Elämä väsyttää

Voiko olla todellista? Kanavia on enemmän kuin koskaan, on jopa Teema. Silti töllöstä ei tule mitään muuta kuin jotain vatun Mutsis oli Apina -kakaa tai 90 -luvun Bond-uusintoja.

Onko ihmekään etteivät ihmiset maksa lupaa? Tästä paskasta ei nousta edes M.A:n avulla. Eikä kyse ole siitä että toljottaisin laatikkoa 24/7. Mutta jos viikonloppuisin siihen parhaaseen katseluaikaan voisi näyttää edes jotain keskinkertaista?

Viisi päivää kestäneen moraalisen krapulan jälkeen alkaa sitä ihminen miettimään mahdollisia hoitopaikkoja itselleen. Miksi sitä pitää rankaista itseään hauskanpidosta?

Kirjoitan jälleen, tällä kertaa rakkaudesta. Näen outoja unia kaikesta mahdollisesta. Viime yönä unessa oli sellainen kaappi missä asui terävähampainen hirviö. Sille piti syöttää kaikenlaista että pysyi kilttinä. Muuten olisi popsinut minut ja muut immeiset suuhunsa. Hoh.

Ensi viikko tulee olemaan kaikilla mahdollisilla tavoilla mielenkiintoinen. Ahi ahi, puhi puhi.

Mur. Mistä johtuu että tälläisessä tilanteessa tämän mielikuvitus alkaa aina laukata tuhatta ja sataa? Sisko soitti eilen pitkästä aikaa, menihän siinä sitten yli neljä [!] tuntia puhelimessa. Illalla kävin hakemassa vielä pari elokuvaa - hävettää myöntää että en ollut Burton -fanina vieläkään nähnyt Sweeney Toddia ja arvaus keskinkertaisuudesta osui oikeaan - ja ajattelin kaiken olevan edes hyvin.

Ja sitten se iskee. Kun irrottautuu Linkin seikkailuista ja palaa raastavaan todellisuuteen. Paniikki-itku-hermoraunio-kuolema-kohtaus. Mietin ainoastaan sitä että tottakai Toinen on ollut koko viikonlopun kännissä, juonut sen koko 22 -litran viinisatsin vaikka aika ei olekaan kypsä ja vehtaillut niin monen naisen kanssa kun aikataulu on antanut myöten. Lohdutukseksi ei auttanut se että jos se on vienyt jonkun kotiin niin siellä on yhä tavaroitani. Ei, Toinenhan on voinut heittää kaiken minusta muistuttavan jo roskiin ja elää nyt autuaana poikamiehenä. Tai sitten pettäminen on tapahtunut baarissa, kadulla, jossain toisessa asunnossa, jne.

Ei auta ‘tieto’ siitä ettei hän menisi niin tekemään. Onhan tässä nähty jo kaikki muutkin temput. Jos näemme huomenna onko sormus enää tallella? Silmissä inhon liekki? Kaulassa jälkiä syntiseltä viikonlopulta?

Ja sitten realismiin. Listasin eilen kolme asiaa joiden täytyy muuttua että voimme enää edes harkita yhteenpalaamista. Noh, ne asiat eivät tule tapahtumaan. JA JOS EN KERRAN VOI EDES YHDEN VIIKONLOPUN AJAN LUOTTAA TOISEEN NIIN ETTEN OLISI PÄHKINÖINÄ TÄÄLLÄ OMASSA UNIVERSUMISSANI niin eikö se viimeistään kerro kaiken.

Luottamus on kadonnut, eläköön mellerismi!

Viikon viimeiset pari työpäivää ovat menneet naureskellessa. Tietynlainen välinpitämättömyys on siis siirtynyt työmaallekin. Ehkä ihan hyvä vain.

Mitä olen tehnyt tällä viikolla? Istunut kotosalla, katsonut telkkaria ja neulonut. Syönyt ihan vitun vähän, paino on tippunut usealla kilolla taas. Päivisin käyn töissä, iltaisin soittelemme puhelimella. Alkaa vaikuttaa vähän pahalta kun jokainen puhelu päättyy yleiseen vittuiluun, herneiden nenään vetämiseen ja surullisuuteen. Tämä sama homma on käynyt edellisissäkin suhteissa.

