Narkolepsia
Istunto ohi. Kummallista. Onkohan tällä jotenkin hypnotisoiva ääni vai miksi terapeutti näytti välillä vaipuvan johonkin koomamaiseen, uniseen tilaan. Silmät kiinni ja kaikki.
Ei kai siinä. Ensin hämmennyin, sitten alkoi naurattaa. En viitsinyt huomauttaa. Enhän minä - ainakaan vielä - käyntejä maksa kokonaan, minua kuntoutetaan. Kummastelen vain. Miten käy ensi viikolla kun käynti on kaksi tuntia normaalia myöhemmin.
Lohdullista. Olen niin utelias että hyvin vähäinen määrä asioita menee minulta ohi. Millaista tämän ikäisen ihmisen elämän tulisi olla. Olen joutunut olemaan niin varhaisessa vaiheessa elämääni liian Aikuinen että on ymmärrettävää käydä näitä asioita nyt läpi. Että se on hyvä. Että jossain vaiheessa lapsuuden asiat ja Aikuisuus olisivat tulleet joka tapauksessa vastaan. Tai sitten minusta olisi tullut Sellainen.
Ja mitä. Mitä elämäni on. Minulla on haaveita tulevaisuutta ajatellen. Ei-tavallinen-masennus. Ha. Mutta mikään ei ole konkreettista. Sumuisia kuvia. Vanhat asiat, tottumukset, totuudet ja maneerit levällään kuin rypälepommi. Eikä sekään oli paha asia.
Parasta mitä olen tämän päivän aikana päästänyt suustani: elän lapsuuttani uudelleen. Kuin paikkaillen sitä. Rakastan karkkia, pelejä, leikkejä, leikkikaluliikkeen näyteikkunaa. Eikä sekään ole paha. Onneksi on toinen lapsi seurassa. Silti tulee syyllisyyskohtauksia jolloin ruoskii itseään siitä ettei osaa olla vastuullinen aikuinen viikkojen ja kuukausien seuratessa toisiaan.
Mutta mitä siitä. Minulla on sipsejä, karkkia ja lämmin kainalo jossa viihdyn kummallisen hyvin nykyään.
