Syksyn sateita odotellessa
Huoh. Ei osaa edes selittää mitä päässä tapahtuu tällä hetkellä. Ehkä se johtuu terapiasta tai siitä että nukkuu liian pitkään. Olen viimeisen kolme[?] viikkoa nähnyt väsyttäviä ja todentuntuisia unia. Joita en kuitenkaan herättyäni enää muista.
Viime yön muistan vielä. Olin kotiseudulla, pitämässä vanhempansa menettäneestä perheestä ja kuivuvasta kylästä huolta. Herättyänikin olin helvetin stressaantunut taakasta mikä tälle oli unessa nostettu. Väitän että tämä uni nojaa todellisuuteen missä elin kymmenen vuotta sitten.
Toissa yön uni palautui mieleen myös. Siinä asuin Isossa Omenassa. Vanhat kotikulmat olivat läsnä siinäkin unessa, tosin vain tuttujen ihmisten kautta. Asuin New Yorkissa mutten kuitenkaan lähelläkään sitä. Se oli joku supurban-alue, kaupunki alkoi kirjaimellisesti siitä sadan metrin päästä. Olisin halunnut kovasti mennä tutustumaan kaupunkiin mutta menneisyyden ja nykyisyyden [Toinen] ihmiset jarruttivat minua. Ai ni, olihan siinä myös Michael Keaton kiusaamassa.
Lyhyesti ja ytimekkäästi: tämän hetken elämä ahdistaa, menneisyys ahdistaa, mitään en ole saavuttanut vaikka olen vanha kuin taivas. Mutta jotain positiivista. Tulevaisuus ei ahdista tällä hetkellä. Ehkä olen vain liian vittuuntunut ja väsynyt näistä unista että jaksaisin enää tämän kaiken päälle kiusata mieltäni jollain velkataakalla tai sillä, mitä synnyttäjälle mahtaa kuulua.
