Elämä väsyttää

Tänään oli tavallinen päivä vaikka on torstai. Nukuin aamulla liian pitkään, myöhästyin töistä. Ei kiinnosta. Alkaa pää painaa taasen liian paljon, kuin kallo olisi täynnä painetta. Tai räkää. Tässä koneellakin istuessa silmät ‘pyörivät päässä’ eli jonkinasteiset näköelimiä huiputtavat hallusinaatiot tekevät paluutaan. Töihin päästyäni olin kuitenkin tehokas ja hassun hauska koko päivän, kuten aina ennenkin. Muistin sentään soittaa reseptistä. Highlight of the day.

Keskus hälytti aivan tuhottoman kauan. Minut yhdistettiin ihmiselle. Jonka kanssa en ole koskaan ennemmin asioinut. Sain ihmisen linjoille, esitin asiani. Että reseptiä pitäisi uusia. Kuulosti siltä että oli odottanutkin soittoani. Annoin varmasti Todella Hyvän Kuvan kun en muista minua hoitaneiden ihmisten sukunimiä. Hassun puhelinkeskustelusta teki se, että kysyi tuo puhelimessa että tarvitsenko jotain muuta.

Pari sekuntia mietin että minkälaisia lääkkeitä sitä haluaisi. Vastasin kuitenkin että en varmaan nyt ota mitään. Kirjoitti kolmen kuukauden kuurin. Kysyipä vielä hoitosuunnitelmastani. TÄH?! Hoitosuunnitelma. Hoito. Suunnitelma hoidosta. Suunnitelma. Hoitosuunnitelma. Sana maistuu hassulta, kuulostaa vielä oudommalta.

Kuin minulla olisi oikeasti minkäänlaista todellista suunnitelmaa. Haahuilua päivästä toiseen, armotonta menoa, itsensä kiduttamista - kuten psykologi eilen totesi - päämäärätöntä ahdistumista siitä, että apua pitäisi saada jostain, jotenkin, äkkiä. Kun ei kuitenkaan saa mitään aikaiseksi. Aina muka liian kiire. Koko ajan töissä, ihmisten kanssa tai viihdyttämässä. Ja kuin apteekin hyllyltä pälättelin menemään että tässä nyt etsin terapeuttia, sitten pitää tulla käymään uudestaan psykiatrilla hakemaan se lausunto [kun edellinen otti ja vaihtoi osoitetta] ja syksyllä toivottavasti aloitan kognitiivisen terapian.

Huomenna haen uuden reseptin, myöhemmin tapaan ihmisen aivan kasvokkain. Onhan ainakin lääkkeitä. Tarvitsenko jotain muuta. Hoitosuunnitelma. Ääääää!!

Huh. Kyllähän iski puhdas surullisuus päälle niin vahvasti että itku pääsi.

http://www.uta.fi/~katja.hanhikoski/rajatila.html

http://www.uta.fi/~katja.hanhikoski/rajatila_hedman.html 

Hö. Taasen pitkästä aikaa psykologia moikkaamassa. Pyytelin anteeksi että flunssa on vieläkin päällänsä, heitin heti alkuun etten ole laittanut rikkaa ristiin sen terapeutin suhteen. Kovasti oli jälleen sitä mieltä ettei ole hyvä tehdä ainakaan näin paljon töitä. Mikäs siinä sitten. Pureuduimme aiheeseen "terapeutin etsimisen hankaluudet" ja johtopäätös taisi olla se, että hirvittävien pelkojen lisäksi yritän alitajuisesti minimoida mahdollisuuteni löytää jonkun kivan auttajan. Mutta sain hyviä neuvoja, ajatukset normalisoituivat asian tiimoilta edes vähän.

Muita huomioita. Olen lihonut viimeisen parin kuukauden ajan noin kilon, kaksi kuussa. Mistä hemmetistä tämä voi johtua? Voiko lääkitys nostaa painoa näinkin myöhään sen aloittamisesta? Kun omasta mielestään ei kuitenkaan syö enemmän kuin ennen. Vai johtuuko se siitä, että syö vähemmän? Vai onko onnistunut kasvattamaan lihaksia [you wish] joita ei ennemmin ollut? 

Ja sitten välillä ahdistaa. Ja välillä tulee ilonpurkauksia jolloin haluaisi siivota asunnon samantien. Ja välillä ihmiset ovat ihan kivoja. Mutta yö tulee aina, unien jälkeen uusi päivä.

Ha!

Vihdoin ja viimein löysin vanhat lomakuvat. Vain kaksi vuotta vanhat, mutta kyllähän sitä on muuttunut. Enemmän omaksi itsekseen onneksi. Pelottavaa katsella otoksia missä on ihmisiä joita ei enää ole. Siis elämässäni. Asua eri kaupungissa. Painaa enemmän. Näyttää erilaiselta, vaikka samoissa vaatteissa. Huh.

Yhtäkkiä kaikki on paremmin. Tuskin koskaan kaikki voi olla hyvin, en sitä tahtoisikaan. Eivätkä asiat loppuen lopuksi olleet päin helvettiä silloin pari vuotta sittenkään. Parempaan suuntaan mennään koko ajan. Vaikeaa se on, mikäs siinä. Pelottaa jo valmiiksi keskiviikko, istunto. En ole pistänyt rikkaa ristiin terapeutin etsimisen suhteen.  

