Vapaa aamu
Kerrankin sai nukkua pitkään. Yksin. Heräilin vasta tuossa yhden jälkeen, unia tuli nähtyä puoli vuorokautta. Eikä edes vituta että nukkui. En kyllä tiennyt missä olen, mitä olen tai miksi masentaa. Viimeiset pari päivää ovat taas menneet miettiessä.
Miksi minulle ei uskalleta kertoa asioita. En ole omasta mielestäni vihainen [tai jos suutun, en jaksa olla kauan vittuuntunut], väkivaltainen tai kauhean ilkeä. Paskanaama. Vittupää. En mene täysin rikkikään - jos menisin, niin se olisi varmasti tapahtunut jo Monta Vuotta sitten. Kyse ei voi olla siitä että ihmiset haluaisivat säästää minua, asiat tulevat ilmi ennemmin tai myöhemmin. Loukkaa vain se, että saan kuulla tärkeitä asioita aina viimeisenä.
Täten pääni sisäinen valtuusto on miettinyt myös seuraavaa:
Onko ihmissuhteissa todellakin kyse siitä, että jommalla kummalla osapuolella menee hermot ja suhde loppuu. Tai vastaavasti molemmat ihmissuhteen osapuolet "sitoutuvat" ja tappelu jatkuu niin kauan että molempien särmät aka. persoonat ovat hioutuneet pois ja jäljellä on tylsä, mutta rauhallinen suhde. Missä kumpikaan ei tunne toistaan saati itseään.
Totaalista kärjistystä, I know. Mutta mitä muuta voi odottaa lauantaiselta aamulta?
