perhoseni on kaunein mitä olen nähnyt, onnistui täydellisesti. Kylän toisesta päästä on kotiin matkaa muutama kilometri. Saimme autokyydin perhetutuilta. Joku keksii, että jos perhosen pistää ulos ikkunasta, se näyttää lentävän.

Minun lensikin. Johonkin kauas, lumiselle pellolle. 

Enkä minä tiedä miksi se paviaani on kohta viikon hyppinyt mielessäni, unissani, todellisuudessa. Alkuviikosta otin sormuksen jopa töihin mukaan. Pitää tuntea menneisyys ettei niin pääse tapahtumaan uudelleen. Hitto. Joopa joo. On ihmisiä jotka eivät nuku edes nukkuessaan. Se on toinen maailma, yhtä tärkeä kuin tämä "hereillä" oleva. Ja joka näkee unia, ymmärtää runoja. Ja joskus todella pienenä, ennen kouluun menoa epäilin että mitäs jos unet ovatkin todellisuus ja valveillaolo unta. Ja pää meinasi seota pienellä [no sinä olet ajattelija: damn] ja vuosia myöhemmin istuin filosofian ensimmäisellä kurssilla ja joku muinainen filosofi oli pöllinyt ajatukseni. Arf! Naurettavaa. Mutta näiden oivallusten kautta minusta on tullut Ihminen. Jos näitä oivalluksia ei käy läpi…niin. Mitä sitten tapahtuu? En tiedä. Kertokaa joku.

Tulihan tuossa suomalaisesta perussynkästä iskelmästä mieleen Unto Mononen. Ja tästä itsetuhoisuus. Ja tästä se, miten synnyttäjän mielestä oli niin hip ja kuul kun Unto Untsikka sitten meni ja päästi itsensä hengiltä. Tässä linkissä [http://acta.uta.fi/pdf/951-44-5433-2.pdf] M. Ahon syvempää pohdintaa aiheesta. Miksi sinulle kukaan elävä ei ole edes paskan arvoinen? Hopeinen kuu ja Satumaa. Ihan tulee lapsuuden lauantait mieleen.

Onhan ollut päivä ja vasta puolessa välissä mennään. Lukitsin itseni pihalle äsken. Fiksuna tyttönä otin väärän avaimen taskuun kun olin viemässä lehtiä pois. Ovi kiinni vaan ja naapurin kiltin papan luo pyytämään puhelinta lainaan. Kovasti olisi halunnut että jään sinne odottelemaan avainfakiirin tuloa mutta päädyin kuitenkin stressitupakkaan [ja toiseen ja kolmanteen] pihalla.

Minulla ei ole mitään fiksua sanottavaa. Ei ole oikeastaan mitään sanottavaa. Millaista olisi olla vielä kihloissa, kahleissa toiseen ihmiseen? Viimeisiä hengenvetoja vaikka tietää [on tiennyt jo kauan] ettei tästä mitään tuu. Eikä osaa tai voi laittaa vain ovea kiinni. Pakko jäädä, tapella. Tulla sekä ruumiillisesti että henkisesti kidutetuksi. Kuunnella kivoja juttuja siitä miten kukaan ei ole koskaan valittanut peniksesi koosta, kuinka saisit kenet vaan. Mikä kaikki minussa on vikana, mikä kaikki sinussa niin Yksiselitteisen Mahtavaa. Ja joka hemmetin kerta turvaudut siihen että varoitit minua. Niinhän ne narsistit tekevät.

2001.

Olin eilen ** luona yötä. Se oli siivonnut. Se kysyi että mikä mulla on huonosti, ettenkö ole onnellinen. Vastasin että mulla on liian hyvä olla. Se yritti rutistaa mut taas murskaksi. Ja sanoi että mä tunnun hyvältä. Aamulla lähtiessäni ja jättäessäni sen nukkumaan kirjoitin lapun. En tarkalleen muista mitä siihen kirjoitin mutta ainakin jadi jadi jadi, nuku hyvin, puhelinnumeron saa kun pyytää, haluaako se tavata muutenkin kuin satunnaisesti.

2001. Muutama viikko myöhemmin. 

Miten VITUN tyhmä mä voin olla? Tosi HELVETIN tyhmä. Miten mä muka kuvittelin että voisin koskaan seurustella kenenkään kanssa? 

2001. Seuraavana aamuna. 

Sain viestin: "Helvetti. Ei paljoa muistikuvia eilisestä. Olen pussaillut ** kanssa. Vituttaa. Olen tosi pahoillani. Anna Anteeksi." 

