Elämä väsyttää

Tänään päätin että maanantaina otan ja soitan terapeutille. Haluan hänet. Eihän sitä loppuen lopuksi voi kolmea vuotta eteenpäin tietää, mutta merkit ovat hyvät. Asiantunteva. Jämäkkä. Ei huokaile, vähättele, vääristele tai etsi merkityksiä asioista joissa niitä ei ole. Ei [ainakaan vielä] jankuttanut äiti - tytär -’suhteesta’. Tässä vain ne syyt jotka nyt muistan.

Antaa minun puhua. Haluan puhua. Tykkään puhumisesta. Pidän tyylistään kysyä uusia + tärkeitä välikysymyksiä. Uusia näkökantoja asioihin. Kallis on kuin hemmetti kelankin jälkeen, mutta antaa olla. Enemmän sitä kuitenkin menee rahaa vuodessa jo pelkkiin tupakoihin.

Tänään on sittenkin ihan kiva päivä. Ehkä päiväunet tekevät tehtävänsä. 

Palkkapäivä. Tuolla rahalla ei makseta laskuja, osteta ruokaa. Se ei riitä edes vuokran maksamiseen. Lähellekään. Välillä on vituttanut oikein urakalla tämä jatkuva köyhäily, nyt lähinnä vain naurattaa. Tekisi mieli heittää elämä kunnolla mellerismiksi ja hakea viiniä, mutta en taida jaksaa tehdä sitäkään.

Viimeisenä parina yönä olen herännyt hampaiden ja leukaperien jomotukseen. Eli puren hampaitani taas yhteen. Sen lisäksi näin viime yönä jälleen painajaisen. Sisko oli värjännyt hiuksensa tummiksi [kuin luonnollinen väri muka toisi sinut takaisin], ajoin autoa hallitsematta sitä, näin kolarin ja muussaantuneita ihmisruumiita. Yeah.

Tänään en ole tehnyt mitään. Pohdimme töissä jo toista päivää elämän syviä merkityksiä. Miksi jokaiselta vuodelta odottaa että oppisi jotain olennaista. Eikä mikään koskaan helpotu. Parisuhteet eivät ole minua varten, eivät sosiaaliset tilanteet. Tulimme kuitenkin johtopäätökseen joka luo ehkä hieman lohtua: ainakin tiedämme jo joitain asioita, joita emme enää uudelleen tekisi. Kuitenkin on onnellinen että asiat tulivat aikoinaan tehtyä, koska täten on ehkä hitusen viisaampi.

Tämä kesä - kaikkien muiden edellisten ohella - on mennyt reisille. Kiitos Suurille Voimille että tulee syksy. Ehkä loistavasta tuumimisseurastakin johtuen viimeiset pari päivää olen yrittänyt herätellä aistejani. Mitä haluaisin tehdä, mistä kirjoittaa, haluanko kirjoittaa vai mitä haluan. 

Eilen oli sitten tuo suuri Tapaaminen. Mistä tietää onko löytänyt itselleen Sen terapeutin? Loistava nainen, ei siinä mitään. Eikä näillä ihmisillä taida kauheasti olla tapana itseään mainostaa? Puhuimme paljon, kyseli osuvia + yllättäviä kysymyksiä [millä äitisi on rahoittanut kaiken tämän, onko elämässäsi tällä hetkellä väkivaltaisia ihmissuhteita] ja kertoi paljon käytännön asioita, joista minulla ei ollut hajuakaan.

Mutta mistä sen tietää? Miten voi luottaa ihmiseen? Pätevä hän on, antaisin sorkkia päätäni. Mutta voinko itkeä? Voinko puhua kuolemasta astuen siihen hetkeen uudelleen sisälle? Voinko ylipäätään puhua mistään todellisesti; ilman tätä iänikuista neutraalia naamiota. Selviytyjän kirous. Haluaisin sanoa että ehkä. Suuri Ehkä. Jos sitä tilaisi toisen tapaamisen vielä ja testaisi uudelleen? Suurin pelote tällä hetkellä ei ole henkilökemiassa vaan siinä, että jaksanko todellakin kolme vuotta? 

Soundtrack: Tikapuut taivaaseen/Leevi and the Leavings 

Ha. Yritän tässä selittää lyhyesti viime aikojen tapahtumia.