Jälleen kerran pää täynnä ajatuksia joita ei osaa muodostaa järkeviksi lauseiksi. Jotenkin kiva olla. Olen vittumainen, oikutteleva paskanaama. Siksi, että pelkään kadottavani itseni. Ehkä olen hukannut itsestäni jo osan? Kuitenkin näen positiivisena sen, että tajuan käyttäytymismallin. Että haluan saada apua, että mm. nämä paskahalvauskohtaukset helpottaisivat.

Det er godt å vite.

Lämmin. Kivaa. Pihalla on sellainen kesäinen, painostava sää. Kuin olisi jossain etelässä, hiljaisella sunnuntaikadulla, torien jo mentyä kiinni. Kun ilma on liian raskas edes kärpästen lentää.

Uimapukuni alaosa on kulunut perseen päältä, ajattelin testata sitä silti. Kun kuitenkaan ei ole varmuutta siitä että ihan veteen asti uskaltaisin. Nälkä. 

Kun ei tiedä edes itse mikä vaivaa. Naamasi näkeminen ärsyttää. Kävelen kotiin monen kilometrin matkan. Tämä tulee kerta toisensa jälkeen: en halua nähdä sinua enää. Silti väitän, että pidän sinusta. Tämä on kaikkea muuta kuin normaalia.

Yritän vihjailla että olen ihastunut johonkin toiseen, kuten joka päivä teen. Olen ristiriitojen ihminen. Kohtelen paskamaisimmin niitä jotka ovat lähellä. Liian lähellä. Menkää pois. Enkä ole syönyt viikkoon.

Jo jokin aika sitten kuulin yhtyeestä Danko Jones. Pidin välittömästi, arvasin että jossain vaiheessa hurahdan. Tänään se sitten tapahtui. Hulvatonta musiikkia. Väitän että jos pitää Turbonegrosta edes vähäsen on tämäkin mieleen. Nam. Elämässä täytyy olla hjumoria.

Asioita joita olen miettinyt: seksi.

Miten sitä on aina liikaa, liian vähän tai se on vähintäänkin vääränlaista. Kuitenkin. Seksiä on olemassa näköjään/tosiaan kahta eri laatuakin. Siis jos puhutaan yhdyntäkeskeisestä seksistä. Hyvä tiedostaa tässä vaiheessa elämäänsä. Sitä toista tyyppiä en ole päässyt - ikävä kyllä - koittamaan, mutta huhu kertoo että seksi voi olla erityisen kivaa sellaisen ihmisen kanssa johon luottaa, josta pitää ja jonka kanssa uskaltaa olla oma itsensä.

Puhua seksistä. Siihen liittyvistä peloista, mieltymyksistä, himoista. Kummallista. Kun joutuu miettimään asioita, myöntämään itselleen, kertomaan toiselle. Huh. Tästä oli puhetta varmasti jo istuntojen alkupäässä, mutta on todella vaikeaa opetella tässä vaiheessa seksin aakkosia. Kun pystyy puhumaan masturboinnista kahvipöydässä mutta pelkää peniksiä.

Mistä päästään sopivasti miesten ja naisten vartaloiden erilaisuuteen. [henkilökohtaisuuksista voi lukea mm. postauksesta Kevyttä lauantai-lukemista]. Kun naisen vartalo on kauniimpi kaarineen, kuoppineen. Tai jotain. Ja sitten on ihminen jolla on nakki jalkojensa välissä. Ja onnistuu silti olemaan kauniimpi kuin kukaan Teistä muista.

Ja sitten tajuaa että vaikka on tultu kilometrejä eteenpäin, ei ole sinut oman fysiikkansa kanssa. Ei sitten saatana. Ruma. Miettii että onko sitä sittenkään niin kauhean vapaamielinen kun pelkää itseäänkin. Ja kaikesta menee yhä enemmän sekaisin: seksiä tekisi mieli niin maan perkeleesti, mutta ei kuitenkaan, koska jos sitä menee nyt harrastamaan niin se on kuitenkin sitä samaa, tuttua, tunteetonta veivaamista.

Kun itsetunto on [varmaankin lopun ikääni] jossain helvetin matalalla. Miettii että mikä tässä on vikana kun ei saa. Kun erehtyy kertomaan jotain liian tulenarkaa ja saa hermostuneen naurun vastaukseksi. Naurun kuitenkin. Kun vika on tietenkin minussa [rinnoissa, perseessä, onko mun haaroissa jotain hassua?] koska nuorena on harrastettava helvetisti seksiä, koska vanhana ei jaksa, kaikki miehet ovat panokoneita, ehkä minä en ole tarpeeksi naisellinen, punasteleva, alistuva, vaan olen liian päällekäyvä ja helppo, tykkään pornosta ja kaikesta muustakin Tosi Pervosta mitä kukaan muu tässä maailmassa ei harrasta.

Kuten sanoin: elämässä pitää olla hjumoria. Kylläpäs helpotti.

