Elämä väsyttää

No nih. Suhde on ‘katkolla’. Minun päätökseni, ainoa mahdollisuus.

Hip hei, läpimurto HIV:n torjunnassa. <3 Ja kohta onkin taas vuoden virallinen Aids-päivä.

Viikon viimeiset pari työpäivää ovat menneet naureskellessa. Tietynlainen välinpitämättömyys on siis siirtynyt työmaallekin. Ehkä ihan hyvä vain.

Mitä olen tehnyt tällä viikolla? Istunut kotosalla, katsonut telkkaria ja neulonut. Syönyt ihan vitun vähän, paino on tippunut usealla kilolla taas. Päivisin käyn töissä, iltaisin soittelemme puhelimella. Alkaa vaikuttaa vähän pahalta kun jokainen puhelu päättyy yleiseen vittuiluun, herneiden nenään vetämiseen ja surullisuuteen. Tämä sama homma on käynyt edellisissäkin suhteissa.

Olen päivisin liian väsynyt ja VITUN AIVOTON [tätä olotilaa vihaan yli kaiken] tekemään mitään. Herään tähän maailmaan vasta illalla kun olen saanut tappelun Toisen kanssa aikaiseksi. Ajan tietoisesti sitä kauemmaksi. Eilen huomasin sen että kaikki se paska mitä puhun etäisyyden ottamisesta, tulevaisuuden miettimisestä ja oman tilan hankkimisesta. TARKOITAN SEN ITSELLENI. Ymmärrän sen toki, nyt pitäisi vielä tajuta se niin pääsisin eteenpäin tässä asiassa.

Olen mennyt niin alhaisille tasoille että olen puhunut ensi syksystä ja halusta [asia oli sovittu jo mutta oletkin yhtäkkiä toista mieltä KERTOMATTA MINULLE MITÄÄN] muuttaa yhteen. Tiedän etten ole valmis siihen vielä ensi syksynäkään. Ahdistaa vain se että toivoisin olevani. Toivoisin olevani niin paljon paremmassa kunnossa että 

1. tietäisin mitä tahdon tältä elämältäni

2. tietäisin mitä haluan tehdä työkseni

3. olisin oma itseni muiden ihmisten seurassa

4. osaisin olla edes hetken onnellinen ja antaisin ihmisten rakastaa minua, pitää minusta

Sen sijaan olen tälläinen 27 -vuotias paskasäkki joka kuvittelee olevansa fiksu, taiteellinen ja ennen kaikkea, kykenevä johonkin Suurempaan. Parisuhde vituttaa siksi että olen loukussa. Olen yksin tässä vitun kahden ihmisen kaupassa. Ja hetkinä kun tarvitsisi sen rohkaisevan sanan sinä syöt kaiken altani. Yhteenmuutto oli utopia, valonpilkahdus jostain seesteisestä tulevasta. Jostain mitä ehkä voisimme joskus olla. Ja sinä veit senkin.

Puhun vakiintumisesta säikäyttääkseni sinut pois. Totta maar haluaisin että minulla olisi sellainen Vakaa Aikuinen Suhde mutta ei se jollain paperilla ja parilla allekirjoituksella toteudu. Ahdistaa se että sinä et ole valmis Meihin. Enkä taida olla minäkään. Ehkä juuri siksi yritän kaikin mahdollisin keinoin vakuuttaa itselleni että me emme sovi yhteen. Että jos sinä et jätä minua niin en siihen pysty kyllä minäkään. Ehkä siksi mietin mm. sitä että onkohan sinulla joku toinen jo kiikarissa. Että olisi joku SYY.

Ota tästä kaikesta paskasta nyt sitten selvää. Tänään on perjantai, jo eilen aloin stressata viikonlopusta. Siitä mitä tehdään ja miten ollaan ja missä ollaan ja mitä syödään. Kaikki se tottuminen toiseen viikon jälkeen, kaikki se paska mitä viikolla on tapahtunut, kaikki tulevaisuuden möröt. Ja ne menneet, menneet…don’t get me started.

Mutta olen kuitenkin eilen nauranut enemmän kuin moneen viikkoon. Kiitos siitä työkavereille ja tämän härskille suulle. Ja tarina pyykinpesemisestä & sairaalloisesta tarkkuudesta: täyttelin tuossa koneen. Jo viikolla huomasin että yksi sukka on hukassa. Aloin sitä etsiskellä ja huomasin sen sängyn alla, tietenkin siellä perimmäisessä nurkassa. Sänky on 120 senttiä leveä. Väitän että vielä jokin aika sitten olisin mahtunut sängyn alle. En enää. Jäin kiinni rintavarustuksesta. *hervotonta naurua* Sen jälkeen yritin potkia sitä lähemmäksi lyhyillä jaloillani ja meinasin jäädä kiinni perseestä.

