Elämä väsyttää

Menneiden päivien/öiden unien kirjosta.

Ensimmäisessä unessa olen lapsuudenkodissa. Joka ei ole lapsuudenkoti vaan muka isäni vanhempien koti, täydellinen kopio omasta lapsuudenkodistani. Talo on vanha, sähköt reistailevat, home haisee. Talossa olemme me kaikki; sisarukseni ja isä. Isä on elossa, paremmassa kunnossa kun kuollessaan. Sellainen kun joskus 90 -luvun alkupuolella. Saamme talon kuntoon, kaikille on tilaa, omat huoneet. Minä ehdotan että pitäisikö isän urheiludiplomeja käydä hakemassa lapsuudenkodista, pilaantumasta seiniltä. Kaikki ovat ehdotukseni kannalla. Emme kuitenkaan ehdi hakea diplomeja kun Synnyttäjä tunkee itsensä uuteen kotiin - joka on jo nyt satoja kertoja paremmassa kunnossa kun pilaamansa juoppoluola - ja pilaa Kaiken.

Toisessa unessa tapahtui kaikkea mahdollisimman sekavaa. Siskoni mies halusi olla kanssani salasuhteessa jos emme vain kerro siskolleni. Ei täyttynyt hänen toiveensa.

Ja juuri nähty uni. Minä lähden kavereiden kanssa mansikkafestareille. Mansikoita on viininä, perusmuodossa ja konvehteina. En voi sietää mansikoita mutta konvehdit ovat syötäviä. Sitten tulee avaruusalus. Minä, veljeni ja muutama kotikylän pojista värvätään kosmonauteiksi. Lennämme avaruuteen, lastina mansikoita tottakai. Ongelmia tulee koska alus on vanha. Takaamme tulee ystävällinen alus jolla on kuitenkin laitevika. Jarrutusmoottorit eivät toimi. Törmäystä ei kuitenkaan satu ja minä siirrän itseni säteen voimalla maan päälle veljeni ruotsintunnille. Opettaja ei pidä minusta koskaan osaan ruotsia paremmin kuin hän. Kuulen että alus on laskeutunut. Kuulen että laskeutumisessa on ollut ongelmia. Saavun aluksen luo. Yksi miehistöstä, Markus, istuu pää ajeltuna peräkärryjen päällä. Silmät kertovat jo kaiken. Kysyn kuitenkin kauniisti mitä hänelle on sattunut. On saanut ammuksen lailla lentävän pultin päähänsä. Kysyn missä veli on. Pudistaa päätänsä, vie minut toiselle kärrylle missä on kymmenisen vihreätä ruumispussia. Huudan että älä vittu viitsi vitsailla tälläisestä asiasta. Sanoo ettei vitsaile. Kertoo että laskeutumisvaiheessa vanha alus alkoi hajota kappaleiksi eikä veljeni ollut harvojen selvinneiden joukossa.

Ja herää sitten tähän tunteeseen. Veljelle laitoin tässä oikeassa elämässä viestin. Että olimme kosmonautteja. Kuolemasta en kertonut, käskin pitää itsestään huolta. Enhän minä ole koskaan Suoria enneunia nähnyt, enhän?

Ha! Haudasta noustaan. Sen lisäksi että kävin terapiassa [suositteli että joskos katsottaisiin sitten tyttöselle se kaksi kertaa viikossa] kävin myös kaupassa. Ilman PamPamia tahi betasalpaajaa. Wow. Todellinen Ally McBeal -olo. Jossain sarjan jaksossa taisi olla terapeutti joka määräsi Ällölle teemalaulun? En muistanut koko sarjaa kun vasta kotiutuessani…

…You can’t hurry love, Phil Collinsin esittämänä tottahan toki. Tajusin että jo lukiossa kuuntelin kappaletta sydänsuruihini. Ehkä pitää kirjoittaa myös tälle herralle kiitoskirje Härkösen ja Donnerin lisäksi. Ja nauraa saa. Niin minäkin välillä.

Yllättävän nopeasti sitä näköjään mieli palautuu menneisiin tiloihin. Toisaalta tiedän huijaavani itseäni: aamut ovat helppoja, illat helvetistä.

Tänään ajattelin tehdä jo jotain muutakin kuin istua neljän seinän sisällä. Ajattelin käydä terapiassa, sitten Akateemisessa hakemassa pieniä pahveja. Kyllähän sitä jollain tasolla itsensä tuntee. Eikä tilanne ole Niin Paha kuin keväällä. Kun kaiken paskan keskellä pakottaa itsensä käyttämään niitä kolmea pelastussuunnitelmaa. Musiikki, kuvataiteilu ja kirjoittaminen. Eivät ole vielä kertaakaan tämän elämän aikana pettäneet. Oletuksena tietenkin se että on hyvässä kunnossa = jaksaa nousta sängystä.

