Elämä väsyttää

Pöllin Brimilta, anteeksi.

Tämä haaste ei käsittele faktoja, vaan tuntomerkkejä. Kerro yksityiskohtia [kymmenen?] itsestäsi ja jaa ne muille. Haasta sitten 5 muuta bloggaajaa tekemään niin.

1. kengänkoko on 37-39, riippuen lestistä

2. minulla on silmälasit, olen saanut ne alle 7 -vuotiaana

3. viihdyn kirpputorilta ostetuissa vaatteissa

4. olen 165 senttiä pitkä

5. kahden vuoden kasvattamisen jälkeen minulla on taasen hiukset päässä

6. tilanteesta ja päivästä riippuen saatan olla hiljainen hiiri tai tilan kuningatar

7. kun kävelen kadulla kuuntelen usein musiikkia

8. minulla on tatuointeja ja lävistyksiä

9. syön kynsiäni

10. silmäni ovat siniset tai vihreät - ne vaihtavat väriään

Ja jooh, jatkuvat unet. Nyt kun se yksi edesmennyt on lähtenyt niin toinen, eläväkuollut on tullut tilalle.

Yön unesta muistan ainoastaan sen että koko jälkeläisparven voimin nauroimme Synnyttäjän purukalustolle. Ja sitten huomasin että yläleukani oikea kulmahammas oli myös mädäntynyt sisältä…

Tänään on ollut joku kummallinen häläpätihämmää -päivä.

Tunnin päiväunet eivät jostain syystä tehneet minua sekavaksi tai itkuiseksi, piristivät vain.

Mikä elämässä on tärkeää.

Ensimmäisenä tulee mieleen raha. Ei Raha sinänsä, mutta sellainen kiva toimeentulo on hyvä. Että vuokran saa maksettua, ehkä netinsähkönsanomalehdenpuhelinlaskun. Ja siihen päälle ruokarahhoo ja paskapaperia. Totta maar haluaisin voittaa lotossa mutta en ehkä sitä isointa pottia. Kaikki raha menee mitä tulee. Yksi yhteen laskettuna ostaisin sen talon ja antaisin loput pois.

Rakkaus? Mitä luoja tietää se nyt sitten on.

Terveys. Kyllä minä tahtoisin olla terve. Samalla tiedän sen etten tule koskaan parantumaan täysin. Tai mistä sitä tietää.

Mielenrauha. Tähän sisältyy kaikki se, mitä rahalla saa, rakkaudesta löytää ja terveys kantaa. Ja vielä se, ettei elämässä ole tärkeintä seurata ennalta määriteltyjä reittejä vaan tärkeintä on tehdä sitä, mikä saa olon onnelliseksi.

Ai niin. Lainasin Toiselle Keijo "Uutistenlukija" Leppäsen Naisten miehiä -teoksen tuossa jokin aika sitten. Tartuin siihen kuitenkin itse ja yllätyin positiivisesti. Vaikkei kyse olekaan mistään eksistentialismin tai hedonismin perusteoksesta niin vallan loistavaa viihdettä. Vappuja lapsoset!

Hengissä ollaan. :O)

Mistähän sitä alkaisi taas purkamisen? Siitä Synnyttäjän kakun syömisestä? Eli. Soitin sitten Hänelle parin vuoden jälkeen että ei käy tämä tälläinen. Tärisin vessassa vartin sen jälkeen, onneksi Toinen oli tosiaan paikalla. Puhelu meni Synnyttäjän puolelta sille HAISTA VITTU -linjalle. Noh, pääsiäisen jälkeen sain virastotädiltä puhelun - terroristien kanssa kun ei neuvotella niin virallisella tasolla sitten. Synnyttäjä oli valmis unohtamaan 20 000 saatavansa. I got the Power! Älkää kysykö mitä sanoin…

Olenhan minä kova luu kun sille päälle alan.

Kotiin, neljässä tunnissa nelisen sivua lakitekstiä valmiiksi ja sähköpostin lähetys. Seuraavana päivänä virastotäti jo soittikin että tämä on oikein loistavaa. Allekirjoitin paperit. Kuukausi aikaa ja KENENKÄÄN MEIDÄN EI TARVITSE ENÄÄ KOSKAAN OLLA YHTEYDESSÄ SYNNYTTÄJÄÄN.

Ja seuraavana [tai sitä seuraavana] yönä näin unta isästä. Oli jo unessakin kuollut. Kävi sanomassa hei hei [ja kiitos, kuten kaveri lisäsi].

Tuli vaan mieleen että olisi pitänyt itse olla alusta asti järjestämässä asioita. Toisaalta, ehkä en olisi ollut näin valmis vielä pari vuotta sitten. Surullista oli se, etten sen yhden ja ainoan puhelun jälkeen ole soittanut/viestittänyt/ottanut yhteyttä Synnyttäjään. Soitteli sen yhden keskustelun jälkeen pari päivää, sitten pääsiäisen jälkeen yhden päivän. Ja viimeisin: pisti veljen laittamaan viestin minulle, että mitä asiaa kun olin kuulemma soittanut Synnyttäjälle ja hän oli vahingossa lyönyt luurin korvaan. Jep jep. Tästä voimme päätellä kyseisen ihmisen sairauden tasoa. Pistäkää potenssiin 10 ja saadaan edes suuntaa antava kuva siitä, millä psykoottisilla aalloilla liikutaan.

