Elämä väsyttää

Olen tässä miettinyt että tälle kuontalolle pitäisi tehdä jotain. Ja äkkiä.

Palautui mieleen eräskin ällöttävä asia ala-aste -ajoilta ja Synnyttäjästä. Keräsi hiuksiamme harjoista. Teki niistä pieniä, karmaisevia lettejä. Pakotti tämän kerran kouluun sellainen päässä. Hyi vittu. 

Tänään olen ollut erityisen surullinen.

Silti pakko vielä kertoa herra Stipesta. Osasi puhua unessa sujuvasti suomea, mitä ihmettelinkin. Kertoi että oli joskus aikoinaan joutunut laulamaan jossain suomenkielisen laulun kun kukaan muu ei ollut siihen suostunut/pystynyt. Oli kuullut jostain että kieltä puhutaan kuten kirjoitetaan ja sitten siitä oppinut yks, kaks yllättäin kielen. Ja sisko rakas: hän oli totaalisen innoissaan että minä vehtailen kuuluisuuden kanssa.

Surullinen. OK Computer pyörii soittimessa, ei kiinnosta, ei innosta. Kahvi + tupakka yhdistelmäkään ei maistu niin hyvältä kuin ennen. Melankolia. Syntinen. Mustaa. Harmaata. Vailla toivoa.  

Millä helvetillä tämä pieni mieli saataisiin edes suurinpiirtein paikoilleen. Tuossa reilun tunnin päästä kontrolliaika lääkityksestä. Viikonloppu tulee tarpeeseen. Täytyy palautua. Olla järkevä kuten tämän ikäisen ihmisen kuuluu ollakin.

Positiivisista asioista. Kirjoittaminen. Mitään uutta en ole vielä saanut aikaiseksi, hahmotelmia jostain suuremmasta kyllä. Pitkästä aikaa täynnä konkreettisia ideoita, toteutuksen kanssa voikin sitten olla toinen juttu. Inspiraatio lähti eräästä romaanista jota luin viime viikonloppuna. Koska kyseessä oli puolituttu immeinen olin hyvin varautunut. Varsinkin kun edellinen ei kauheasti sytytttänyt.

Nyt kerronta oli sujuvaa ja jäin lievästi kiinnikin romaaniin. Kirjailijan kanssa olen täsmälleen samaa mieltä siinä että toisen tuotoksesta voi saada sellaisen "vittu minäkin osaan kirjoittaa" -vaiheen päälle. [jos siis pilkku, piste. tai yhdys sanavirheitä oteta huomioon. Tai mitään muutakaan relevanttia] Eikä tämä Todellakaan tarkoita sitä että juuri lukemasi tuotanto olisi millään lailla huonoa, päin vatsoin. Kuten hedelmällisen keskustelun tarkoitus on herättää lisää keskustelua, eikö hyvän kirjallisuuden ole myös tarkoitus herättää ihmisissä tunteita, tarinoita, mietintää?

Tälläistä tänään taas. Ta ta!

Hävettää miten vähän olen tänne lähiaikoina kirjoitellut. Kun kyseessä on kuitenkin henkireikä, ei pakote.

Viime viikkoina on sattunut niin hyviä kuin huonoja juttuja. Toisen kanssa menee suht hyvin, mitä nyt eilen taas päästi sammakoita suustaan. Jotenkin olen tilassa jossa en siedä toisia ihmisiä lainkaan. Mutta pelottaa olla yksinkin. Yksinolo kaihertaa sen takia että olen aloittanut kirjoittamisen uudelleen [jei!].  

Kun toiset käyttävät sinua ja kotiasi kaatopaikkana. Kun he eivät välitä millaiseen kuntoon asunto tai mielesi jäävät vierailun jälkeen. Ahdistaa. Puserra itsestäsi selitys [sun kädet painaa tonnin mutta ei se johdu susta kun en vain siedä ketään nyt] ja se päästetään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kun aivojenne tulisi rekisteröidä jokainen asia mitä päästän suustani, painaa mieleen äänenpainot, värit, sanojen tarkoitukset ja sivulauseiden järjestykset.

Mutta eiköhän se tästä taas. Olla viikonloppu yksin, nam. Uniin. :O)

Nukuin tuossa kahteen asti koska unessani oli Michael Stipe. 

Olin jossain vieraassa maassa, jossain bunkkerityyppisessä asuntokeskusratkaisussa. Siskoni sai haavan. Minä lähdin sairaanhoitajan toimistoon katsomaan että joskos siellä olisi laastaria. Ei ollut, mutta herra Stipe oli. Varovasti aloin puhua miehen kanssa englantia, kyselin mitä teki siellä ja missä sattuisi olemaan sidetarpeita.