Suuret kiitokset haluaisin osoittaa myös Nannalle. Oli kirjoittanut blogissaan että liikunta tekee hyvää. Tämä pieni otti neuvosta vaarin [yhdentoista jälkeen yöllä, mutta kuitenkin] ja lähti kävelylle. Tarkoitus oli tehdä sekin jo viikonloppuna mutta joskus sitä tarvitsee toisen ihmisen sanoja. Kiitoooosh!

Edellinen postaus meni jo vähän liian melankoliseksi, vai menikö sittenkään? Miten typeräksi ihminen voi tuntea olonsa kun menee suihkuun, pistää radion - kyllä, minulla on suihkussakin sellainen - päälle ja kyseinen kappale räjähtää korvakäytävään. Hip vitun hei. Pese siinä sitten kaikki paska pois päältäsi.

Toinen päivä takaisin kotosalla. En tiedä. Ehkä tämän pitäisi jossain vaiheessa helpottaa. Ettei vilkuilisi koko ajan puhelinta. Äänet ovat kyllä päällä mutta entäs jos se onkin rikki? Jos ovipuhelin soi juuri sillä hetkellä kun olen tupakalla tai suihkussa tai sitten sekin on rikki. Sähköpostin olen tarkistanut tänään vasta seitsemän kertaa.

Paskat. Sinä et ole tulossa tänne enää koskaan. Enkä todellakaan tiedä olenko surullinen sen takia. Jos minä saisin päättää en näkisi sinua enää koskaan. En halua käydä läpi tavaroiden palauttamista, sitä viimeistä keskustelua kun olet tehnyt päätöksesi. Voihan vittu. Mikähän pääsi kääntäisi. Minä en osaa olla tarpeeksi kiltti, erilainen, mukava, lempeä. Kun olisit vain saatana kertonut miten minun olisi pitänyt muuttua että voisit olla kanssani. Ja onneksi et kertonut sitä.

Ja samalla hetkellä oma "vahva" imsosorry huutaa pienellä äänellään taustalla. Et halua olla ihmisen kanssa jolla on itsellään niin suuria ongelmia [isä, äiti, perhe, potenssi, kypsymättömyys, ihmispelko, oma itsensä ja päänsä, yms]. Että mieti tyttö pieni mitä itse haluat. Haluatko olla kirjailija vai kuvataiteilija. Haluatko ylipäätään miehen vai naisen. Haluatko olla ihan yksin?

Vituttaa lohduttomasti se tapa, miten ihmiset kohtelevat minua. Minä en ymmärrä mistä pystyn löytämään näitä munattomia paskanaamoja? Sama kuvio. Aina. Vittu. Ahdistaa. Ensin ollaan niin onnellisia, suunnitellaan perhettä, pidetään meikäläisen kotia levähdyspaikkana. Minä totun, uskon lupauksiin ja alan tavoistani poiketen myös suunnitella tulevaisuutta [en nyt ihan niitä lapsia mutta kuitenkin].

Ja sitten se alkaa. Tehdään temppuja. Imsosorry toruu. Näytetään surullista naamaa EIKÄ KUKAAN KOSKAAN PYYDÄ SAATANA EDES VITTU ANTEEKSI. Ja imsosorry antaa asioiden olla, minähän se tässä olen maailman vaikein ihminen ja saisin olla onnellinen että joku jaksaa katsella minua edes vähän kun olen tälläinen monivammainen ihmisraunio. Ja sitten taas tehdään temppuja. EIKÄ KUKAAN PYYDÄ VIELÄKÄÄN KOSKAAN SAATANA ANTEEKSI. Ja imsosorry antaa asioiden olla. YKSI VITUN SANA!

Ja se syö tätä pientä osaa minusta, jota voin vielä Ihmiseksi kutsua. Ja juuri kun kuvittelen että asiat ovat selvitettävissä, toinen ymmärtää. Bang. Mä en halua olla sun kanssa. Enää. Tai ehkä sittenkin haluan. Mun pitää miettiä. JOS MÄ SOITAN SULLE TAMMIKUUN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ. Voi vitun vimpulat. Ja minä annan myönnytyksiä, tyhmä kun olen. Joulukuun toiseen sunnuntaihin. Että saa soittaa ennemminkin jos päätös on sitten se Lopullinen. Ja kun sairasloma on otettu, PamPamit haettu sanotaan että en tiedä haluanko sittenkään olla edes nyt yksin. Aaaaargh!

