Piinaava hiljaisuus
Turha kai sanoakaan että hitaalla mennään ja paniikki iskee päälle? Onneksi on lääkkeet.
Tänään nukuin univelkojani pois. Näin unta…
…että olimme menossa naimisiin Toisen [nykyisen/entisen?] kanssa. Olin kai muuttanut tai muuten vain muuttunut nainen, aikaa oli kulunu tovin aikaa. Eikä minulla ollut enää edes näin vahvoja tunteita Toista kohtaan. Se oli kuitenkin rakastunut tai tekemässä omasta mielestään miehen työn. Se ei halunnut menettää mua lopullisesti eikä se tiennyt ongelmaan mitään muuta ratkaisua kuin avioliiton.
Mulla oli jo muita tulevaisuuden suunnitelmia mutta suostuin sen kosintaan koska mun kävi sitä niin sääliksi. Velvollisuuden tunteesta. Tottumuksesta. Halusta yrittää että joskos tästä tulisi vielä silti jotakin. Se oli aivan onnessaan. Minä en, unessa olin jo jatkanut matkaa, oli uudet ihmiset kiikarissa.
Parasta oli se että mulla oli siinä unessa hääpuku. Sellainen 80 - 90 -luvun mekko, pitkät hihat, v -kaula-aukko. Yläosa pitsiä ja levenevä alaosa tylliä ja silkkiä. Mua ahdisti. Taisi olla sitten jo vihkiaamu kun Toisen äitikin oli siinä. Anoppi oli niin onnellinen että poikansa oli vihdoin päättänyt mielensä ja aikoi viedä mut vihille. Mietin, mietin ja angstasin siinä ja vähän ennen vihkimistä lähdin juoksemaan pitkä tukka hulmuten.
Palasin ns. deadlinen jälkeen ja meidän kahden välinen läheisyys oli tullut takaisin. Suoraan sanottuna, kaikki oli yhtä hyvin kuin joskus parhaina päivinä. Se jutteli jonkun kaverinsa kanssa puhelimessa. Kaveri kysyi että olinko se minä joka juoksi helvetin lujaa puvussani pitkin pikkukaupungin katuja. Toinen vastasi sille nauraen että joo, mutta että tuossa vieressä se yhä on.
Huh, melkoinen uni. Mahdoit olla hieman ymmällään aamulla!
Comment by Nanna — October 3, 2009 @ 8:40 pm
Tod. ;O) Naureskelin vain itselleni ja sille, että mistä halvatusta tuollainen hääpuku tupsahti?
Comment by imsosorry — October 4, 2009 @ 1:26 pm