Elämä väsyttää

Ajatukset ajautuvat ihan ihme raiteille mitä lähemmäs syksyä tullaan. Ensinnäkin viihdytän itseäni unettomina öinä kaikilla kummallisilla numeroleikeillä.

Mietin kumpi Teitä mahtaa ottaa enemmän päähän vanhenemisessani: se etten ole samanlainen [voi hitsi, voi harmi, nyt jäävät teekutsut väliin] vai se, että tämä ikiteinin-imagoni muistuttaa omista vuosistanne?

Eilisen paras oivallus tuli taasen istunnolla. Kun löytää itsestään pehmeitä arvoja. On oppinut näyttämään hellyyttä. Tavallaan luomaan läheisyyttä. Kutoo sitä pienillä teoilla, halailee, hipelöi, suukottelee, silittelee. On lähellä, kertoo kauniita asioita, puhuu nätisti, kuiskailee kuinka paljon sitä toisesta pitääkään. Ja antaa toisen pitää lähellä, näyttää hellyyttä, luoda läheisyyttä. Eikä kyse ole todellakaan siitä, että miettisi "minä annoin, nyt minun täytyy saada" -mallin mukaan. Kun on vain niin kivaa.

Häkellyttävää tässä asiassa on se, että olen viimeistään eräänkin kuoleman jälkeen suorastaan pakottanut sisarukseni läheisyyteen [yrittänyt paikata sitä mistä ovat jääneet paitsi, toim.huom.], mutta kukaan ulkopuolinen ei ole koskaan saanut samaa kohtelua. Psykologi kysyikin etteikö Hän ole jo sisäpiirissä. On toki. Hi hi hi.

Kun sitä luuli ettei pysty koskaan päästämään ketään sinne. Ja kuitenkin olet enemmän mitä sisarukset, tädit, sedät tahi muut. Olen tehnyt muuriini ihmisen mentävän aukon. Ha! Kuinka sitä onkaan puolessa vuodessa edistynyt. Vähän haikeudella eilen istunnolta lähdin, nyt tämä hoitosuhde on ohi. Uutta kehiin. Toivottavasti muilta löytyy yhtä paljon munaa. Koska olen todellakin kovapäinen, sehän jo tiedettiin.

Maanantaina myönsivät tälle sairaslomaa viikoksi. Ei mitään mieleen liittyvää, kyse vapaa-ajalla tapahtuneesta vahingosta. Selvinpäin olin, kotosalla. Eikä kauhean vakavaakaan mutta estää työteon ainakin viikoksi. Olen onnellinen että minulla on vakituinen työ, hyvä sopimus ja sairaskassa.

Tämän lisäksi on tapahtunut yhtä sun toista. Olen viimeisen pari viikkoa taas lykännyt ja lykännyt mielenterveyteen liittyvien asioiden hoitamista. Lääkkeet sain haettua. Tiistaina kuitenkin päätin että tiistaina täytyy asioihin tulla muutos: ihan vaan vaikka senkin takia että eilen puolilta päivin oli viimeinen tapaaminen psykologin kanssa. Soittelin aamusta ihmisille, jätin soittopyyntöjä.

Olin jo matkalla viimeiseen tapaamiseen kun puhelin soi. Ensi viikolla tapaaminen. Vieläpä illalla, joten normielämä ei haittaa ajankohtaa. Viimeisessä tapaamisessa sitten kuulin että kyseinen ihminen on kaupungin kermaa. Jos hänen hoitoonsa pääsen, olen todella osaavissa käsissä. Ja miksi en pääsisi? Tuskin olisi ottanut minua tutustumiskäynnille jos paikkoja ei olisi? Varsinkin kun soitti vielä alle tunnissa takaisin? 

Nyt onkin outoa. Ei ole enää mitään millä sekoittaa päänsä. Tiedän mitä kaavakkeita minun tulee täyttää Kelaa varten. Tiedän koska haen lausunnon [aika lääkärille tätäkin varten on jo varattu]. Ja tiedän jopa sen, mitä teen, jos tämä ensi viikon tapaaminen ei tuotakaan haluttua tulosta. Ehkä kaikella on tarkoituksensa, ehkä asioilla on tapana järjestyä?

On monta asiaa joiden takia olen näin hyvässä kunnossa.

Kollektiivinen, iso kiitos!