Olen päivisin liian väsynyt ja VITUN AIVOTON [tätä olotilaa vihaan yli kaiken] tekemään mitään. Herään tähän maailmaan vasta illalla kun olen saanut tappelun Toisen kanssa aikaiseksi. Ajan tietoisesti sitä kauemmaksi. Eilen huomasin sen että kaikki se paska mitä puhun etäisyyden ottamisesta, tulevaisuuden miettimisestä ja oman tilan hankkimisesta. TARKOITAN SEN ITSELLENI. Ymmärrän sen toki, nyt pitäisi vielä tajuta se niin pääsisin eteenpäin tässä asiassa.

Olen mennyt niin alhaisille tasoille että olen puhunut ensi syksystä ja halusta [asia oli sovittu jo mutta oletkin yhtäkkiä toista mieltä KERTOMATTA MINULLE MITÄÄN] muuttaa yhteen. Tiedän etten ole valmis siihen vielä ensi syksynäkään. Ahdistaa vain se että toivoisin olevani. Toivoisin olevani niin paljon paremmassa kunnossa että 

1. tietäisin mitä tahdon tältä elämältäni

2. tietäisin mitä haluan tehdä työkseni

3. olisin oma itseni muiden ihmisten seurassa

4. osaisin olla edes hetken onnellinen ja antaisin ihmisten rakastaa minua, pitää minusta

Sen sijaan olen tälläinen 27 -vuotias paskasäkki joka kuvittelee olevansa fiksu, taiteellinen ja ennen kaikkea, kykenevä johonkin Suurempaan. Parisuhde vituttaa siksi että olen loukussa. Olen yksin tässä vitun kahden ihmisen kaupassa. Ja hetkinä kun tarvitsisi sen rohkaisevan sanan sinä syöt kaiken altani. Yhteenmuutto oli utopia, valonpilkahdus jostain seesteisestä tulevasta. Jostain mitä ehkä voisimme joskus olla. Ja sinä veit senkin.

Puhun vakiintumisesta säikäyttääkseni sinut pois. Totta maar haluaisin että minulla olisi sellainen Vakaa Aikuinen Suhde mutta ei se jollain paperilla ja parilla allekirjoituksella toteudu. Ahdistaa se että sinä et ole valmis Meihin. Enkä taida olla minäkään. Ehkä juuri siksi yritän kaikin mahdollisin keinoin vakuuttaa itselleni että me emme sovi yhteen. Että jos sinä et jätä minua niin en siihen pysty kyllä minäkään. Ehkä siksi mietin mm. sitä että onkohan sinulla joku toinen jo kiikarissa. Että olisi joku SYY.

Ota tästä kaikesta paskasta nyt sitten selvää. Tänään on perjantai, jo eilen aloin stressata viikonlopusta. Siitä mitä tehdään ja miten ollaan ja missä ollaan ja mitä syödään. Kaikki se tottuminen toiseen viikon jälkeen, kaikki se paska mitä viikolla on tapahtunut, kaikki tulevaisuuden möröt. Ja ne menneet, menneet…don’t get me started.

Mutta olen kuitenkin eilen nauranut enemmän kuin moneen viikkoon. Kiitos siitä työkavereille ja tämän härskille suulle. Ja tarina pyykinpesemisestä & sairaalloisesta tarkkuudesta: täyttelin tuossa koneen. Jo viikolla huomasin että yksi sukka on hukassa. Aloin sitä etsiskellä ja huomasin sen sängyn alla, tietenkin siellä perimmäisessä nurkassa. Sänky on 120 senttiä leveä. Väitän että vielä jokin aika sitten olisin mahtunut sängyn alle. En enää. Jäin kiinni rintavarustuksesta. *hervotonta naurua* Sen jälkeen yritin potkia sitä lähemmäksi lyhyillä jaloillani ja meinasin jäädä kiinni perseestä.

Ai miten niin olisi ollut alunperinkin paljon helpompaa ottaa se lattialasta ja kaapia se sillä pesulle?

