Elämä väsyttää

Ha! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai? Nanna haastoi minut tähän mieltä kutkuttavaan ja hemmetin hankalaan meemiin:

Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!

1. Losing my religion/R.E.M.

Ihan vaan siitä syystä että tämä kappale on seurannut minua syntymästään lähtien. Muistan tosin erityisesti lapsuuden kesän 1994 kun olimme länsinaapurissa lomalla ja kuuntelin siskon kasettimankalla tätä ja Blurin Girls & Boys -biisiä vuorotellen. Koska laitetta piti pyörittää pattereiden voimalla, sain luvan kuunnella kappaleita vain tietyn aikaa. Ja tähän syksyyn kappele kuuluu Loistavan keikan takia.

2. Meds/Placebo 

Tämäkin ollut kuuntelussa jo jonkin aikaa. Jotenkin tuntuu että on sairauksien kanssa taasen vähän hankalampi jakso, siksi soittimessa, päässä ja soittoäänenä. Itseironia rokkaa.

3. I’m gonna DJ/R.E.M.

Tämä on uusi tuttavuus. Tarttui keikalta mukaan. Aivan tajuttoman hauska kappale jo ajatellen lyriikoiden suhtautumista kuolemaan. Harmillista ettei toimi levyltä niin loistavasti kuin livenä.

4. Infected/Bad Religion

Tiedätte sen tunteen, kun herää aamulla jokin kappale tai kertosäe päässään? Tällä melkein jokaisen nousun aikaan, mutta hauskan tilanteesta tekee se jos kappaletta ei ole kuullut yli kymmeneen vuoteen.

5. Just a Gigolo/Louis Prima

Ja töissä voi päähän narahtaa mitä kummallisin kappale.

*** 

Sellaista. Minä olen tylsä ja haastan mukaan lukijat: jos teitä on viisi?

Kerrankin sai nukkua pitkään. Yksin. Heräilin vasta tuossa yhden jälkeen, unia tuli nähtyä puoli vuorokautta. Eikä edes vituta että nukkui. En kyllä tiennyt missä olen, mitä olen tai miksi masentaa. Viimeiset pari päivää ovat taas menneet miettiessä.

Miksi minulle ei uskalleta kertoa asioita. En ole omasta mielestäni vihainen [tai jos suutun, en jaksa olla kauan vittuuntunut], väkivaltainen tai kauhean ilkeä. Paskanaama. Vittupää. En mene täysin rikkikään - jos menisin, niin se olisi varmasti tapahtunut jo Monta Vuotta sitten. Kyse ei voi olla siitä että ihmiset haluaisivat säästää minua, asiat tulevat ilmi ennemmin tai myöhemmin. Loukkaa vain se, että saan kuulla tärkeitä asioita aina viimeisenä.

Täten pääni sisäinen valtuusto on miettinyt myös seuraavaa:

Onko ihmissuhteissa todellakin kyse siitä, että jommalla kummalla osapuolella menee hermot ja suhde loppuu. Tai vastaavasti molemmat ihmissuhteen osapuolet "sitoutuvat" ja tappelu jatkuu niin kauan että molempien särmät aka. persoonat ovat hioutuneet pois ja jäljellä on tylsä, mutta rauhallinen suhde. Missä kumpikaan ei tunne toistaan saati itseään.  

Totaalista kärjistystä, I know. Mutta mitä muuta voi odottaa lauantaiselta aamulta?

Pitkästä aikaa istuskelen kotosalla tähän aikaan päivästä.

Televisiosta tulee synnyttämistä ja Neiti Tean uusin "C’mon" -Hitti. Arg!

Kenellä tahansa pää pehmeää. 

Liian syvältä, läheltä. Ei voi jumalauta tajuta mistä näitä aivottomia vatipäitä sikiää.

Aivan saletti siitä että sängyn alla on mörkö joka vain odottaa otollista hetkeä syödä minut.

Tahtoo muuttaa pois.

Väitän että medioilla on asioihin suurempi vaikutus kuin uskovatkaan. Pekka Saurin puolella siis. Jos miettii sitä millaista glooriaa tälläiset asiat uutisissa huutavat. Nimi historiaan. Jos Pieni Suomikin iloitsee siitä että jes, päästiimpäs ainakin CNNn, BBCn, Italian, Intian ja Japanin uutisiin. Ja sitten suututaan jos The Times uskaltaa julkaista kritiikkiä.

