Pyörivät sähkökoneet
Ahi ahi.
Minulla ei ole mitään. Minulla ei ole ketään. Minua saa kohdella kuin paskaa tai vielä huonompaa. Ehkä se johtuu siitä että olen epätoivoisesti yrittänyt miellyttää liian suurta ihmisjoukkoa? Minä olen kätyri mutta en kuitenkaan. Minua saa iskeä puukolla selkään vaikka kuinka monesti, samalla he tietävät sen tulevan ennemmin tai myöhemmin ilmi. Ehkä siinä onkin puukottamisen viehätys. Alkaako se madella mahdollisesti vielä matalammalla?
Ja mitä tästä kaikesta seuraa? Kotiin tullessa tekee mieli lyödä se iso punapäinen kokkiveitsi mahaan pystyyn. Itkettää. Ahdistaa. Tule kuolema, vie pois.
Miksi VITUSSA ihmisten pitää olla niin SAATANAN kylmiä, ajattelemattomia paskanaamoja? Terapeutti yritti lohduttaa että ehkä heillä on huono itsetunto. Että en kuulemma näytä Tavalliselta, ehkä siksi olen hyvä maali. Vittu kun olisikin niin vahvoilla että voisi vain kohauttaa olkiaan ja antaa asioiden, sanojen ja tekojen ohittaa itsensä. Mutta kun ei. Ehkä se johtuukin siitä että olen hyvin avoimesti kertonut huonosta itsetunnostani –> lähipiirin ihmiset saavat jotain sairasta nautintoa siitä että pääsevät lyömään jo maahan lyötyä?
Tällä kertaa jokin on silti toisin. Kun teidät tapaan seuraavan kerran, aion minäkin sanoa mitä ajattelen. Ja minussa on sentään sen verran sitä teiltä uupuvaa munaa että pystyn sanomaan ne asiat IHAN SILLEEN NAAMAKKAIN.
Jos minulla ei ole kerran mitään, ei ketään, niin eipä sitten ole mitään hävittävääkään.
Haistakaa vittu. Mur mur.