Minulla on huomenna aika pääkkytohtorille. Toisaalta olen tavattoman innoissani, toisaalta pelkään. Ehkä minussa on niin paljon vikaa ettei minua voi auttaa? Korjata. Jelppiä. Ehkä tohtori ei pidäkään minusta, ehkä hänellä ei ole edes aikoja. Tai ehkä kaikki meneekin oikeasti kerrankin nappiin, asioilla on tapana järjestyä ja tapahtumilla on tarkoituksensa.

Noh. Jokin aika sitten - en nyt jaksa muistaa kerroinko tänne - näin unta että minut oli suljettu laitokseen. Olin lähettämässä korttia toisessa kaupungissa olevaan samanlaiseen sairaalaan jollekin tutulle. Hoitaja ei antanut minun pistää korttia laatikkoon ennenkuin olin sutannut mustekynällä jokaisen paljaan kohdan kortista piiloon. Koska niissä voipi olla/olin kettuna varmasti kirjoittanut siihen salakirjoitusta jonka avulla joku osaa tulla hakemaan minut pois.

Eikä mitä, vielä riittää. Viime yönä heräsin omaan huutooni. Näin helvetillistä painajaista Ihanaisesta ja toisesta naisesta. Taas. Vittu. Juoksi minua pakoon ostoskeskuksessa ylimielisenä eikä antanut minulle edes tilaisuutta selittää. Onhan siinä jotain todella raakaa kun herää, herättää toisen, ei saa sanottua mitään, on kiinni unessa, sekoittaa toden ja näkynsä, itkee, sopertaa, nyyhkyttää, huutaa. Ja toinen korjaa tilanteen muutamalla sanalla joista voisi kutoa lämpimän täkin talven varalle.

Tässä toisessa, valveilla käydyssä elämässä on tapahtunut muutoksia myös. Ehkä pahempaan. Tai toiveikkaasti haluaisin uskoa, että vanhat tavat [ja painajaiset] ovat tulleet takaisin vain lähteäkseen lopullisesti pois. Haluaisin uskoa että tästä tulee paras syksy mitä koskaan on ollut.

Paniikkihäiriön suhteen takapakkia on otettu nielemis-asiassa. Alkoi viime viikolla kun olin kahvittelemassa puolitutussa seurassa. Kun kahvia juodessa pelkää että nielaisee suullisen väärään kurkkuun [ja räkii kaiken sitten pöydälle ja muiden päälle ja sitten sinulle nauretaan saatanan idiootti luuseri] ja sitä ajatellessa nielemisestä tulee melkein mahdotonta. Mutta syödä voin vielä ihmisten kanssa. Tuttujen vain toki, kuitenkin.

Odotan syksyä innolla. Sellainen olo että ehkä sitä voisi saada taasen jotain järkevää kirjoitettua. Jatkaa siitä mihin viime syksynä jäi. Kaiken lisäksi minulla on päällä jatkuva puheripuli. Tulva tulee pihalle aivan järjettömissä sykleissä, toisistaan riippumattomina. Tänään kuitenkin tajusin sen että toisto on kaiken avain. Kun tarpeeksi monta kertaa kuulen etten ole paska. Kun saan korvaavia kokemuksia. Eikä kukaan enää jankuta kuinka huono olen, hyödytön, pilannut kaiken, läpimätä, syvyyksissä vellovan pahan kulminoituma.

Kuitenkin kupit eivät ole edes tasapainossa ennenkuin itse tajuan asioita. Kun pystyn itse kertomaan itselleni etten ole Aivan Paska. Kun saan syvällä päässäni olevat väärät toistot pyöräytettyä pois hallitsijan jakkaralta. Niin. Ehkä juuri siksi odotan syksyä ja huomista. Uusi alku. Hi. 

Olihan hurja eilinen. Ystäviä ympärillä, tulivat toimeenkin epäilyistäni huolimatta. Kummallista kuinka monen tutun syntymäpäivä osuukaan tähän samaan sumaan. Elokuun kruunu. Roimasti onnea kaikille syntyneille!