***

LEIJONA

Sinulla on harhakäsitys, että olisit synnynnäinen johtaja. Muut tajuavat, että olet vain mitätön kiipijä. Useimmilla leijonilla on sadistinen simputtajan luonne, jonka vuoksi leijonia ammutaan paljon armeijassa. Olet turhamainen etkä kestä rehellistä arvostelua. Röyhkeytesi on inhottavaa. Jalopeurat ovat valitettavasti melko varakkaita. Leijonat mylvivät kuin metsäsiat saadakseen äänensä kuuluviin, mutta todellisuudessa karjumisen kohteeksi joutuvat kuuntelevat karjuntaa vain silkasta mielenkiinnosta.

Suurin huomio kohdistuu Leijonan päästä toisinaan kuuluvaan “Ping”-ääneen, jolloin karjumiseen käytetty pinnistys on katkaissut Leijonanpäästä verisuonen ja tilan täyttää miellyttävä hiljaisuus.

Onnenkapine: Ratsupiiska
Onnennumero: Kahdestaan
Onnenväri: Parrasvalo
Motto: “Eikö tuota esirippua saa muka nopeammin auki?”
Auto: Ferrari

Olen tässä jo hetkosen vitsaillut sillä että tuntuu kuin verenpaine olisi koholla. Tiedän ettei mene yks yhteen pulssin kanssa. Enemmänkin ihmettelen sitä että se [pulssi siis] saattaa vaihdella lepotilassakin hemmetin matalasta hirveään tykytykseen. Ilman että ajattelen mitään mikä saa minut vittuuntumaan ja kiihtymään. Enkä ole syönyt rauhoittaviakaan pariin päivään. Nå jaa, menee ohi kuin lintujen kevätmuutto.

Eipä täältä tänään yhtään enempää. Vitutus on vaihtumassa välinpitämättömyyteen. Saa nähdä kuinka viikonloppuna räjähtää. Onneksi pääkkytohtorille on viikottainen tapaamisoikeus.

KUN EIHÄN SUSSA OLE KOSKAAN SAATANA MITÄÄN VIKAA NIIN KAI MINUN TÄYTYY SITTEN VAIN MUUTTUA JA SELVITTÄÄ PÄÄNI JA MUUTTUA JA RUVETA KILTIKSI NIIN EHKÄ VITTU SITTEN KELPAISIN SULLE TAAS HETKEN.

Paskan vitut. ;O) Minähän olen tasan niin vittumainen paskapää kuin olen. Ai niin, ahkerana ollaan oltu ja kohta saa perustaa varmaan jonkin sortin neulomis/virkkaustehtaanmyymälän.

Masentaa. Vituttaa. Ja ahdistaa totaalisesti.

Näin unta siitä yhdestä kusipäästä. Riippuu minussa näin hereillä ollessanikin kuin purkka tukassa.

Sama vanha virsi. Tällä kertaa olin myyjänä jossain rautakaupassa ja tein gradua yolle. Se ilmestyi ensin sinne kauppaan vittuilemaan. Sen jälkeen yolle uuden naisensa kanssa. Kertoi koko ajan kuinka hyvin sillä menee, kuinka nopeasti se on nyt vihdoin ja viimein päättänyt valmistua, miten loistava sen parisuhde on, miten paljon minua fiksumpi sen uusi nainen on. 

Eikä siinä ollut mitään muuta uutta kun sen hiukset. Oli tällä kertaa värjännyt ne hieman vaaleammiksi. Se vainoaminen ahdistaa. Sen lisäksi että se kertoi [ja näytti] miten loistavasti sillä menee ilman mua se halusi tehdä mut mustasukkaiseksi. Koska on yhä rakastunut muhun ja haluaa mut ja rakastaa mua ja haluaa mut takaisin ja mä olen pakottanut sen ottamaan uuden tyttöystävän. Ja kuinka kusipäinen olen kun pakenin sitä aikani ja onnistuinkin siinä mutta tottakai se löytää minut aina. 

Yritin sanoa etten halua olla sen kanssa missään tekemisissä. Se vakuutti että me olemme toisillemme ne ainoat oikeat. Minä yritin vastustella. Ei mennyt jakeluun. 

Pääsenkö mä siitä koskaan eroon. ?

Huoh. Ei osaa edes selittää mitä päässä tapahtuu tällä hetkellä. Ehkä se johtuu terapiasta tai siitä että nukkuu liian pitkään. Olen viimeisen kolme[?] viikkoa nähnyt väsyttäviä ja todentuntuisia unia. Joita en kuitenkaan herättyäni enää muista.