Stipe kertoi että oli bändikavereidensa kanssa keikalla jossain lähellä. Löysin kaapista kaksi Monster -albumin omituista versiota. Olivat pakattu kummallisesti ja vaikka versio oli tuplalevy, oli tämä vielä harvinaisempi, koska siinä oli mukana kolmas levyke jossa oli viisitoista julkaisematonta kappaletta. Pyysin saada levyt - toisen olisin vienyt siskolleni - mutta Michael sanoi ettei voi antaa molempia, koska hänelläkään ei ole levyä.

Jäin suustani kiinni Stipen seuraan. Hän alkoi piirtää paperille minua ja itseään suutelemassa. Menin todella hämilleni mutten menettänyt otettani pieneen vinoiluun. Totesin että kyllähän huomaa että olet opiskellut taidetta. Suutelihan sitten vihdoin. Että oli odottanut tilaisuutta siitä asti kun oli nähnyt minut konsertissa. Vittuili takaisin että yllättävän kovan työn takana oli vaikka vaikutan niin Helpolta.

Eikä ole ensimmäinen tahi viimeinen kerta kun hyppii mies kavereineen unissani. Ja ihan keskiverto suutelija tuo. Imsosorryn sisäinen, pieni homomies löytyi taas.

Istunto ohi. Kummallista. Onkohan tällä jotenkin hypnotisoiva ääni vai miksi terapeutti näytti välillä vaipuvan johonkin koomamaiseen, uniseen tilaan. Silmät kiinni ja kaikki.

Ei kai siinä. Ensin hämmennyin, sitten alkoi naurattaa. En viitsinyt huomauttaa. Enhän minä - ainakaan vielä - käyntejä maksa kokonaan, minua kuntoutetaan. Kummastelen vain. Miten käy ensi viikolla kun käynti on kaksi tuntia normaalia myöhemmin.

Lohdullista. Olen niin utelias että hyvin vähäinen määrä asioita menee minulta ohi. Millaista tämän ikäisen ihmisen elämän tulisi olla. Olen joutunut olemaan niin varhaisessa vaiheessa elämääni liian Aikuinen että on ymmärrettävää käydä näitä asioita nyt läpi. Että se on hyvä. Että jossain vaiheessa lapsuuden asiat ja Aikuisuus olisivat tulleet joka tapauksessa vastaan. Tai sitten minusta olisi tullut Sellainen. 

Ja mitä. Mitä elämäni on. Minulla on haaveita tulevaisuutta ajatellen. Ei-tavallinen-masennus. Ha. Mutta mikään ei ole konkreettista. Sumuisia kuvia. Vanhat asiat, tottumukset, totuudet ja maneerit levällään kuin rypälepommi. Eikä sekään oli paha asia.

Parasta mitä olen tämän päivän aikana päästänyt suustani: elän lapsuuttani uudelleen. Kuin paikkaillen sitä. Rakastan karkkia, pelejä, leikkejä, leikkikaluliikkeen näyteikkunaa. Eikä sekään ole paha. Onneksi on toinen lapsi seurassa. Silti tulee syyllisyyskohtauksia jolloin ruoskii itseään siitä ettei osaa olla vastuullinen aikuinen viikkojen ja kuukausien seuratessa toisiaan.

Mutta mitä siitä. Minulla on sipsejä, karkkia ja lämmin kainalo jossa viihdyn kummallisen hyvin nykyään.

Ha!

Vaikka tiedän paljon alitajuntani käyttäytymisestä ja siitä, miten unijaksot koostuvat [ensin nähdään väkivaltaunia, sitten rauhoitutaan ja aktiivinen jakso päättyy Kuolleen vierailuun] niin joskus sitä ihmettelee itseään.

Tämän näin muistaakseni viime perjantaina. En ole koskaan käynyt kyseisessä kaupungissa.

Olin Berliinissä. Muuri oli juuri murtunut. Halusin palan muurista, kiipesin jollekin harjanteelle. Harjanteella kasvoi ruohoa, sammalta ja puita. Olivat peittäneet muurin. Muuri oli vielä kovin vahva, kasvusto ei ollut onnistunut murentamaan sitä. En saanut paloja irtoamaan betonista. Siinä, missä muuri loppui, kasvoi nuori puu. Sain puun juuresta irti palan. Palasta oli luettavissa vuosirenkaat. Oli kasvanut siinä yhtä matkaa muurin vuosien kanssa.

