Pervo pieni tyttö
Olen sekopää. Tätä on jo vaikea selittää, vielä vaikeampi ymmärtää. Kysyin Toiselta viikonloppuna että onko se niin vahva että se pystyisi tappamaan minut. Taka-ajatuksena se että toisella on niin paljon voimaa että pystyisi päästämään minut hengiltä mutta ei tee sitä.
Väkivalta. Se seuraa minua koko ikäni. Kun ensimmäisen kerran elämässään on näin läheisessä ihmissuhteessa missä sitä ei ole. Miten lohdullista on tietää että toisella olisi voimaa pistää minut vaikka ruumissäkkiin mutta. Mutta. Niin. Kyse ei ole siis mistään parityöskentelyn valtasuhteista. On vain pervolla tavalla rauhoittavaa tietää että maailmassa on ainakin yksi ihminen joka ei näytä nyrkkiä.
Ei Toisella helppoa ole, ei vittu sentään. Eilen tuli keskusteltua puoleen yöhön. Tässä pohjustukseksi mietteitä menneeltä viikolta ja eiliseltä:
"Tapa itsesi niin muilla on helpompaa. Ei susta kukaan tykkää. Surkea pikku tyttö kun edes luulit niin. Mä en koskaan löydä ketään, tulen aina olemaan yksin. Älkää syyttäkö itseänne. Minä en enää vain jaksanut. Tämä on yrityksistä huolimatta ainoa keino saada tämä paska loppumaan.
Kyllä mä tiedän olevani hyödytön: vailla arvoa, korvattavissa. Ei sun tarvi sitä todistaa. Miksi sä vähättelet mun ongelmia. Jos mulle jokainen päivä on elämä niin mitä kuvittelet että tämä on? Sä et näe mua enää. Et näe kuin itsesi ja valheellisen parisuhteen. Totta on että olen asettanut itse itseni tähän jamaan. Mitäs teen sulle ruokaa viimeisillä rahoillani. Tyhmä pikku tyttö.
Mä olen taas jo menossa. Ja kerta toisensa jälkeen tämän pakenemisen yhä vain toistuessa sulla on vähemmän ja vähemmän halua yrittää ottaa mua kiinni. Ymmärrän sen. Jos mä olisin sinä niin en kattelisi päivääkään tälläistä touhua vaan murskaisin mun pään isolla kivellä.
En jaksaisi itkeä enää. Mä oon kaikille yksi satatonnia painava riippakivi. Melankolia ruokkii itseään. Ketä mä yritän huijata muka kirjoittamalla jotain romaania. Mä olen säälittävä. Et sä voi parantaa mua. Enkä mä ole sen sun kanssa sen takia että sä muka pystyisit siihen."
Jep jep. Toinen kysyi että miksi kirjoittelen tälläisiä. Että tuntuuko musta oikeasti tältä. Selitä siinä sitten että sillä hetkellä joo. Mutta ei, ei koko ajan. Puhuttiin siitä miten Toinen on ensimmäistä kertaa elämässään tälläisessä tilanteessa. Niin minäkin. Jos aina on opetettu että jos ajautuu tälläiseen tilanteeseen niin niistä kahdesta vaihtoehdosta valitaan ehdottomasti se kuolema, ei avun hakeminen.
Ja ei, suhde ei ole yllä kuvaillun kaltainen. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että jos se olisi tuollainen olisin hissun kissun hiljaa ja tyytyisin tilaani. Kun asiat ovat hyvin, kun ei OSAA olla onnellinen. Selvitykseksi annoin Toiselle lukuja. Että olen nukkunut suurin piirtein normaalisti viimeksi yläasteiässä. Että jos olen 12 -vuotiaana puhunut jäätävästi itsemurhasta –> olen ollut masentunut jo ainakin 15 vuotta. Ja onnellisuuden ongelmasta: kun on noin pitkällä aikavälillä tottunut siihen että kaikki on räjähdysaltista niin on oppinut siihen kieroon maailmankuvaan että musta, viha, masennus on turvallista. Että tässä vasta opetellaan.
Ja tuomioistuin tuli päätelmään että jotain nostetta on ehdottomasti jo tapahtunut: esimerkiksi kirjoittaminen teki minut eilenkin helvetin onnelliseksi [mikä on sinänsä pervoa koska luin päiväkirjoja vuodelta 2002]. Vaikka näitä todella vaikeita jaksoja tulee, ne ovat harvemmassa ja niiden aikana saatan tehdä muutakin kuin maata sängyssä. Hallehluja!