Voi vittu minä sanon. Vitun pikkujenkkilä. Vitun Kauhajoki. Helevetin EP. Ja pitääkö sen Tähkän olla myös joka paikassa päällänsä, aukomassa nassuaan? Matti Vanhanen: *barf*.

Ja kaikkihan tietävät ettei tämä jää tähän.

Ehkä tämä tiistai kertoo siitä kaiken.

Sehän meni yllättävän hyvin, ensimmäinen virallinen terapiakäynti.

Täti on kyllä mitä valloittavin. Annoin käteen tänään postissa tulleen lausunnon. Luki pari ensimmäistä lausetta, kommentoi. Luki lisää. Kuten kuvittelinkin, paketti on mitä mittavin. Lausunnon antajalta oli loppua tila kesken.

Puhuimme kaikesta mitä tämän päähän sattui pälkähtämään. Lähinnä pintaraapaisuja sisaruksista, taustoista, synnyttäjästä, isästä, sukulaisista. Että olen elänyt ja kokenut näin nuoreksi ihmiseksi jopa Liian Paljon.

Niin. Miten sitä onkaan selvinnyt Siitä vuodesta.

Ymmärrän kyllä että masennuksessani epäillään olevan psykoottisia piirteitä. Mielestäni kyse on kuitenkin enemmän siitä että on kuullut liian monta kummitusjuttua lapsena. Ollut liian monissa hautajaisissa ennen täysi-ikäisyyttä. Turvautunut mielikuvitukseensa niin kavereiden vähyyden kuin todellisuuden pakenemisenkin osalta.

Mutta. Jonkun täytyi toimia. Että olenko miettinyt mitä olisi tapahtunut jos en olisi ollut Toimija. Eikä minulla ollut ketään. Pidän Tädistä erityisesti sen takia - itseasiassa painavin syy miksi hänet valitsin - että hän osaa kääntää jopa tälle kaavoihinkangistuneelle uusia puolia vanhoista asioista. Tarkkanäköinen, kaiken lisäksi. Sanoo asioita ääneen, saa potilaan oivaltamaan.

Että täällä todellakin olen turvassa. Hi hi hii! Bite that!

Vakava masennustila. Epävakaa persoonallisuushäiriö. Hyvä keskustelukontakti, hyvä itsetarkastelukyky. Melkein tekisi mieli lähettää kopio. Et sittenkään onnistunut pilaamaan minua.

Soundtrack: Meds/Placebo 

Death is pretty final. I’m collecting vinyl. I’m gonna DJ at the End of the World.

Tällä hetkellä jotenkin yllättävän hyvä mieli. Kun tajuaa ettei vika ollutkaan minussa. Että samanlaista teillä kaikilla on yhä vain siellä kaukana. Ettei kyse ollutkaan minusta ja siitä että olisin huono Nainen. Että mielummin olen ihminen.

En voi sille mitään mutta en ole koskaan tajunnut silittämisen ideaa.

Luojalle kiitos että tajusin lähteä. 

Hyvää viikonloppua. Nam. Mo. 

Paatoksellisen ja parisuhdeongelmankatkuisen viikon päätteeksi itkin puoli tuntia sitä, kun ei ole ketään kelle soittaa. Kun isä on kuollut. Että olisi vittu edes yksi normaali[hengissäoleva]vanhempi mutta on jäänyt tuollaisen sekopäisen juopon kanssa samaan maailmaan.

Kuinka tulisi käymään täällä. Ihastelisit asuntoani. Veisin sinut johonkin puolikalliiseen ravintolaan. Tilaisit pihvin. Ja perunoita. Ja maitoa.

Ikävä. 

Alamäki jatkuu. Olen maannut sängyssä koko päivän.

Välähdys vihasta. Vaikka olen rikki, poikki ja hajalla, en haluaisi olla Synnyttäjä. Synnyttäjän ei olisi pitänyt koskaan tehdä lapsia. Synnyttäjän olisi pitänyt aloittaa viinan juopottelu jo viidentoista vuoden viriilissä iässä.