Seurassani oli kirjailijamiekkonen Mika Waltari. Kovasti jutusteli tuo vanhoilla päivillään, hauska heppu. Rauhallinen. Ei lainkaan pelottava. Halusi mielipiteeni Sinuhesta. Tyydyin vastaamaan että onhan - siinä painoksessa jota olen käsissäni pitänyt - kirjassa hieno kansikuva. Lähdin etsimään sisartani ja veljiäni, olivat hampurilaispaikassa syömässä. Vastaan tuli eno. Kysyin mitä hemmettiä hän Berliinissä tekee. Kertoi että autotehdas länsinaapurissa oli ulkoistanut työmaitaan ja nyt heidän täytyi asua puolet vuodesta Berliinissä. Olin otettu: Berliini on hieno kaupunki. Vastasi ettei siinä asuntoautossa asumisessa mitään hienoa hänen mielestään ole. Että kaipaa kotiin. Mutta palkka on sentään hyvä.

Sellaista. Unet ovat muuttaneet väriään jo. Ei tätä enää kauan kestä. Onneksi. Unien näkeminen käy täysipäiväisestä  työstä.

Johan on ollut viikko. Koko ruumista kolottaa, hartiat ovat jumissa, niska ja selkä sanovat sopimuksensa irti hetkenä minä hyvänsä. Kun työtunnit alkavat näyttää kaksinumeroisilta tietää tekevänsä liikaa töitä.

Olen nähnyt koko viikon mitä kummallisempia unia. Jotenkin sen arvaa kun on tulossa ns. aktiivisempi jakso yökäyttäytymisessä. Yhtenä yönä olin ollut hereillä ennen neljää, en tosin itse muista tapahtumasta mitään. En muista myöskään sitä että olen jonain yönä puhunut unissani. Unet ovat liittyneet tavalla tai toisella väkivaltaan, murhaamiseen, yksilöiden vapauden riistoon. Tai sitten siihen, että sinulla on joku toinen.

Viime viikon loppupuolella kriisi. Meni ohi. Osittain. Pääsenkö koskaan tästä asiasta yli? Olenko vielä vuosien jälkeenkin mustasukkainen? Tänään hermoilen siitä, että jos haluaisin kämppiksen, laittaisin ilmoituksen lehteen. Kun toinen on koko ajan läsnä. Itse olen porsas, kauhea sika, mutta ennen riitti sentään yksi tiskauskerta. Nyt astioita on kahden veden verran.

Enkä minä sano koskaan ei. Paitsi nyt. Sanon suoraan että olen huonolla tuulella, vituttaa. En tahdo nähdä. Ehkä myöhemmin iltasella uudestaan.

Sitten Asioista. Keskiviikkona oli toinen käynti Tädillä. Voiko olla moista ihmistä olemassakaan. Hoh! Minä hoidan puhumisen, hän editoi. Sain jälleen kuulla että olen ikäisekseni nuoreksi ihmiseksi elänyt hemmetinmoisen elämän. Että on ihme, että olen edes yhdessä palassa. Ihme on myös se, ettei minulle ole kehittynyt alkoholi/päihde/muuta ongelmaa. Nå jaa, siitä voidaan olla montaa mieltä.

Äsken tupakalla käydessäni tuli mieleeni perjantai. Näin Synnyttäjän lähimmässä SuperMarketissa ostamassa ‘ruokaa’. Se sama takki, ne samat kengät. Naama punaisena, törkeännäköisenä. Suttura. Mielessä vain seuraava korkki. Viha lapsiaan kohtaan, todellisuuksien - kyllä, niitä Sillä on monta - vääristymät, kylmyys, kuolema joka ei olekaan tarpeeksi nopea. Sopii maisemaan kuin nyrkki silmään. Nauraakohan/ihmetteleekö/järkyttyykö kukaan Synnyttäjän nähdessään? Onko kukaan ongelmaisten ihmisten kanssa toimivista ihmisistä "Kah, siinäpä malliesimerkki, laitetaampa purkkiin" ?

Mutta se siitä. Tulee ja menee. Kuuluu tähän tilaan. Väsymyksen kautta olen alkanut kuulla ja nähdä taas omituisia asioita. Kerran töissä ollessani olin täysin varma, että näin jonkun hahmon vilahtavan silmäkulmassani. Ketään ei näkynyt. Olin tosin saletti siitä että joku seisoo takanani. Samalla myös äänten vääristymät ja niissä olevat olemattomat[?] ovat tulleet takaisin.

Kaikki jotka ovat tätä tekstipäivitystä lukeneet ovat törmänneet jossain vaiheessa kysymykseeni siitä, miten minä voin olla tälläinen. Miten minusta ei tullut kymmenen lapsen yksinhuoltaja-lapsenhakkaaja-alkoholisti-ämmää, joka asuu kylmässä mökissä ja vittuilee kaikille? Mikä on se asia? Sain varmistuksen sille että olin jossain vaiheessa oikeilla jäljillä kun väitin kaiken olevan pienen imsosorryn ansiota. Kyllä! Olen luonnostani selviytyjä, mutta myös Utelias.

Utelias…nam.