Mietin homoseksuaalisuutta. Sain kuulla että jos eräskin olisi vähemmistön edustaja, minä olisin ehdottomasti hänen kumppaninsa. Kivaa. Mietin kirkkoa, samaa sukupuolta olevia pareja, avioliittoa. Raamatun lukemista sanasta sanaan. Oletetaan että homoseksuaalisuus kielletään kirjasessa ‘yksiselitteisesti’. Ja murha, haureus, epäjumalien pitäminen, yms, yms. Joten aletaako katkomaan käsiä, päästämään murhaajia hengiltä [Texas on my mind, tralla-la]?

Ja naimisiin meno? Eikö ole suurempia asioita joita tässäkin tapauksessa nostaa pöydälle [poistettu psykologisten häiriöiden listalta vasta vuonna 1990, vähän ennemmin sentään rikoksista]? Tämä ei mene ainakaan harvinaisen veriryhmänsä kanssa luovutukseen ennenkuin ovat hieman oikoneet sitä kyselylappustaan. Joskus - ja itseasiassa lähiaikoina todella usein - tuntuu että tämä surkea yhteiskuntamme junnaa paikallaan. Ellei sitten ota paria askelta takavasemmalle.

Ketään ei saa suututtaa, mitään poikkeavaa ei saa tehdä. Ollaan vaan, mennään mukana. Aivan kuin sitä voisi sitten joskus sanoa ala-aste -tyyliin: "Ei me tiedetty mitä me tehdään, tehtiin vaan kun kaikki muutkin teki niin, eihän meitä voi mistään syyttää". Tästähän tuli ahiahi -postaus.

Kevennykseksi voin kertoa suuren salaisuuden elämästäni. Mistä tiedän että olen hengissä tahi alkuaankaan syntynyt? Minulla on napa!

Ajatukset ajautuvat ihan ihme raiteille mitä lähemmäs syksyä tullaan. Ensinnäkin viihdytän itseäni unettomina öinä kaikilla kummallisilla numeroleikeillä.

Mietin kumpi Teitä mahtaa ottaa enemmän päähän vanhenemisessani: se etten ole samanlainen [voi hitsi, voi harmi, nyt jäävät teekutsut väliin] vai se, että tämä ikiteinin-imagoni muistuttaa omista vuosistanne?

Eilisen paras oivallus tuli taasen istunnolla. Kun löytää itsestään pehmeitä arvoja. On oppinut näyttämään hellyyttä. Tavallaan luomaan läheisyyttä. Kutoo sitä pienillä teoilla, halailee, hipelöi, suukottelee, silittelee. On lähellä, kertoo kauniita asioita, puhuu nätisti, kuiskailee kuinka paljon sitä toisesta pitääkään. Ja antaa toisen pitää lähellä, näyttää hellyyttä, luoda läheisyyttä. Eikä kyse ole todellakaan siitä, että miettisi "minä annoin, nyt minun täytyy saada" -mallin mukaan. Kun on vain niin kivaa.

Häkellyttävää tässä asiassa on se, että olen viimeistään eräänkin kuoleman jälkeen suorastaan pakottanut sisarukseni läheisyyteen [yrittänyt paikata sitä mistä ovat jääneet paitsi, toim.huom.], mutta kukaan ulkopuolinen ei ole koskaan saanut samaa kohtelua. Psykologi kysyikin etteikö Hän ole jo sisäpiirissä. On toki. Hi hi hi.

Kun sitä luuli ettei pysty koskaan päästämään ketään sinne. Ja kuitenkin olet enemmän mitä sisarukset, tädit, sedät tahi muut. Olen tehnyt muuriini ihmisen mentävän aukon. Ha! Kuinka sitä onkaan puolessa vuodessa edistynyt. Vähän haikeudella eilen istunnolta lähdin, nyt tämä hoitosuhde on ohi. Uutta kehiin. Toivottavasti muilta löytyy yhtä paljon munaa. Koska olen todellakin kovapäinen, sehän jo tiedettiin.

Maanantaina myönsivät tälle sairaslomaa viikoksi. Ei mitään mieleen liittyvää, kyse vapaa-ajalla tapahtuneesta vahingosta. Selvinpäin olin, kotosalla. Eikä kauhean vakavaakaan mutta estää työteon ainakin viikoksi. Olen onnellinen että minulla on vakituinen työ, hyvä sopimus ja sairaskassa.

