Armoton itselleni, tilaa vain toisille
Viimeinen viikko on mennyt ahi-ahi -meiningissä. Ei se mitään. Tajusin eilen että parisuhteen kannalta huhtikuu oli käänteen tekevä kuukausi. Mitä silloin tapahtui, missä meni vikaan? Olen yrittänyt siitä asti kertoa Toiselle että jollei jokin tässä suhteessa muutu niin tällä loppuu mieli.
Viimeinen viikko on mennyt sen suhteen tapellessa. Eilen kävin istunnolla ja sain myös asiantuntijan mielipiteen asialle. Kun on aloittanut terapian uudelleen ei mieli riitä enää/vielä tähän parisuhdepaskaankin. Olen henkisesti niin stressaantunut, vihoissani ja masentunut että [hävettää myöntää] olen harkinnut itseni lopettamista viimeisen kahden viikon aikana taas liian useasti.
En jaksa ajatella että olen täysi paska. En jaksa ajatella että jos vain olisin toisenlainen niin kaikki olisi hyvin. En jaksa ajatella edes tulevaisuutta. Minulle on - ikävä kyllä - aivan sama löydämmekö toisiamme enää ikinä. Tilanteen rajuudesta kertoo parhaiten se, että viikonloppuna muistelin kultaisina aikoina sitä masennuskautta mikä minulla oli ennen tätä suhdetta. Olen ennemminkin miettinyt että vaikka olin pahemmin masentunut niin se oli kuitenkin MINUN masennustani. Ei tätä suhteesta johtuvaa paskamasennusta jota vain toinen meistä kantaa mukanaan.
Enkä halua kuulla enää kertaakaan mikä minussa on vikana, mikä käyttäytymisessäni on vikana, miten paska ja huono ja epäkelpo olen. Enkä jaksa enää ymmärtää sitä että viiden päivän totaalihiljaisuuden aikana asiat muka selviäisivät itsestään. Enkä enää kertaakaan halua tuntea pahaa oloa siitä että näytän tunteeni. Enkä aio enää kertaakaan antaa sinulle lupaa KIELTÄÄ minulta tunteitani. VITTU MINÄ TUNNEN MITÄ TUNNEN SAATANAN JUNTTI.
Long story short: juuri tällä hetkellä, tällä saatanan hetkellä kun tarvitsisin apua ja kuvittelen saavani sitä sinä jätät minut yksin. Yksin omien ongelmieni kanssa mutta jottei se vain vielä riittäisi kaadat kaikki parisuhteen ongelmat niskaani siihen lisäksi. Onko ihmekään että VIHAAN ITSEÄNI niin että voisin tappaa, vihaan sinua, koko tämä suhde oksettaa. Tässä teille vielä metafora lopuksi. Tämä suhde on kuin musta pallo joka on imaissut minut. Palloon ei pääse enää yhtäkään auringonsädettä joka loisi edes vähän toivoa. Ainoa keino on lähteä pallosta, ottaa välimatkaa.
Ongelma tulee siinä että se välimatkan ottaminen pelottaa. Mutta vielä enemmän pelottaa se, että kun olen siellä hetken matkan päässä niin haluanko enää takaisin?
Voihan perse ja helvetti!
Ulkopuolisena on helppo töksäytellä omia näkemyksiään, mutta jos kerta on noin paska olla toisen kanssa tai toisen vuoksi, niin onko siinä enää kuin yksi vaihtoehto? Ei niitä tunteitaan kovin kauan jaksa pimittää vaikka toisen takia niin päättäisikin tehdä (ja se, että kannattaako niin tehdä on taas asia erikseen). Kuinka pitkälle tuollainen voi kantaa?
Elämä todellakin väsyttää. Jaksa silti vielä.
Comment by Nanna — September 9, 2009 @ 9:43 am
Olen toivonut jo hetken aikaa että olisi joku vanhempi ja viisaampi joka kertoisi minulle/meille kannattaako meidän edes yrittää. Koska kaiken tämän vitutuksen ja vihan keskellä sitä jaksaa lapsellisuudessaan ajatella että tulee varmasti vielä se parempikin päivä. Varsinkin kun niitäkin on tässä kesän ja orastavan syksynkin varrella ollut.
Suurin ongelma tällä hetkellä on se, että en voi olla Toisen kanssa mutta en ilmankaan. Kun uskoo edes jollain tasolla vielä siihen että meissä on jotakin hyvääkin. Plus suuri paino jatkamisen vaakakupissa on se että en kestäisi tähän kaiken keskelle vielä sitä eropaskaa.
Comment by imsosorry — September 9, 2009 @ 1:27 pm