Viime yön muistan vielä. Olin kotiseudulla, pitämässä vanhempansa menettäneestä perheestä ja kuivuvasta kylästä huolta. Herättyänikin olin helvetin stressaantunut taakasta mikä tälle oli unessa nostettu. Väitän että tämä uni nojaa todellisuuteen missä elin kymmenen vuotta sitten. 

Toissa yön uni palautui mieleen myös. Siinä asuin Isossa Omenassa. Vanhat kotikulmat olivat läsnä siinäkin unessa, tosin vain tuttujen ihmisten kautta. Asuin New Yorkissa mutten kuitenkaan lähelläkään sitä. Se oli joku supurban-alue, kaupunki alkoi kirjaimellisesti siitä sadan metrin päästä. Olisin halunnut kovasti mennä tutustumaan kaupunkiin mutta menneisyyden ja nykyisyyden [Toinen] ihmiset jarruttivat minua. Ai ni, olihan siinä myös Michael Keaton kiusaamassa. 

Lyhyesti ja ytimekkäästi: tämän hetken elämä ahdistaa, menneisyys ahdistaa, mitään en ole saavuttanut vaikka olen vanha kuin taivas. Mutta jotain positiivista. Tulevaisuus ei ahdista tällä hetkellä. Ehkä olen vain liian vittuuntunut ja väsynyt näistä unista että jaksaisin enää tämän kaiken päälle kiusata mieltäni jollain velkataakalla tai sillä, mitä synnyttäjälle mahtaa kuulua.

Ahdistaa. Pelottaa. Ahdistaa. En halua laittaa nukkumaan koska en ole tehnyt koko päivänä mitään tähdellistä ja jos laitan nukkumaan niin aamu tulee ja huomenna täytyy taas töihin. Eikä kello ole kuin vasta kaksitoista, herätyskello soi kuudelta.

Opintolainat hiertävät mieltä. Eräs yö tuli valvottua kolmeen asti ennenkuin uskalsin herättää Toisen. 

Minusta on tullut lihava. Se ahdistaa aivan totaalisesti. Napa on kuin hiidenkirnu. 

Lisää lääkkeitä, psykologin aikoja, psykiatrin tapaamisia. Sairaslomaa olisi antanut kesäkuun alkuun mutta katsoin paremmaksi käydä jossain että pääsen pois tästä asunnosta edes kerran päivässä. Ja herranen aika, ensimmäinen konkreettinen askel tekstien julkaisemista kohti otettu.

Millainen on moskovalainen hissi?

- Tsetseeni menee taloon, painaa nappia ja 8. kerros tulee alas.

***

Talon isäntä sai kuulla loppunsa koittavan:

- Kun kuolen niin laittakaa tuo traktori samaan hautaan. Ei ole sellaista monttua tähän mennessä löytynyt josta ei olisi Valmetin kanssa ylös noustu.

***

Mikä ero on kommunismilla ja kapitalismilla?

- Kapitalismissa ihminen riistää ihmistä. Kommunismissa se on toisinpäin.

Olen sekopää. Tätä on jo vaikea selittää, vielä vaikeampi ymmärtää. Kysyin Toiselta viikonloppuna että onko se niin vahva että se pystyisi tappamaan minut. Taka-ajatuksena se että toisella on niin paljon voimaa että pystyisi päästämään minut hengiltä mutta ei tee sitä.

Väkivalta. Se seuraa minua koko ikäni. Kun ensimmäisen kerran elämässään on näin läheisessä ihmissuhteessa missä sitä ei ole. Miten lohdullista on tietää että toisella olisi voimaa pistää minut vaikka ruumissäkkiin mutta. Mutta. Niin. Kyse ei ole siis mistään parityöskentelyn valtasuhteista. On vain pervolla tavalla rauhoittavaa tietää että maailmassa on ainakin yksi ihminen joka ei näytä nyrkkiä.

Ei Toisella helppoa ole, ei vittu sentään. Eilen tuli keskusteltua puoleen yöhön. Tässä pohjustukseksi mietteitä menneeltä viikolta ja eiliseltä:

"Tapa itsesi niin muilla on helpompaa. Ei susta kukaan tykkää. Surkea pikku tyttö kun edes luulit niin. Mä en koskaan löydä ketään, tulen aina olemaan yksin. Älkää syyttäkö itseänne. Minä en enää vain jaksanut. Tämä on yrityksistä huolimatta ainoa keino saada tämä paska loppumaan. 