Sama salailu. Sama asioiden suunnittelu. Sama ilmitulo. Minä soitan kun mitään ei kuulu moneen päivään. Ja toinen osapuoli on suunnitellut kaiken valmiiksi. Ei ole vain kertonut minulle. ON KERÄNNYT ROHKEUTTA. Voi kilin vittu. Ja kun lähden matkalle lataamaan akkuja niin sitten jumalauta otetaan yhteyttä puoleen sukuun että onko se raukka nyt enää hengissä, on varmaan hypännyt junan alle kun Mulla on vain niin hemmetinmoinen vaikutus sen elämään.

Kun ei vittusaatanaperkele ole pokkaa ottaa yhteyttä itse minuun. Sitten etsitään sisarusten numeroita VAIKKA NIITÄ INHOAT MUTTA ETHÄN SÄ HALUA NIIDEN AJATTELEVAN ETTÄ SINÄ OLET TUNTEETON PASKA JOKA ON MOKANNUT KOKO HOMMAN. Vaan että minähän se tässä olen kyvytön sitoutumaan ja rakastamaan ja oppimaan ja selviytymään.

Kasvaisit aikuiseksi. Sinulla tässä on ongelmia ihmisten kanssa, saatanan vittupää.

Soundtrack: Billy Talent/The Ex + kaikki muu mättömusiikki mistä tulee vihainen olo. Koska vihainen on parempi kuin surullinen.

PS. Parasta tässä on varmaan se että viimeistään tässä vaiheessa olet etsinyt käsiisi tämän blogin. Mässäile kunnolla kultaseni, tämän enempää minusta et enää irti saa.

PPS. Muille lukioille sydämmellisin anteeksipyyntöni. Lieventävinä asianhaaroina todettakoon että kirjoittaja syö iltaisin hevosenannoksen rauhoittavia/mielialalääkkeitä + päivälliset pamit päälle. 

Vie täältä pois, pyysit silmin vakavin

Nyt tahdotkin jo takaisin

Teet mitä vaan tyydyn kuvittelemaan

Jos hajotat, niin kokoat

Pala palalta, sana sanalta

Riisut multa toivoni haalistuneen

Siivet auenneet, langat irronneet

Kaiken rikki repien, mulle sanot sen:

Tahdon uuden elämän

Vihdoinkin sen käsitän

Tahdon toiseen maailmaan

Lennän minne haluan

Valo taipuu, alas vaipuu

Kun lintu yöhön pakenee

Häkkisi varjossa kipu katoaa

Kun lakoaa meidän satumaa

Mun elämä on vieläkin sun kädessä

Ja avuton kun sydän on

Suunnan kadotan alas putoan

Pinnan alle piilotan kadotuksen

Portit auenneet salvat irronneet

Kaiken rikki repien mulle sanot sen

Elossa ollaan. Ihme kyllä. Viimeinen yritys saada elämä kuntoon. Reilu viikko sairaslomaa, masennuslääkkeitä taas hetkeksi eteenpäin ja PamPamia taskussa. Ensimmäinen kerta tämän neitokaisen elämässä. Saas nähdä mitä tulee. Joskus ensi viikolla valotan kaikkia tilanteeseen johtaneita kohtauksia. Ensi viikolla minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa.

Paatosta. Melankoliaa. Väsymys.

Viime perjantaina sain paskahalvauskohtauksen. Tämän viikon tiistaina toisen. Kun ei jaksa. Ymmärtää ihmisiä jotka päätyvät itsemurhaan. Kun tuntuu vain pahalta. Tuijottaa seinää, ikkunaa, elottomia asioita. Ja toinen joutuu olemaan omaishoitaja, kestämään kaiken, katsomaan vierestä.

Eniten huolestuttaa se, ettei näille kohtauksille tunnu olevan mitään syytä. Ainakaan mitään Järkevää. Jos tietäisi niiden laukaisijan niin osaisi varautua. Vuodata terapeutille että pahalta tuntuu, nukuttua saa - mutta liian vähän, unet jatkuvat yhä vain, pää hajoaa, en jaksa, itsetuho niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla - vain yksi jälki kädessä, yms.

Ja sama tuntuu jatkuvan yhä vain. Luottaako siihen että kyse on syksystä vain pitäisikö sitä oikeasti harkita sairaalaan menoa. Viime yönä näin unta. Ajoin autolla tuhatta ja sataa päin betoniseinää.