Lapsenmurha
Hengissä ollaan. :O)
Mistähän sitä alkaisi taas purkamisen? Siitä Synnyttäjän kakun syömisestä? Eli. Soitin sitten Hänelle parin vuoden jälkeen että ei käy tämä tälläinen. Tärisin vessassa vartin sen jälkeen, onneksi Toinen oli tosiaan paikalla. Puhelu meni Synnyttäjän puolelta sille HAISTA VITTU -linjalle. Noh, pääsiäisen jälkeen sain virastotädiltä puhelun - terroristien kanssa kun ei neuvotella niin virallisella tasolla sitten. Synnyttäjä oli valmis unohtamaan 20 000 saatavansa. I got the Power! Älkää kysykö mitä sanoin…
Olenhan minä kova luu kun sille päälle alan.
Kotiin, neljässä tunnissa nelisen sivua lakitekstiä valmiiksi ja sähköpostin lähetys. Seuraavana päivänä virastotäti jo soittikin että tämä on oikein loistavaa. Allekirjoitin paperit. Kuukausi aikaa ja KENENKÄÄN MEIDÄN EI TARVITSE ENÄÄ KOSKAAN OLLA YHTEYDESSÄ SYNNYTTÄJÄÄN.
Ja seuraavana [tai sitä seuraavana] yönä näin unta isästä. Oli jo unessakin kuollut. Kävi sanomassa hei hei [ja kiitos, kuten kaveri lisäsi].
Tuli vaan mieleen että olisi pitänyt itse olla alusta asti järjestämässä asioita. Toisaalta, ehkä en olisi ollut näin valmis vielä pari vuotta sitten. Surullista oli se, etten sen yhden ja ainoan puhelun jälkeen ole soittanut/viestittänyt/ottanut yhteyttä Synnyttäjään. Soitteli sen yhden keskustelun jälkeen pari päivää, sitten pääsiäisen jälkeen yhden päivän. Ja viimeisin: pisti veljen laittamaan viestin minulle, että mitä asiaa kun olin kuulemma soittanut Synnyttäjälle ja hän oli vahingossa lyönyt luurin korvaan. Jep jep. Tästä voimme päätellä kyseisen ihmisen sairauden tasoa. Pistäkää potenssiin 10 ja saadaan edes suuntaa antava kuva siitä, millä psykoottisilla aalloilla liikutaan.
Tästä innostuneena olen sitten tehnyt enemmän ja vähemmän töitä. Kuusi päivää viikossa, jos ei kuutta päivää niin tuplana. Palkkanauha näytti onneksi tänään niin paljon että luulin mukana olevan jo lomarahojakin. Ja vaikka menin julistamaan että vittuun luovuus, minä tarvitsen rahaa [totta munassa tarvin, kesäkuun 15. opintolainojen ensimmäinen erä…] niin olen aloittanut kirjoittamisen hetken tauon jälkeen.
Innostus johtuu asioiden järjestymisestä, lopullisuudesta, toiveista tulevaisuuden suhteen ja siitä että kävin lyhyen ja kannustavan keskustelun ystäväni kanssa. Että jokainen näkemys on taiteilijan oma. Ettei kaikkea kannata yrittää tunkea samaan; se ei tule onnistumaan. Näillä näkymin ensimmäinen versio on valmis jossain vaiheessa kesää. Sen enempää en uhraa. Kun määrittelee itselleen selkeän deadlinen [kesäkuun toinen viikko, max heinäkuun alku] voi saadakin jotain aikaan. Ja väitän ettei aikataulu ole edes liian tiukka.
Tuleehan siitä omaelämänkerrallinen. Mitä sitten? Kaikki jotka voivat herneen siitä nenään vetäistä tietävät kuka olen. Ja se toinen osa ei osaa edes lukea. Ompahan sitten jotain mitä puida känniremmissä. Ja vaikka aiheena on masennus ja PASKA elämä, ei kyhäelmä ole yksi yhteen. Ihan vaan sen takia ettei kukaan haluaisi lukea sellaista lapsenmurhaa.
Niin joo, eikä tällä ole edes sukupuolitauteja, hiphei! XO)
Elämä on välillä ihan jees, musiikki auttaa.
I’m a vegetarian. Don’t trust a ho.
Koittakee saada taas edes vähän selvää.
PS. Toinen heitti jossain tässä tiimellyksessä erään kysymyksen. Hymy irtosi ensimmäisellä kerralla. Toisi valtavasti helpotuksia tiettyihin asioihin mutta ehkä vielä enemmän ongelmia.