Kyllä mä tiedän olevani hyödytön: vailla arvoa, korvattavissa. Ei sun tarvi sitä todistaa. Miksi sä vähättelet mun ongelmia. Jos mulle jokainen päivä on elämä niin mitä kuvittelet että tämä on? Sä et näe mua enää. Et näe kuin itsesi ja valheellisen parisuhteen. Totta on että olen asettanut itse itseni tähän jamaan. Mitäs teen sulle ruokaa viimeisillä rahoillani. Tyhmä pikku tyttö.

Mä olen taas jo menossa. Ja kerta toisensa jälkeen tämän pakenemisen yhä vain toistuessa sulla on vähemmän ja vähemmän halua yrittää ottaa mua kiinni. Ymmärrän sen. Jos mä olisin sinä niin en kattelisi päivääkään tälläistä touhua vaan murskaisin mun pään isolla kivellä.

En jaksaisi itkeä enää. Mä oon kaikille yksi satatonnia painava riippakivi. Melankolia ruokkii itseään. Ketä mä yritän huijata muka kirjoittamalla jotain romaania. Mä olen säälittävä. Et sä voi parantaa mua. Enkä mä ole sen sun kanssa sen takia että sä muka pystyisit siihen."

Jep jep. Toinen kysyi että miksi kirjoittelen tälläisiä. Että tuntuuko musta oikeasti tältä. Selitä siinä sitten että sillä hetkellä joo. Mutta ei, ei koko ajan. Puhuttiin siitä miten Toinen on ensimmäistä kertaa elämässään tälläisessä tilanteessa. Niin minäkin. Jos aina on opetettu että jos ajautuu tälläiseen tilanteeseen niin niistä kahdesta vaihtoehdosta valitaan ehdottomasti se kuolema, ei avun hakeminen.

Ja ei, suhde ei ole yllä kuvaillun kaltainen. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että jos se olisi tuollainen olisin hissun kissun hiljaa ja tyytyisin tilaani. Kun asiat ovat hyvin, kun ei OSAA olla onnellinen. Selvitykseksi annoin Toiselle lukuja. Että olen nukkunut suurin piirtein normaalisti viimeksi yläasteiässä. Että jos olen 12 -vuotiaana puhunut jäätävästi itsemurhasta –> olen ollut masentunut jo ainakin 15 vuotta. Ja onnellisuuden ongelmasta: kun on noin pitkällä aikavälillä tottunut siihen että kaikki on räjähdysaltista niin on oppinut siihen kieroon maailmankuvaan että musta, viha, masennus on turvallista. Että tässä vasta opetellaan.

Ja tuomioistuin tuli päätelmään että jotain nostetta on ehdottomasti jo tapahtunut: esimerkiksi kirjoittaminen teki minut eilenkin helvetin onnelliseksi [mikä on sinänsä pervoa koska luin päiväkirjoja vuodelta 2002]. Vaikka näitä todella vaikeita jaksoja tulee, ne ovat harvemmassa ja niiden aikana saatan tehdä muutakin kuin maata sängyssä. Hallehluja!

Olen itkenyt nyt yli vuorokauden putkeen. Unetkin käsittelivät itkua.

Sitä enemmän masentaa mitä kesäisemmäksi ilma muuttuu. Menneiden vuosien kunniaksi muistelin myös Edellisiä. Kiitos itselleni siitä että kynä on pysynyt käsissä läpi elämän. En olisi kyllä koskaan uskonut että niitä jollekin vielä vinosti hymyillen lueskelen.

Ensimmäinen ihminen joka ei anna minun kuolla rauhassa.

Tänään on ollut joku kummallinen häläpätihämmää -päivä.

Tunnin päiväunet eivät jostain syystä tehneet minua sekavaksi tai itkuiseksi, piristivät vain.

Mikä elämässä on tärkeää.