Tästä innostuneena olen sitten tehnyt enemmän ja vähemmän töitä. Kuusi päivää viikossa, jos ei kuutta päivää niin tuplana. Palkkanauha näytti onneksi tänään niin paljon että luulin mukana olevan jo lomarahojakin. Ja vaikka menin julistamaan että vittuun luovuus, minä tarvitsen rahaa [totta munassa tarvin, kesäkuun 15. opintolainojen ensimmäinen erä…] niin olen aloittanut kirjoittamisen hetken tauon jälkeen.

Innostus johtuu asioiden järjestymisestä, lopullisuudesta, toiveista tulevaisuuden suhteen ja siitä että kävin lyhyen ja kannustavan keskustelun ystäväni kanssa. Että jokainen näkemys on taiteilijan oma. Ettei kaikkea kannata yrittää tunkea samaan; se ei tule onnistumaan. Näillä näkymin ensimmäinen versio on valmis jossain vaiheessa kesää. Sen enempää en uhraa. Kun määrittelee itselleen selkeän deadlinen [kesäkuun toinen viikko, max heinäkuun alku] voi saadakin jotain aikaan. Ja väitän ettei aikataulu ole edes liian tiukka.

Tuleehan siitä omaelämänkerrallinen. Mitä sitten? Kaikki jotka voivat herneen siitä nenään vetäistä tietävät kuka olen. Ja se toinen osa ei osaa edes lukea. Ompahan sitten jotain mitä puida känniremmissä. Ja vaikka aiheena on masennus ja PASKA elämä, ei kyhäelmä ole yksi yhteen. Ihan vaan sen takia ettei kukaan haluaisi lukea sellaista lapsenmurhaa.

Niin joo, eikä tällä ole edes sukupuolitauteja, hiphei! XO)

Elämä on välillä ihan jees, musiikki auttaa.

I’m a vegetarian. Don’t trust a ho.

Koittakee saada taas edes vähän selvää.

PS. Toinen heitti jossain tässä tiimellyksessä erään kysymyksen. Hymy irtosi ensimmäisellä kerralla. Toisi valtavasti helpotuksia tiettyihin asioihin mutta ehkä vielä enemmän ongelmia.

3OH!3, Don’t trust me

Näin viime viikolla unta Synnyttäjästä.

Oli uuden miehensä kanssa kotitalolla, ympärikännissä ja huonokuntoisena vittuilemassa kaikille viimeisillä voimillaan.

Ja minä kuristin sitä niin kovaa että sen naama muuttui siniseksi ja kieli roikkui ulkona.

Huoh.

Kuuden päivän työviikko väsyttää, mutta mitäs muutakaan sitä ateisti pääsiäisenä.

Siskoa tuli nähtyä.

Toinen sulattaa suklaata keittiössä, jälkiruokaa väsäillään.

Synnyttäjä nyt sitten [ylläripylläri - not!] haluaa syödä ja säästää kakun.

Sopii mulle, kaivellaan vuosikymmenen vanhoja asioita, ihan sama.

Enkä vieläkään keksi itselleni muuta ammattia kuin kirjailija.

Toisen klinikkavuorolla ei ollut ollut naisia mutta asiat olivat edenneet huomattavasti kivuttomammin: mitä nyt henkilökunta oli päättänyt pitää ruokatunnin ja odotuttaa kaikkia kaksikymmentä minuuttia heti potilaiden sisäänoton jälkeen…

Ja vielä: tuskin olen menossa yleiselle papakokeeseen jos YTHS:n hellissä käsissäkin [kuulostaapa Härskiltä…] se tuntui siltä kun kohtua olis hinkattu hammasharjalla? No tod. Tässä menee raja: mielummin olen vaikka sitten jumaliste käymättä.

Nonniin äiti Maan lapsoset.

Tässä teille opettavainen tarina sateisen maanantain kunniaksi.

Imsosorry on päättänyt monen vuoden jälkeen mennä testauttamaan itsensä sukupuolitautien varalta. Huomioitakoon tässä vaiheessa että todellakin "Siitä on jo aikaa" ja kun chitty-chitty-bang-bangia on tullut harrastettua, on mukana ollut asianmukaiset ehkäisyvälineet. Mutta kun kuitenkin täytyy häpeäkseen myöntää että tässä ollaan nyt vakavasti yhden ihmisen kanssa niin käydäämpäs perkule katsomassa ettei sitä kumpikaan kanna tauteja.

Ja tässä tarina:

*saapuu sukupuolitautien poliklinikalle Toisen kanssa*

- Testeihin pitäis päästä kiitos.

