Så du tror du har en framtid utan mig?
En minä tiedä. Jotenkin olen vain niin kovin sininen. Ehkä en sininenkään, violetti? Suru on vaihtumassa vitutukseen mikä on aina hyvä merkki.
Eilinen istunto oli aika maittava. Kerroin tilanteen, kerroin viikonlopusta, paniikista. Totesin melkein yks’kantaan että vitut tästä, minulla on suurempiakin ongelmia.
Vein tädille tulijaisiksi kuvasarjan vuodelta 87. Jotenkin olin kuvitellut että vasta se kouluun meneminen on tuonut kuoleman luokseni mutta ei. Kuvissa olen vasta viisivuotias. Yhdessäkään otoksessa en hymyile. Muistan sen kun vanhemmat painottivat ennen kuvan ottamista että MUISTA SITTEN HYMYILLÄ. Itku meinasi tulla istunnolla siinä vaiheessa kun iänikuinen katkeruus nosti päätään. KUVIA EI LAITETTU KOSKAAN EDES SEN VITUN KIRJAHYLLYN YLIMMÄLLE HYLLYLLE. Viimeistään rippikuvassa tällä onkin sitten sen sortin tekohymy päällä että ammattitaitoisin filmitähtikin olisi kateellinen. JA AI AI KUN ON NIIN NÄTTI, KAUNIS, IHANA NUORI NAINEN SIINÄ NIIN NUTTURAN JA PILLUNKARVAKIHAROITTENSA KANSSA.
Mitä nyt Synnyttäjä poltti tämän korvan piippausraudalla ennen bileitä. Ja kirosi siellä kukkapenkissä avoimen ikkunan alla että tappaa itsensä niin Imsosorryn olisi edes vähän parempi olla, että ehkä sitten olisin edes hetken tyytyväinen.
Kuitenkin: kirjoitin siinä ensimmäisen kirjeen pienelle Imsosorrylle. Jatkoa seuraa…
Soundtrack: Palace & Main/Kent