Selvitys. En väitä etteikö kyseinen henkilö olisi koskaan ollut onnellinen. Varmasti on ollut [mieleni tekisi lisätä tähän jotain ilkeää ja kyynistä, mutta jätän väliin]. Kuitenkin. Jos minun on näin paha olla. En voi kuvitellakaan kuinka paha olisi olla jos olisin Synnyttäjä [tästä on kuitenkin turha etsiä sympatiaa]. Tarkoitan sitä, että miten elämä etenee jos paha olo tuupataan sängyn alle ja etsitään pikatietä onnellisuuteen ja tasapainoon.

Naps. Etsin miehen. Naps. Ovuloin, hedelmöityn. Naps. Menen naimisiin ja ahdistun hieman siitä, että ensimmäinen lapsi on äpärä. Naps. Ovuloin, hedelmöityn vuosi ja kerta toisensa jälkeen. Ettei kukaan vain luule että ensimmäinen oli vahinko. Naps. Lapsia, tavaroita, rahanhimo, astioita, kiillotetta, kissankultaa.

Kuin kaidantienkulkija joka odottaa lottovoittoa vaikkei ole pistänyt edes riviä vetämään. Ja mitäs sitten kun pikaratkaisut eivät tuokaan tasapainoa, onnellisuutta? Vihataan kaikkia pikaratkaisuja jotka menivät ‘pettämään’ sinut. Lapsia, avioliittoa, puolisoa.

Olisi aloittanut juomisen ajoissa. Olisi säästytty paljolta pahalta. Mutta sitten minua ei olisi olemassa; voi mitä maailma olisi menettänytkään. 

Pieni häivähdys siitä, millaista olisi olla Synnyttäjä. Ehkä olen onnellinen että olen hajalla, poikki, paskana? Tervehtymisen avaimet ovat siinä että huomaa käyttäytymismallin?

Palauttakee.

Tämän viikon alku on ollut syvältä. Olen niin masentunut etten jaksa olla.

Maanantaina heräsin ensimmäisen kerran viiden jälkeen aamusella miettimään maailmaa. Katselemaan kun nukut. Ihmettelemään meitä, sitä miten huono olen. Nukahdin vielä hetkeksi mutta kellon soittaessa on jaksanut silti nousta sängystä. Huokailla toiselle että masentaa. Teilausmasennusmaximus. Eksistentiaalinen krapula. Maanantain työpäivä meni jotenkin, lähinnä yritin pidättää itkuani. Laitoin viestin että voinko tulla kylään [tietenkään en uskaltanut kertoa syytä: itsetuhoajatukset, en uskalla olla yksin]. 

Kun on vain huono. Paska. Saamaton. Hylkiö. Vammainen. Paska. Tunteeton. Epänormaali. Paska. Kun kaikkien ihmisten pitäisi juosta kauas minut nähdessään. Sanoinko paska jo? Ja toinen ostaa suklaata, kakkua, pitää lähellä kun itkettää ja tapattaa sisältä.

Tiistai toi hetkellisen helpotuksen: keikka oli yksinkertaisesti paras. Ikinä. Tulee ehkä olemaankaan? En ole varma olenko nukkunut keikkaa seuraavana yönä ollenkaan, kummallisia hallusinaatioita olen ilmeisesti nähnyt. Jäivät lääkkeetkin siinä rytäkässä ottamatta. Eilen olin uskomattoman pihalla ja ilman syytä vain Vihainen. Ärjyin ja rähisin, mikä ikävä kyllä, näyttää jatkuvan vielä tänäänkin.

En minä voi tehdä kaikkea teidän puolestanne. Miksi kukaan teistä ei koskaan kannattele minua? En minä voi auttaa pahaan mieleenne jos että myönnä itsellenne olevanne heikkoja? Maanantaista masennusta seurasi keskiviikko kysymykset:’

A. jos elämässäni tulee joskus olemaan aika, jolloin minulla on kaikki täydellisen hyvin, tuleeko minusta pinnallinen –> jatkokysymys

B. tällä elämäntarinalla ja näillä kokemuksilla: voinko koskaan muuttaa elämääni niin, että minusta voisi tulla pinnallinen 

Elkää kysykö. Tänään en ole kuitenkaan saanut enää itkukohtauksia. Iltapäivällä makasin sängyssä ja tuijotin puoli tuntia laatikoston kulmaa. En ole kovinkaan tyytyväinen elämääni. Tällä hetkellä. Minulla on ollut taas jo hetken itsensä vahingoittamisajatuksia. Maanantaista lähtien konkreettisesti mutten usko että ne ovat mihinkään koskaan lähteneetkään.