2008. Tänään.

Ainoa asia mitä kummastelen on se, miten vahva intuitioni onkaan ja miten pahasti olen teilannut sen kuuntelemisen tuolloin. Hoh. Varmaan ihan hyvä ettei olla enää kihloissa. 

Heräsin. Näin unia mustasta kissasta jonka sain omakseni. Harmi että tähän asuntoon ei saa tuoda eläimiä. Näin myös arveluttavia unia. Keitin kahvit. Sen tippuessa söin banaanin ja join mehua. Aamupala? Vaikka kello on kohta neljä iltapäivällä?

Seksuaalisuudesta. On viimeisen viikon ajan pistänyt miettimään että olenko ollenkaan seksuaalinen olento. Ja jos olen, mitä olen. Ja jos olen jotain tiettyä, käyttäydynkö sen mukaan. Jotenkin etoo koko seksin ja seksuaalisuuden, luokkien ajattelu.

Opin masturboimaan vasta joskus ala-asteikäisenä. Hitaasti kehittynyt myös siinä suhteessa. Ja heti ensimmäisenä olin tunkemassa paidan alle [ja housuihinkin, ei siinä mitään] täytettä, sitomassa itseäni sängynpäätyyn kiinni vyöllä. Katselin pornoa salaa. Jo silloin naisen vartalo kiihotti minua enemmän kuin miehen.

Suuteluikään tullessani olin pelokas. Olin epänormaali, alikehittynyt, pidin aivan vääristä asioista. Ne asiat eivät kiinnostaneet koska tunsin olevani aivan Väärä. Osasin kyllä esittää. Väitin olevani ihastunut johonkin poikaa. Lähestyin, ihastuin poikiin joiden kanssa ei ollut mitään mahdollisuutta alusta alkaenkaan. Useimmat heistä juurikin tyttömäisiä poikia.

Ensimmäinen todellinen "rakkauteni" oli tyttö, silloinen paras ystäväni. Au. Näki ihastukseni, käsitteli kuin paskanpalaa, kaikkien "leikkien" ja "kokeilujen" jälkeen pisti homman telakalle hommatessaan poikaystävän. Kuten sanoin: au. Viimeistään tämän jälkeen yritin kovasti olla nainen. Eikä siitä mitään koskaan tullut. Vaikka miehet olivat tyttöjä, sängyssä he halusivat olla miehiä. Enkä minä osannut olla nainen.

Ja nyt, vuonna 2008, minä kysyn asiasta psykiatrilta. Että olen aina tiennyt pitäväni tyttömäisistä pojista ja poikamaisista tytöistä, että olen luokitellut itseni bi-seksuaaliksi. Ja että tällä hetkellä tunnen olevani tietynlainen trans-immeinen. Ja että kuinka vituttaa kun pitää lyödä itsensä johonkin kategoriaan vai pitääkö sittenkään koska en haluaisi sitä tehdä.

Ja psykiatri vastaa siihen että ihmisen seksuaalisuus muuttuu ja kasvaa koko ihmisen elämän ajan - voit aluksi pitää naisista ja kuitenkin vanhemmiten päätyä yhteen miehen kanssa. Asiasta ei kuulemma vain puhuta tarpeeksi.

Ja minua hävettää. En ole koskaan kuullutkaan kyseisistä tutkimustuloksista. Ei saatana. Minäkö muka vapaamielinen ja uusimman tiedon aallonharjalla. Saatana. Mutta onhan tullut koettua kummallinen vapautuminen viimeisen puolen vuoden aikana. Minun ei tarvitse [edes sukulaisten maineen menon pelossa] esittää mitään muuta kuin olen. Minun ei tarvitse kategorisoida itseäni; en tahdo olla mitään Luokkaa. Minua helpottaa ajatus siitä, että vaikka en saanut oikeita vehkeitä, voin olla silti Jätkä. Ettei maailmassani ole miehiä ja naisia, on ihmisiä. Otan ihmiset yksilöinä. Eikä se, että olen Jätkä tee minusta yhtään huonompaa "naista", ei huonompaa "imsosorrya". Vaikken siihen tavalliseen muottiin istukaan.

http://www.youtube.com/watch?v=JE4SroAUUCc

Tästä on turha sanoa mitään.

http://www.youtube.com/watch?v=HpmKykMT1JU

Pelle Hermanni = juoppo, Pekan ja Pätkän Pätkä = tappoi itsensä [helppo on olla kun on pelkkä nolla], Nukkumatti = kommari, Nalle Luppakorva = seksuaalisesti kieroutunut [hyvää yötä piltit, nalle silmät sulkee, lapsosista näkee nalle monta unta…], Rölli-Peikko = hahmon laulut perustuvat pieleenmenneisiin rakkaus/ihmissuhteisiin. Yms.

