Läheisyyden dilemma
Tänään olen ollut erityisen surullinen.
Silti pakko vielä kertoa herra Stipesta. Osasi puhua unessa sujuvasti suomea, mitä ihmettelinkin. Kertoi että oli joskus aikoinaan joutunut laulamaan jossain suomenkielisen laulun kun kukaan muu ei ollut siihen suostunut/pystynyt. Oli kuullut jostain että kieltä puhutaan kuten kirjoitetaan ja sitten siitä oppinut yks, kaks yllättäin kielen. Ja sisko rakas: hän oli totaalisen innoissaan että minä vehtailen kuuluisuuden kanssa.
Surullinen. OK Computer pyörii soittimessa, ei kiinnosta, ei innosta. Kahvi + tupakka yhdistelmäkään ei maistu niin hyvältä kuin ennen. Melankolia. Syntinen. Mustaa. Harmaata. Vailla toivoa.
Millä helvetillä tämä pieni mieli saataisiin edes suurinpiirtein paikoilleen. Tuossa reilun tunnin päästä kontrolliaika lääkityksestä. Viikonloppu tulee tarpeeseen. Täytyy palautua. Olla järkevä kuten tämän ikäisen ihmisen kuuluu ollakin.
Positiivisista asioista. Kirjoittaminen. Mitään uutta en ole vielä saanut aikaiseksi, hahmotelmia jostain suuremmasta kyllä. Pitkästä aikaa täynnä konkreettisia ideoita, toteutuksen kanssa voikin sitten olla toinen juttu. Inspiraatio lähti eräästä romaanista jota luin viime viikonloppuna. Koska kyseessä oli puolituttu immeinen olin hyvin varautunut. Varsinkin kun edellinen ei kauheasti sytytttänyt.
Nyt kerronta oli sujuvaa ja jäin lievästi kiinnikin romaaniin. Kirjailijan kanssa olen täsmälleen samaa mieltä siinä että toisen tuotoksesta voi saada sellaisen "vittu minäkin osaan kirjoittaa" -vaiheen päälle. [jos siis pilkku, piste. tai yhdys sanavirheitä oteta huomioon. Tai mitään muutakaan relevanttia] Eikä tämä Todellakaan tarkoita sitä että juuri lukemasi tuotanto olisi millään lailla huonoa, päin vatsoin. Kuten hedelmällisen keskustelun tarkoitus on herättää lisää keskustelua, eikö hyvän kirjallisuuden ole myös tarkoitus herättää ihmisissä tunteita, tarinoita, mietintää?
Tälläistä tänään taas. Ta ta!