Sellaista. En jaksa tarkistaa. 

Maailma on kallellaan. Sunnuntait ovat persiistä. Allekirjoitin tänään määräaikaisen vuokrasopimuksen joka on voimassa vuoden. Minulla on myös terapeutti ja asiakassuhteeni olisi määrä kestää kolme vuotta. Olen siis jäämässä. Todellakin. Vuosi on vierähtänyt eikä mielessäni ole kertaakaan Tosissaan käynyt muutto takaisin. Illuusioita tietenkin on ollut vieraista maista ja kansoista.

Onhan taas hyvä olla. Huomenna on töitä. Asunto alla. Tiistaina keikka [jee’e!]. Suklaamuffineja uunissa. Miu räyh paf!

Perjantai. Koko viikko. Uskomaton väsy. Tänä aamuna joku elimistöni suodatussysteemistä sanoi sopimuksensa irti. Töistä ei meinannut tulla mitään kun koko alavatsa tuntui olevan tulessa. Kyykistely tai muunmoinen kroppansa vääntely oli mahdotonta.

Kaiken lisäksi Ihmisen pärstä alkoi tänään taas ärsyttää. Viime lauantaina vitutus meni ohi päiväunilla, ehkä siis tänäänkin. Kotiin tultuani päätin putsata tietokoneen ja poistaa messenger-härpäkkeen. Ei onnistunut vieläkään ei; sain tosin hetkiseksi eliminoitua virustentorjunnan. Ärsytyskäyrä nousi yli mittariston viimeistään siinä vaiheessa, kun kahvit keitettyäni ja puoli litraa siitä mukiin kaadettuani kaadoin koko paskan pöydälle, soittimelle, papereille, lattialle, tuolille ja matolle.

Jep jep. Ehkä sitä menisi vain hetkeksi nukkumaan. Olisi taas vähän enemmän oma itsensä. Nyt "mitä hemmetin järkeä tässä koko maailmassa, elämässä ja minussa on, kun en tiedä edes mitä haluan enkä täten tiedä mihin suuntaan sitä pitäisi yrittää" -olo. 

Silmälasitkin ovat vinossa. Vittu.

Miksi kaikesta pitää saada valmista heti. Nyt. Yhä vain törmään tähän ongelmaan.

Jälleen löydän itseni neettenistä kuuntelemasta vanhoja klassikoita. Muistelen miten en edes teininä uponnut muottiin. Tuolloin se oli tottakai vähemmän tiedostettua kuin nykyään. Muistan kun siskot halusivat tehdä minusta kauniin. Meikata, laittaa hiuksia ja niin edelleen. Vihasin sitä. Vihasin sitä että minusta yritettiin tehdä jotain muuta kuin oli: erilainen, outo, ruma. Samaa yrittivät tätejä ja setiä myöten kaikki lähipiirin ihmiset. Eivät tainneet onnistua. Tälläinen minusta tuli.

Jos saisin itse päättää miltä näyttäisin. Olisin sellainen hemmetin laiha rockmiekkonen joka analysoi elämää enemmän kuin syö [kasviksia vain, tottakai, ja joogaa päälle]. Iän lisääntyessä kaljuuntuisin [ajaisin kaikki pois], pitäisin parransänkeä, istuisin television väittelypaneeleissa ja lahjoittaisin rahaa taiteelle.

Loppuen lopuksi aivan jeesjees -päivä. Aamusella heräsin outoon tunteeseen, tietynlaiseen lievään seesteisyyteen. Johtui ehkä osittain siitä että luulin tänään olevan työviikon viimeinen [väsynyt].

Näin unta jossa oli terapeutti. Oli onnellinen että olin valinnut hänet koska oli aiemmin epäillyt etten tuntenut oloani kotoisaksi käynnillä. Koska olen tälläinen. Erilainen. Vahva, itsepäinen ja rohkea ihminen.  Etten välttämättä pitänyt hänestä ja suorista sanoista. Parasta unessa oli kuitenkin se että siinä oli isä. Oli tullut jostain tuonelasta kyläilylle. Kerroin terapeutista, lääkityksistä ja muista. Oli kovin onnellinen puolestani. Kuin olisimme puhuneet sairauteeni liittyvistä asioista monestikin. Päivityskäynti.