Ai miten niin olisi ollut alunperinkin paljon helpompaa ottaa se lattialasta ja kaapia se sillä pesulle?

***

LEIJONA

Sinulla on harhakäsitys, että olisit synnynnäinen johtaja. Muut tajuavat, että olet vain mitätön kiipijä. Useimmilla leijonilla on sadistinen simputtajan luonne, jonka vuoksi leijonia ammutaan paljon armeijassa. Olet turhamainen etkä kestä rehellistä arvostelua. Röyhkeytesi on inhottavaa. Jalopeurat ovat valitettavasti melko varakkaita. Leijonat mylvivät kuin metsäsiat saadakseen äänensä kuuluviin, mutta todellisuudessa karjumisen kohteeksi joutuvat kuuntelevat karjuntaa vain silkasta mielenkiinnosta.

Suurin huomio kohdistuu Leijonan päästä toisinaan kuuluvaan “Ping”-ääneen, jolloin karjumiseen käytetty pinnistys on katkaissut Leijonanpäästä verisuonen ja tilan täyttää miellyttävä hiljaisuus.

Onnenkapine: Ratsupiiska
Onnennumero: Kahdestaan
Onnenväri: Parrasvalo
Motto: “Eikö tuota esirippua saa muka nopeammin auki?”
Auto: Ferrari

XOD

Minä puhun yhteisestä tulevaisuudesta ja siitä mitä haluan ensi syksyltä.

Sinä puhut tulevaisuudensuunnitelmista myös. Meinaat laittaa kotiviinit tulemaan. 

"Like father like son" -klishee alkaa pitää yhä enemmän paikkansa.

:OP

Juoppo-kokki [Keith Floyd] on kuollut.

Ah. Ettei menisi ihan valittamiseksi tämäkin päivä: opettavainen tarina vanhemmista miehistä.

Töissä ollessa vastaan tuli konflikti asiakkaan kanssa. Olin ymmärtäväinen, annoin vinkkejä, olin samaa mieltä, samalla puolella, rauhallinen ja opastava. 

Mitä tekee keski-iän ohittanut, alkoholisoitunut mies? Ensin kertoo oman näkemyksensä asiasta mistä hänellä ei ole MITÄÄN tietoa [tässä vaiheessa mainittakoon että en mene töissä asiakkaita neuvomaan elleivät itse tule apua pyytämään –> ne kerrat kun ovat sen joutuneet tekemään niin ovat kyllä ratkaisun ongelmaansa saaneet ja ilman mitään ylimielisyyksiä –> en minäkään pidä siitä että minua tulee joku asiaan vihkiytymätön töissä neuvomaan pelkkien kuulopuheiden perusteella] , sen jälkeen syyttää ongelmasta allekirjoittanutta vaikka tämä oli vasta tänään ensimmäistä kertaa ongelman kimpussa JA VIELÄ SEN JÄLKEEN SANOO USEAAN KERTAAN mm. ettei tällä ole tarpeeksi työkokemusta, paikalle pitää saada joku OSAAVA [ = se tyyppi jolla on munat ja käyntikortti] henkilö jolla on TARPEEKSI kokemusta alalta, yms, yms, yms.

Veti ilmeisesti herneen nenäänsä että tälläinen teini ei kuuntele tikkari suussa ison herran puhetta kuin jumalan sanaa, pyydä olemassaoloaan anteeksi ja tee välittömästi mitä toinen vaatii vaikka se olisi kuun taivaalta hakeminen.

Kuka vitun urpo menee laukomaan tuollaisia latteuksia ulkonäön perusteella?!? Varsinkin kun olin ystävällinen enkä väittänyt edes vastaan. Asiakkaiden kanssa jaksan ihan tasan niin kauan kunnes mennään henkilökohtaisuuksiin tai osaamistani kyseenalaistetaan tietämättä mitään faktoja. Totesin vain ykskantaan että työkokemusta löytyy kyllä + muita vittumaisuuksia hymyssä suin. Hermostui lisää, lähdin tilanteesta kuten on opastettu.

Silti pieni piru elää minussa. Teki mieli huikata äijälle että ai ni, kolmeakymmentä tässä täytetään parin vuoden päästä.

Se on varmaan tämä kuontalo mikä tekee minusta 17 -vuotiaan näköisen.