Tämän lisäksi on tapahtunut yhtä sun toista. Olen viimeisen pari viikkoa taas lykännyt ja lykännyt mielenterveyteen liittyvien asioiden hoitamista. Lääkkeet sain haettua. Tiistaina kuitenkin päätin että tiistaina täytyy asioihin tulla muutos: ihan vaan vaikka senkin takia että eilen puolilta päivin oli viimeinen tapaaminen psykologin kanssa. Soittelin aamusta ihmisille, jätin soittopyyntöjä.

Olin jo matkalla viimeiseen tapaamiseen kun puhelin soi. Ensi viikolla tapaaminen. Vieläpä illalla, joten normielämä ei haittaa ajankohtaa. Viimeisessä tapaamisessa sitten kuulin että kyseinen ihminen on kaupungin kermaa. Jos hänen hoitoonsa pääsen, olen todella osaavissa käsissä. Ja miksi en pääsisi? Tuskin olisi ottanut minua tutustumiskäynnille jos paikkoja ei olisi? Varsinkin kun soitti vielä alle tunnissa takaisin? 

Nyt onkin outoa. Ei ole enää mitään millä sekoittaa päänsä. Tiedän mitä kaavakkeita minun tulee täyttää Kelaa varten. Tiedän koska haen lausunnon [aika lääkärille tätäkin varten on jo varattu]. Ja tiedän jopa sen, mitä teen, jos tämä ensi viikon tapaaminen ei tuotakaan haluttua tulosta. Ehkä kaikella on tarkoituksensa, ehkä asioilla on tapana järjestyä?

On monta asiaa joiden takia olen näin hyvässä kunnossa.

Kollektiivinen, iso kiitos! 

Hö.

Siinähän meni maanantai jotenkin puolella jalalla seisten. Viikko ilman tietokonetta, televisiota, neetteniä + muita härpäkkeitä. Tuntuu ettei osaa enää koneellakaan kirjoittaa.

Pikainen katsaus virtuaalimaailmassa. Minussa täytyy olla jotain vikaa [sehän jo tiedettiin] kun en voi kuvitella itseäni muuttamassa saman katon alle puolen vuoden lähemmän tuttavuuden jälkeen? Enää siis. Muuttamassa ylipäätään kenenkään kanssa yhteen. Mutta ei kai siinä jos uskaltaa. Vituttaa vaan kun ajattelin että visiitti olisi ollut vastavierailu tämän luo, vaikka kyseessä olikin sitten se hyväksynnän hakeminen.

Hö.

Ihan sama.

Olen lähdössä matkalle. Minulla on kuuden kahvimukin sarja jonka olen saanut tädiltäni joululahjaksi. Sarja muodostuu kolmesta parista, eli mukeja on aina kaksi samanlaista. Nyt mietinkin otanko mukaan kaksi erilaista mukia vai kaksi samanlaista? Jos mukit menevät matkalla rikki? Jos otan kaksi erilaista jäävät näiden parit vielä muistoksi, mutta parittomiahan nuo sitten ovat. Jos otan kaksi samanlaista niin hommahan on selvä.

Mutta entäs jos vain toinen muki menee rikki? Jos ottaa erilaiset mukit niin ainakin erotamme kumpi on kumman. Mutta onkos sillä taas mitään väliä?

Malliesimerkki miten pientä rataa sitä voi lievästi pakko-oireisen ihmisen pää pyöriä.

Soundtrack: Eleanor Rigby/The Beatles 

Ha. Ensimmäisen kerran vuosikymmeneen pidän luvallisen loman. Onhan tämä jännää. Kauheat suunnitelmat. Ehkä viikon aikana tapahtuu jotain kivaakin, ettei vain satu? Tänään en ajatellut stressata päätäni enää raha-asioilla tahi terapeutti/sairastamissysteemeillä. Maanantaina sitten. Eilen luulin kuolevani, yöllä viideltä oksensin lääkkeetkin ulos. Tänään on ahdistanut verrattaen vähän. Kummallista.

Päivän highlight: löysin ja ostin kaksi vaatetta joissa näytän omasta mielestäni aivan itseltäni ja vieläpä ihan söpöltä.

Soundtrack: Twenty years/Placebo