Pommi ja Gommi myyvät nykyään televisiolupia. Lohikäärme Justusta ei muista kukaan. 25 -vuotiaat ihmiset ostavat kaupasta kalliita "Olipa kerran elämä" -paketteja joita eivät koskaan katso. Ja opetusfilmit olivat tyyliä:

http://www.youtube.com/watch?v=weea8fHZIuA

Sain elämäni ensimmäisen kokonaan öljyväreillä toteutetun työn valmiiksi. Tavalliselle raakapahville [ai jai mikä amatööri: muuta tarviketta ei ollut aloittaessa tarjolla] tosin. Sain sen ylipäätään valmiiksi. En muista koska viimeksi olisin saanut laittaa johonkin työhön nimikirjaimeni? Siitä on vuosia aikaa, olenko käyttänyt merkkausta silloin edes? Jonkinlaista edistystä siis tuossa suunnassa huomattavissa. Huomenna näen siinä sata ja viisi virhettä mutta antaa olla. Se on valmis. Onhan hautunut vuodesta 2005 asti. Seuraavan inspiraation yllättäessä jatkan tuota replikaa.

Mietin tänään että onko masentuneita ihmisiä nykyään enemmän kuin ennen. Johtuuko se siitä että erilaiset masennukset ja niiden vahvuudet ovat nykyään paremmin tunnistettavissa? Mistä johtuu se, että vaikka sitä mainostetaan suomalaisten kansantautina- ja ominaisuutena, on masennus ja siihen sairastuneet - tai jumala paratkoon lääkkeitä syövät - ihmiset mörköjä jossain pimeissä nurkissa, kaappien takana. Vai onko syynä yhteiskunnassa, maailman tilassa, nykyajassa? Maailman kiristyneessä ilmapiirissä, yksilön riittämättömyydessä [en minä voi ruokkia kaikkia Afrikan aids-orpoja, ikävä kyllä], tuloeroissa, kuiluissa, siinä että ihmisiä kohdellaan karjalaumana; ei Yksittäisenä Ihmisenä.

Tai sitten se ei ole mitään näistä. Ehkä minullakin on ollut koko elämäni liian paljon aikaa, laiskuutta, saamattomuutta, uppiniskaisuutta, lapsellisuutta, sekopäisyyttä. En ole koskaan arvostanut vanhempiani jotka ovat Rakastaneet minua omalla erikoisella tavallaan, tehneet kaikkensa minun eteeni. Antaneet juuri tarpeeksi vähän ruokaa niin että jos 25 -vuotiaana ostaa purkillisen [sellaisen ison - oli tosi halpa, älkää lyökö] persikoita niin on taivaissa. Ja minä olen vain valittava, uikuttava paska joka ei osaa arvostaa edes sitä että olen päässyt NÄIN VITUN PITKÄLLE ainoastaan sen takia että elämäni on kulkenut niin ja sitä reittiä kun on.

Jos vielä uskaltaisit viisastella minulle tappaisin sinut varmasti. Okei, ehkä en tappaisi mutta hakkaisin. En pystyisi hillitsemään itseäni. Tai ehkä pystyisin. Pystyinhän pari viikkoa sittenkin. Ja sekös jos joku sinua vituttaa kuin pientä oravaa keskellä kylmintä talvea kun se viimeinen käpy on jäässä. Olen hillinnyt itseni yli kaksikymmentä vuotta, kerran hyökkäsin nyrkkiä vastaan omalla sarkastisella tavallani. En koskaan fyysisellä väkivallalla. Koska tiedän että se on sinulle ainoa ratkaisu. Mites se menikään juhannuksena? Sellaisella matalan kähisevällä äänellä, täynnä vihaa, se mitä joskus pelkäsin. "Kuule imsosorry: mää oon sut ennenkin pannut ruotuun ja niin kuule SAATANA pistän vieläkin."