Eli soitin siis vihdoin ja viimein eilen terapeutille, sovin ensimmäisen/seuraavan tapaamisen. Tästä se lähtee; kuun lopussa olen varmasti taas paljon viisaampi.

Tänään olen ollut vähemmän aktiivinen. Ulkona sataa vettä. Eikä se ole sellaista kivaa, syksyistä, mustaa vesisadetta vaan harmaata ja maahan kaatavaa. Kahvin kera selailin vanhoja kirjoituksia läpi. Palata aikoihin, paikkoihin, ihmisiin, angsteihin. Huoh. Ihanuus kyselee onko kaikki kunnossa. Miten sen voi selittää kun ei itsekään pysy päänsä perässä. Tässä kuitenkin yritelmä:

"On rankkaa käydä läpi vanhoja kirjoituksiaan. Kun on elänyt niinn monta erilaista elämää niin monen eri ihmisen ja ihmisjoukon kanssa. Ja vaikka kaikki on [onneksi] mennyttä, eivätkä nämä ihmiset ole enää elämässäni, luo noihin aikoihin palaaminen pelkän ajatuksen tasolla tuskaa. Eikä kaikki ole tietenkään koskaan vain sen toisen vika. Se on ehkä pelottavin momentti ajatellen erityisesti entisiä parisuhteita.

Vanhat käyttäytymismallit, vanhat kaavat, tunteet, pelot, viha toista kohtaan. Ja vaikka tämän hetken Ihminen ei ole mitään kenestäkään näistä entisistä, pelkää silti itseään. Että muuttuu takaisin samaksi itsekseen jota joskus oli. Ihmishirviö, raunio, masokisti. Tämän kaiken alkupisteen pelkään löytyvän näistä vanhoista lapuista, kirjoituksista. Pistävät käyntiin vielä jonkun helvetillisen vyöryn." 

Ahi ahi ja silleen.

Edit kaksi minuuttia myöhemmin:

Kun välillä unohtaa että se olet Sinä eikä kukaan muu. Sinä et halua minulle pahaa tai viedä vapauttani.

Haa! Huomaa että syksy on tullut: olen ehtinyt tehdä vaikka mitä aktiivisen työpäivän jälkeenkin. Tiskasin, siivosin jääkaapin, työstin ja maalasin kirpparilta ostamani kynttilänjalan. Seuraavaksi ajattelin kirjoittaa läjän sähköposteja, yhden Oikean kirjeen, vanhoja lappusia ja unia puhtaaksi.

Aamulla palasin jälleen viime viikkoiseen tapaamiseen. Kun kyseli kovasti missä asun, millaisissa oloissa ja kenen kanssa. Koti. Kun heti lapsuuden"kodista" muuttamisen jälkeen on arvostanut yli kaiken sitä, että on joku paikka missä on hyvä olla. Turvallista. On väärin että sen saavuttamiseksi piti muuttaa pois siitä paikasta missä olon pitäisi olla mitä turvallisin. Lämpöinen turvasatama.

Tiedän etten pysty koskaan elämään kenenkään kanssa saman katon alla. Eikä se haittaa, homma toimii tällä hetkellä aivan loistavasti. Minä tarvitsen pakopaikan; niin narsistiselta kuin se kuulostaakin. Eikä tarvitse kauheasti miettiä tätäkään yhteyttä. Kun on asunut koko alkuikänsä helvetillisessä sekasorrossa, aivan liian monen ihmisen kanssa aivan liian pienessä talossa. Jos oman rauhan löysi jostain edes hetkeksi, se ei ollut ainakaan niiden neljän seinän sisällä. Kun niiden seinien sisällä oli turvattomampi kuin keskellä loppusyksyistä metsää puolen yön aikaan. Niin.

Tarvitseeko sanoakaan että olen todella onnellinen asunnostani. Koti on paikka jossa olet turvassa. Ja on hillitöntä [kysyin tätä eilen] että myös Rakkaat Ihmiseni viihtyvät täällä. Ja mitä siihen lapsuuden tönöön tulee: ei sureta myyminen, puskutraktorista unelmoin.

Soundtrack: The Look/Roxette