Ai. Tämän yhdessäolon jälkeen ET TIEDÄ voitko olla tukenani. Että et voi luvata sellaista kun et tiedä pystytkö siihen aina kun SINULLA on HUONOJA JA VAIKEITA PÄIVIÄ. [vittu en ole etsimässä vanginvartijaa vaan ihmistä joka on kanssani sairaudesta huolimatta ja hyväksyy minut kokonaisuutena sen kanssa eikä jätä minua yksin ja tapaa minua vain silloin kun se hälle sopii aikatauluun/kuvioon/tylsyyteen] 

Voi kilin vittu sentään.

Ja voisit nyt sitten vihdoin ja viimein lopettaa sen lässytyksen yhteisestä tulevaisuudesta, avoliitosta, mahdollisesta avioliitosta, Meidän Omasta Perheestä, kodista… 

Vittu. Sinä olet yksinkertainen, paskamainen, hiertävä ristiriita. Josta ei ikävä kyllä päästä tarpeeksi näppärästi eroon vaikka sitä haluaisikin [haluanko, sitä en aio päättää vielä hetkeen].

Ja kuten aina, syytän kaikesta itseäni. Vittu kun piti omasta menneisyydestään huolimatta olla niin naivi ja VITUN TYPERÄ että menin taas tähän samaan halpaan. Kuinka kuvittelin että kukaan minua huolisi minuna, miksi kuvittelin että kukaan jaksaisi kanssani. Olen mahdoton, toivoton, hylkiö, vailla ratkaisua. 

Soundtrack: Bonnie Tyler/Total Eclipse of the Heart, Phil Collins/Can’t hurry love

Olen tässä jo hetkosen vitsaillut sillä että tuntuu kuin verenpaine olisi koholla. Tiedän ettei mene yks yhteen pulssin kanssa. Enemmänkin ihmettelen sitä että se [pulssi siis] saattaa vaihdella lepotilassakin hemmetin matalasta hirveään tykytykseen. Ilman että ajattelen mitään mikä saa minut vittuuntumaan ja kiihtymään. Enkä ole syönyt rauhoittaviakaan pariin päivään. Nå jaa, menee ohi kuin lintujen kevätmuutto.

Eipä täältä tänään yhtään enempää. Vitutus on vaihtumassa välinpitämättömyyteen. Saa nähdä kuinka viikonloppuna räjähtää. Onneksi pääkkytohtorille on viikottainen tapaamisoikeus.

KUN EIHÄN SUSSA OLE KOSKAAN SAATANA MITÄÄN VIKAA NIIN KAI MINUN TÄYTYY SITTEN VAIN MUUTTUA JA SELVITTÄÄ PÄÄNI JA MUUTTUA JA RUVETA KILTIKSI NIIN EHKÄ VITTU SITTEN KELPAISIN SULLE TAAS HETKEN.

Paskan vitut. ;O) Minähän olen tasan niin vittumainen paskapää kuin olen. Ai niin, ahkerana ollaan oltu ja kohta saa perustaa varmaan jonkin sortin neulomis/virkkaustehtaanmyymälän.

Eilinen meni vielä siinä yleisessä surussa. Onko tämä loppu, alku jollekin paremmalle vai jäänkö tähän saatanalliseen olotilaan loppuelämäkseni kellumaan? Tulenko koskaan saamaan rauhaa itseni ja elämäni kanssa. Miksi luulen yhä vain että jostain toisesta ihmisestä olisi minulle tukea? Olenhan tähänkin asti selvinnyt yksin, miksi luotin siihen että jossain täällä olisi ihminen joka voisi auttaa tämän taakan kantamisessa? Miksi en saa taottua kallooni ettei kukaan voi auttaa minua itseni suhteen, minun täytyy selvitä tästä ihan yksin. Olen itsekeskeinen paska kun kuvittelen että jotakuta voisi kiinnostaa auttaa minua.

Eilinen mieliala tuli sitten uniinkin. Olin muuttanut entiseen kaupunkiin. Olin sanonut asuntoni irti, asuin jossain solussa kolmen jätkän kanssa. Olimme menossa sen kusipäisen entisen [kyllä, taas unissani voi vittu saatana perkele] kanssa naimisiin. Soitin sille jossain vaiheessa että mites ja koska me muutetaan yhteen. Vastaus oli tyly ja vittumainen. Nauroi vain idioottimaisuudelleni, olin taas ollut niin tyhmä että menen kerta toisensa jälkeen samaan retkuun. Epätoivo siitä ettei ollut asuntoa, ihmistä, tulevaisuutta. Heräsin tähän painajaiseen.