Voitto oli jo siinä että olen sanonut silloin kaiken mitä minulla oli sinulle sanottavaa. Ja suurempi voitto oli se, että tuon viimeisen kommenttisi jälkeen nauroin. Ja sinä, 49 wee löit luurin korvaan. Ja tiedän että sinä iltana vedit enemmän viinaa kun hetkeen. Ja kirosit ja uhosit ja paasasit ja esitit kovaa ämmää. Ja sitten itkit. Eikä varmasti ollut vielä SE VIIMEINEN KERTA kun sain sinut itkemään. Voi kun tekee hyvää purkautua. Henkinen ejakulaatio.

Nukuin viime yönä noin kolme, neljä tuntia ja heräsin kahdesti tuskaan, hikeen, huutooni. En muista mitä unta näin. Ehkä jotain tähän liittyvää. Ja kuka väittää ettei maalaaminen ole terapeuttista? 

Möh. Olen töissä koko ajan, mutta niin kai sitä kuuluukin olla. Että saa rahaa. Laskut maksettua. Että lepää pää edes siltä osin. Heräsin taas liian myöhään, ehdin sentään lukea lehden ja siivota vähäsen. Ja maksoin vuokran. Taas saa kuukauden vain pötkötellä laakereillaan. Nyt kun jyrsimis-ääni on saanut selityksen [älkää silti pelätkö että se minnekään on kadonnut] niin tilalle on tullut uusi ääni. Ensimmäisen kerran kuulin sen pari viikkoa sitten, luulin että huuto tuli kadulta. Kiroilee ja huutaa samaan aikaan tämä miehen ääni, aina samaa kahta sanaa. Tänä aamuna kuulin sen neljännen kerran. Tajusin että tulee talosta. Joku tappaa perhettään vai kiroaa yksinäistä kurjuuttaan? Tai sitten se on jyrsimis-äänen aiheuttava pappa jolla menee veistoksen teko puihin. Hö.

Töissä oli kivaa jälleen, vähän rasittavampaa kuin eilen. Hermo meinasi ratketa pariin otteeseen mutta eipä ollut tälle päivälle yhtä hyvää syytä vitutukseen kuin eilen. Silti olen ajatellut sinua.

Kotiin tultua sitä ei sitten keksikään mitään tekemistä. Ei osaa edes ajatella mitään järkevää. Ja pitääkö sitä? Yöllä ja unissa siihen on aikaa. Kerron tarinan. Tarinassa tyttö saa syntymäpäivälahjaksi teoksen joka sisältää kaikki Tuittupää -kirjat. Tyttö on otettu että saa ihan oman kirjan ja vieläpä osuvasti nimetyn. Pari vuotta myöhemmin tyttö on discossa, menee koulun kovamaineisimman tytön kanssa parvekkeelle, hänellä on neljän sentin pullo ihan oikeaa viinaa. Ja tyttö maistaa pullosta. Ja kotiin tultuaan lukee Tuittupää -kirjaa kun isä tulee kysymään oliko ilta hauska. Tyttö vastaa joo, vaikka haluaisi itkeä, huutaa ja olla vielä lapsi.

Pari vuotta tästä tyttö on vaihtanut koulua. Saa kutsun ensimmäisiin, oikeisiin kotibileisiin. Tyttö valehtelee vanhemmilleen että on luokkatoverin synttärit. Eihän valkoinen valhe ole koskaan ketään tappanut, ei ei. Synnyttäjä tuo kauppareissulta jonkun posliinikoriste-esineen mihin on liimattu tekokukkia. Taisi olla kissa. Tyttö ei kehtaa sanoa ettei sellaista voi viedä. Tyttö ei halua. Kerrankin synnyttäjä on onnellinen hänen puolestaan. Tytöllä on oikeita kavereita. Isä vie tytön kotibileisiin. Tyttö on hiljaa koko matkan. Isä arvaa, varoittaakin puolella lauseella mutta käskee pitää hauskaa ja soittaa kun pitää tulla hakemaan kotiin. Ja tyttö menee bileisiin. On siellä hetken, One Hot Minute -levy soi uudestaan ja uudestaan. Tyttö juo yhden kaljan. Kaataa salaa puolet lumihankeen. Esittää olevansa kännissä koska muutkin oksentavat.