- Naiset.

- Joo’o, mutta eikö vois…

- Miehet pois, ihan ulos asti!!!!

*Toinen lähtee, Imsosorry asioi, pientä tirskuntaa nuoremmilta naisilta*

= Väliaika, odotusta, menoja, tuloja ja rikkinäisiä tyttöjä =

* paikalle saapuu vaimo, äänekäs aviomies ja kolme poikaa - vanhin kouluiässä *

- No hei vaan, tulkaas peremmälle sieltä, menkää jonon ohi vaan!

* vittuuntuneita katseita naisjoukosta, Imsosorry miettii virheen korjaamista, päätyy olemaan hiljaa koska haluaa päästä vastaanotolle - miettii antavansa palautetta lääkärille *

= Väliaika, odotusta, menoja, tuloja, jälleen lisää Miehiä ja Imsosorryn vuoro =

* astuu huoneeseen, pyörtää välittömästi päätöksen antaa palautetta lääkärille *

- Terve!

- Hei.

- Tässä on tämä lappu.

- Miksi olet täällä?

- Tulin vaan ihan tälläiseen vuositarkastustyyppiseen kontrolliin.

- Ai jaahas! No onko sulla mitään oireita?

- Ei mulla oo mitään…kun on ollut sama partneri…

- No mistähän sä sitten olisit voinut mitään saada? Onko minkäänlaisia oireita?

- Ei oo mutta mä nyt vaan kun oon vakituisessa parisuhteessa ja ihan varmuudenvuoksitulintänne…

- Mä voin kyllä sanoa ihan kuule tästä nyt että ei sulla mitään ole. Kyllä klamydia ja tippuri olis tällä aikavälillä jo kuule oireillu. Ja kondyloomahan näkyy ja tuntuu.

- Joo, en mä usko että mulla mitään on mutta tulin nyt vaan tarkistukseen Kun Ollaan Vaihtamassa Ehkäisymenetelmää *valehtelee niin että korvat heiluu*.

- Ai jaa? No ootko HIV -testiä miettinyt?

- Joo, ollaan menossa KYLLÄ SITTEN IHAN AIDSTUKIKESKUKSEEN PIKATESTIIN.

- Niin, no, kyllähän se aidskin olis jo oireillut jos niin olis tullakseen. Ootko koska käynyt viimeksi papakokeessa?

- Keväällä 2004.

- No nyt kyllä olis sitten kyllä jo kyllä aika pikku hiljaa kyllä mennä! Tossa on lappu, siinä on numero, tilaa aika. Oot ollut nyt kaksi tuntia virtsaamatta? Hyvä. Siellä on kuppeja, otat alkuvirtsan tähän näyteputkeen ja laitat sen sinne hyllylle.

- Selvä! Kiitos paljon ja heihei!

*** End ***

Vittu tämän jälkeen en yhtään ihmettele sitä että nuorilla SAATTAA OLLA pieni kynnys mennä testeihin? Ei jumalauta…

Ah. Näin unta että olin raskaana. Eikä siinä vielä kaikki. Oli liian myöhäistä tehdä abortti. Ja vielä: päätin olla kertomatta kellekään tilanteestani ja suunnittelin ötökän omatoimista poistoa…

Mitä S.F. sanoisi?

Tänään on aivan uskomattoman kesäinen ilma.

Olen kiusannut kaikkia huhtikuun ensimmäisen kunniaksi. Paras päivä vuodessa.

Makean suloiset naurut piristivät sen verran että tajusin elämässä olevan jotain muutakin kuin työn.

Yksi syy pitkään hiljaisuuteen on viime viikon sairastelu, sitä seurannut seikkailu pitkin Suomenniemen ja sen jälkeinen kahden päivän rankka ryyppäys.

Asioita on selvinnyt. Mm. se, missä parisuhde on kolmen vuoden päästä, mitä tuleva kesä pitää sisällään ja mihin suuntaan haluan elämäni kulkevan.

Ja ehkä se todellakin johtui erään ‘läheisen’ alatyylisestä "ehkä se kassalla sinulle jutellut ihminen oli avohoidossa, sellaisia ne on" -kommentista, mutta tänään olen miettinyt myös tätä hemmetin blogia.

Että jos/kun joku tuttu-työ-kaveri lukee tätä paatosta. Aivan vitun sama. Miten paljon ulkopuolelta tulevat vaikutteet puristavat tämänkin pääkoppaa kun pitää Itselleen vakuutella että minä/me emme ole valinneet tätä tilaa. Että tässä ei ole mitään HÄVETTÄVÄÄ.

Kansantauti siinä missä sydän- ja verisuonitauditkin. Tai kohdunkaulansyöpä. Tai hermostokuppa ja neekerisankkeri. Melkein salaa toivon että tutut lukisivat tätä. Oppisivat suhtautumaan HULLUIHIN.

Ja Synnyttäjä? Surullista.