Pikainen analyysi: kukaan ei huoli minua. Ei ainakaan enää sitten kun olen tehnyt juuri niin kuin ne haluavat. Heittänyt oman elämäni hukkaan ja omistautunut täysin niille. Viimeistään silloin minusta tulee huono, kelpaamaton, mätä, paha, toisen elämän pilaava syöpä joka jätetään yksin. Eikä minulla ole enää siinä vaiheessa mitään mihin palata, nojata, ottaa tukea.

Sellaista tänään. Mutta kuten totesin, suru on muuttumassa täydeksi vitutukseksi. Miksi SINÄ olet muka niin SAATANAN täydellinen eikä sinussa ole IKINÄ mitään vikaa? Todellisuus on aina kertojan puolella. Eivät asiat ole mustavalkoisia. Ennen nukkumaan menoa pohdin sitä että missä vaiheessa saatat huomata/tajuta sen että se en ole minä joka pilaan elämäsi. Suurempi kysymys onkin siinä että missä vaiheessa, kuinka pitkän ajan kuluessa saan taottua omaan kuupaani sen, että se en todellakaan ole minä. Minä en pilaa elämääsi, minä pilaan vain tämän vähäisen itseni ajattelemalla näitä asioita 24/7.

Edit: Ja voi vittu sen saatanan Keltainen Toukokuu -biisin saisi kokonaisuudessaan kieltää lailla mutta ETTÄ VITTU SITÄ SOITETAAN RADIOSSA SYYSKUUN ALUSSA. Vittu kun sieppaa pientä sydänalasta. 

Viimeinen viikko on mennyt ahi-ahi -meiningissä. Ei se mitään. Tajusin eilen että parisuhteen kannalta huhtikuu oli käänteen tekevä kuukausi. Mitä silloin tapahtui, missä meni vikaan? Olen yrittänyt siitä asti kertoa Toiselle että jollei jokin tässä suhteessa muutu niin tällä loppuu mieli.

Viimeinen viikko on mennyt sen suhteen tapellessa. Eilen kävin istunnolla ja sain myös asiantuntijan mielipiteen asialle. Kun on aloittanut terapian uudelleen ei mieli riitä enää/vielä tähän parisuhdepaskaankin. Olen henkisesti niin stressaantunut, vihoissani ja masentunut että [hävettää myöntää] olen harkinnut itseni lopettamista viimeisen kahden viikon aikana taas liian useasti. 

En jaksa ajatella että olen täysi paska. En jaksa ajatella että jos vain olisin toisenlainen niin kaikki olisi hyvin. En jaksa ajatella edes tulevaisuutta. Minulle on - ikävä kyllä - aivan sama löydämmekö toisiamme enää ikinä. Tilanteen rajuudesta kertoo parhaiten se, että viikonloppuna muistelin kultaisina aikoina sitä masennuskautta mikä minulla oli ennen tätä suhdetta. Olen ennemminkin miettinyt että vaikka olin pahemmin masentunut niin se oli kuitenkin MINUN masennustani. Ei tätä suhteesta johtuvaa paskamasennusta jota vain toinen meistä kantaa mukanaan.

Enkä halua kuulla enää kertaakaan mikä minussa on vikana, mikä käyttäytymisessäni on vikana, miten paska ja huono ja epäkelpo olen. Enkä jaksa enää ymmärtää sitä että viiden päivän totaalihiljaisuuden aikana asiat muka selviäisivät itsestään. Enkä enää kertaakaan halua tuntea pahaa oloa siitä että näytän tunteeni. Enkä aio enää kertaakaan antaa sinulle lupaa KIELTÄÄ minulta tunteitani. VITTU MINÄ TUNNEN MITÄ TUNNEN SAATANAN JUNTTI.

Long story short: juuri tällä hetkellä, tällä saatanan hetkellä kun tarvitsisin apua ja kuvittelen saavani sitä sinä jätät minut yksin. Yksin omien ongelmieni kanssa mutta jottei se vain vielä riittäisi kaadat kaikki parisuhteen ongelmat niskaani siihen lisäksi. Onko ihmekään että VIHAAN ITSEÄNI niin että voisin tappaa, vihaan sinua, koko tämä suhde oksettaa. Tässä teille vielä metafora lopuksi. Tämä suhde on kuin musta pallo joka on imaissut minut. Palloon ei pääse enää yhtäkään auringonsädettä joka loisi edes vähän toivoa. Ainoa keino on lähteä pallosta, ottaa välimatkaa. 

Ongelma tulee siinä että se välimatkan ottaminen pelottaa. Mutta vielä enemmän pelottaa se, että kun olen siellä hetken matkan päässä niin haluanko enää takaisin?