Tyttö soittaa isälleen. Isä tulee hakemaan. Tyttö sanoo että oli kivaa. Isäkin on onnellinen että tytöllä on kavereita. Eikä tyttö voi sanoa ettei pidä heistä. Tyttö haluaisi olla vielä lapsi, pelottaa. Auto on kylmä. Tulevan vuoden aikana isä pakottaa tytön tutustumaan normaaliin nuorisokulttuuriin. Tyttö muistaa sen viimeisen kerran kun ei halunnut lähteä. Oli laittanut meikkiä, lanteille ulottuvan tumman tukan kauniiksi. Omasta mielestään näyttää rumalta, epäsopivalta. Pelottaa. Tyttö sanoo isälle ettei ehkä halua mennä. Tyttö ei halua sanoa että jäisi mielummin kotiin, kävisi saunassa, katsoisi avaran luonnon, loton, uutiset. Söisi jäätelöä. Menisi nukkumaan ja heräisi sunnuntaina isän kahvinkeittokolisteluun. Hakisi postin, kävelyttäisi koiran, tekisi pieniä pihahommia isän kanssa markilla.

Pari vuotta myöhemmin tyttö haluaa mennä, mennä tosissaan. Ja synnyttäjä kieltää, isä antaa luvan kyllä ja kuljettaisikin. Tyttö maksaisi itse. Ei saa huorata, riehuu synnyttäjä. Eikä tyttö uskalla edes suudella ketään vielä moneen vuoteen. Ja tyttö menee, ei voi estää. Isä vitsailee ensimmäisistä fritsuista. Tyttö vittuilee isälleen viimeiseksi jäävästä krapulasta. Voi sitä rakkautta. Ja monta vuotta myöhemmin, asuttuaan jo monessa eri paikassa, oltuaan kouluissa, suhteissa, asunnoissa ja työpaikoissa tyttö istuu uuden alun kynnyksellä, lukee iltaisin Tuittupää -kirjoja. Ja pelottaa. 

Tulihan vaan mieleen. Allekirjoittaneen eräitäkin paikkoja on joskus verrattu eräänkin fantasiateoksen eräisiinkin portteihin. Vieläpä fraasilla "No man shall pass". Ja tätä tehostettiin vielä käsien liikkeellä. Sen verran valaisen että kyseinen jamppa ei ollut teosta lukenut joten…mautonta. Pitääkö mainita että se oli se samainen ihanuus jolla oli ongelmia niiden ehkäisyvalmisteiden kanssa? Oikea helmi.

Asia tuli puheeksi vuosia sitten jossain kummallisessa yhteydessä kun hänen kuullensa ihmettelin sitä, miksi Sitä verrataan kukkaan. Usein vielä johonkin aivan idioottimaiseen, ruusuun tahi muuhun. Ainoa jonka tämän rivo mieli yhdistää Siihen on orkidea. Hieman ihmisen anatomiaan ja orkideoihin tutustuneet voivat varmaan yhdistää miksi.

Kaikenlaista paskaa sitä on elämässään jo kestänyt. Tässäkö on nyt viimeinen piste? Kun makaan yöllä yksin sängyssä, tuskassa, kiemurrellen ja mietin menneitä helvettejä parempina aikoina? Kun tunnen ylitsepääsemätöntä syyllisyyttä siitä että olen paska ja loukkaan kaikkia. Eikä sillä mitään väliä miten minua loukataan, mutta minä en saisi loukata ketään. Koskaan. Ikinä. Ja kaikkia teitä ala-asteen vittupäitä minä mietin siinä toivossa että joku vielä keksii sen aikakoneen ja käyn sanomassa nuorelle imsosorrylle mitä sen pitää tehdä missäkin vaiheessa niin siitä ei kasva tällaista paskaa muka-aikuista.

Ja jos olisin ollut toisenlainen. Jos olisin ollut edes viisi senttiä pidempi. En olisi saanut silmälaseja. Olisin saanut tarpeeksi ruokaa ettei fyysinen kehitykseni olisi ollut niin paljon jäljessä. Synnyttäjä olisi laitettu hoitoon. Isä olisi kasvattanut munat. Mitähän olisivat silloin tämänhetkiset Väärät Valintani? Millainen olisin? Olisinko onnellisempi? Olisinko menestynyt? Olisinko edes vähän ehyempi? Olisinko mieleltäni aikuisempi enkä tälläinen teini? Pystyisinkö olla pelkäämättä seksiä? Pystyisinkö läheisyyteen?

Ja se joka kertoo, miten Siitä saadaan kukka: kymmenen pistettä ja papukaijamerkki [ja pienenä kysyinkin että mistä sen papukaijamerkin saa hakea, koska sellainen olisi ollut tosi hieno, sillä olisi ollut eri värisiä pyrstösulkia ja luulin myös että ne pisteet laitetaan johonkin ylös: olen ollut aina tyhmä].