Ensimmäisenä tulee mieleen raha. Ei Raha sinänsä, mutta sellainen kiva toimeentulo on hyvä. Että vuokran saa maksettua, ehkä netinsähkönsanomalehdenpuhelinlaskun. Ja siihen päälle ruokarahhoo ja paskapaperia. Totta maar haluaisin voittaa lotossa mutta en ehkä sitä isointa pottia. Kaikki raha menee mitä tulee. Yksi yhteen laskettuna ostaisin sen talon ja antaisin loput pois.

Rakkaus? Mitä luoja tietää se nyt sitten on.

Terveys. Kyllä minä tahtoisin olla terve. Samalla tiedän sen etten tule koskaan parantumaan täysin. Tai mistä sitä tietää.

Mielenrauha. Tähän sisältyy kaikki se, mitä rahalla saa, rakkaudesta löytää ja terveys kantaa. Ja vielä se, ettei elämässä ole tärkeintä seurata ennalta määriteltyjä reittejä vaan tärkeintä on tehdä sitä, mikä saa olon onnelliseksi.

Ai niin. Lainasin Toiselle Keijo "Uutistenlukija" Leppäsen Naisten miehiä -teoksen tuossa jokin aika sitten. Tartuin siihen kuitenkin itse ja yllätyin positiivisesti. Vaikkei kyse olekaan mistään eksistentialismin tai hedonismin perusteoksesta niin vallan loistavaa viihdettä. Vappuja lapsoset!

Ah. Näin unta että olin raskaana. Eikä siinä vielä kaikki. Oli liian myöhäistä tehdä abortti. Ja vielä: päätin olla kertomatta kellekään tilanteestani ja suunnittelin ötökän omatoimista poistoa…

Mitä S.F. sanoisi?

Vihaan tätä perkeleen kevättä kun mistään ei tule mitään ja kaikki ahdistaa.

Vittu.

Vittuun luovuus, minä tarvitsen rahaa.

Ei helvetin helvetti.

Elimistö on täysin sekaisin. Tiedän syyn [stressi] mutta alkavat konstit olla hiljalleen loppu. Kun ei auta maito, maitohappobakteerit, vesi, syömättä jättäminen…Paino näytti eilen jo ehkä liian vähän [ainakin tälle aikavälille] eikä mikään pysy enää sisällä. Edes se vitun vesi.

Noloa. Tee tässä töitä kun vatsa kramppaa/polttaa itseään hengiltä/suolisto sanoo itseään irti. Kun koko ajan pitäisi olla vessan lähettyvillä.

Varmaan aika toteuttaa suolihuuhtelu.

Kuinka moni katsoi eilen sen ohjelman missä transgender -immeiset puhuivat kokemuksistaan? Itku tuli siinä vaiheessa kun Julkkis kertoi tarinan ensimmäisistä sukkahousuistaan.

Kaksi ajatusta.

1. tästä persoonallisuushäiriöstä kärsivät ihmiset ovat myös tunne-elämiltään epävakaita

2. lapset hukuttavat pahaa oloaan mielikuvitusmaailmoihin, he myös viettävät unissa aikaa ns. elävät unissaan

Kaunista.

Minusta ei saa irti enää kuin lyhyitä lauseita.

Olen menettänyt itsekontrollin totaalisesti. Tajusin sen tänään töissä. Samaan aikaan sekä hyvä että huono asia. En elä enää listojen varassa - vähän kuitenkin - mutta elän ehkä liikaa "huomista ei tule" -ajatusmallin mukaan. Vai onko se helvetti sentään tämä vittumainen aika vuodesta. Toisaalta tuntuu että tällä on Aina se Vittumainen aika Kuukaudesta/Vuodesta/Päivästä/Tunnista.

Ja muut ihmiset ovat pariutuneet ja jaksavat iloita pienistä arkipäivänonnenhetkistä, minä olen AhiAhiPuhiPuhi.

Suosittelen muuten Claes Anderssonin ‘Hulluudestamme ja hulluudestanne" -opusta kaikille kevyttä iltalukemista tuumiville.

Soundtrack: When I’m sixty-four/The Beatles

PS. Onhan kiva maalata peiteväreillä pitkästä aikaa

Nälkä?

Eilistä en suostu murehtimaan, tämä päivä on turvaton, huomisesta huolia.

Häivähdys valoa. Tutustumiskäynti parin viikon päästä. Jei.

Tänään tuttu Ahdistus tuli takaisin.

Ahi ahi. Huomenna lissöö paremmalla aikaa.