Töissä. Täynnä tekstiä. Päivä menee joten kuten, kuuntelen tasaisin väliajoin Pink Floydia ja kirjoitan. Tulen kotiin, yritän katsoa elokuvaa. Laitan R.E.M:n I’ll take the rain -kappaleen soimaan toistolla ja kirjoitan kirjettä. En itke. Kirjeestä tulee aika pitkä.

"Miksi noiden seurassa tulee lyyrinen olo? Kirjoittaa mystinen tarina ihmisistä jotka asuvat oman perheensä kesken saarella. Kahvittelen ihmisten kodeissa, minua odotetaan monessa paikassa. Toimin esilaulajana, vastaanottokomiteana. Olen syömättä niin kauan että aamulla minut pakotetaan maistamaan kasvispiirakkaa. Minä olen kaikkien kaveri.

Minä olen valokuvaaja, olen paikalla kun tätiäni luullaan äidikseni. Se lämmittää. Minä olen isäni tytär. Olen luonnollinen. Itken kun itkettää, nauran kuitenkin enemmän. Ihmiset ovat huolissaan jopa unensaannistani. Ja minä heitän vitsillä että josko rupeaisin kirjailijaksi. Ja saan yllättävältä taholta kannustusta.

Miksi olen kesäisin aina näin helvetin rauhaton? Mistä vitusta olen perinyt tämän rauhattomuuden?  

Synnyttäjä. Siinä sinulle malliesimerkki siitä, että minua ei kannata suututtaa. En voi sille mitään mutta jouduin silti kääntämään katseen lattiaan kun menit ohi. Mutta ehkä selviydyin voittajana? Muut pitävät hauskaa, sinä istua möllötät nurkassa. Minä puhun paljon, kaikkien kanssa, elämästäni ja siitä, miten se on loistokasta."  

Illalla kotona.

"Ja me käydään kahvilla. Minä puhun. Huoltoaseman pihassa kysyt voinko koskaan antaa anteeksi että olet käyttäytynyt kuin kusipää. Vastaan etten tiedä. Olen tuskastunut. Päädyn teille hakemaan elokuvia. Tajuan että tästä ei tule mitään. Itket. Minä yritän suudella sinua mutta tajuan että pelkään sinua jo. 

Sinä et haluaisi luovuttaa, et halua päästää minusta. Mutta sinulla ei ole myöskään ratkaisuja. Minä olen luovuttanut. Vielä viikon ajattelin nukkua vaatteissasi."

Lauantaina: joku muu oli kajonnut puhelimeesi ja rikkonut kirjesalaisuutta, sinä päätit tehdä valinnan ja jäit viettämään vielä toisenkin päivän Hänen kanssaan, imsosorry hikoilee toisella paikkakunnalla ja on Hyvin Vihainen.

"No jaa. Tuntuu että uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Sama saatanan paska. Miten vitussa onnistut tuossa vaikka välimatkaa on monta sataa kilometriä. Make my day and fuck her blue. Vittu olet tyhmä. Etkö vain tajunnut miten paskana olin torstaista? Etkö vain jumalauta tajua miten kaikki nämä jutut satuttavat? Eikä kyse ole enää Hänestä. Nyt kyse on jo kaikesta.

Miten voin luottaa siihen että saisin mitään asiaa kuuluviin? Miten voin luottaa yhteenkään lupaukseesi? Tätä asiaa on puitu nyt kohta kuusi viikkoa. Leikkaan sinut irti elämästäni. Naps vaan. Ei se satu. Plus saanhan ainakin haluamani suloisen koston. Imsosorryn syytä kaikki tyynni. Minä olen skitso, hullu, kuvittelen kaikenlaista olematonta.

Miksi minulla ei voi koskaan käydä tuuri? Miksi teissä kaikissa on jotain vikaa. Aivan sama. Vai teenkö minä teistä mulkkuja? Sinäkin niin kiltti ja herttainen. Ennenkuin tapasit minut. Vai olenko turhasta nalkuttava ämmä? Kun olisin halunnut sinut mukaan. Kun minä ajattelin että kaikki on taas edes hetken hyvin. Turhaa luulin. 

Kun synnyttäjä saapuu paikalle ja minulla vippaa päässä. Kun jätän haluamani lääkkeet sittenkin ottamatta ja lohduttaudun sen sijaan sillä, että edes sinun mielestäsi olen ihana ihminen. Kun viikonloppumatka on kaikkea muuta kuin rauhallinen, luottavainen ja hauska. Kun sinuun ei voi luottaa edes sitä vähää kuin itseeni. Repaleiseen minään joka seilaa vuodesta toiseen maailman vesillä, etsien jotain saavuttamatonta utopiaa. Kun saan sydänsuruista rytmihäiriöitä. Kun en osaa olla yksin enkä sinunkaan kanssasi."

"Minä en varmaan koskaan usko että kukaan voisi pitää minusta. Ja tuntuu ettei minulla ole mitään sanottavaa. Että lääkäri on pakko löytää. Minä matkustan. Sinä väität että tulee ikävä. Ettei puhelimessa puhuminen ole sama asia. Minä en ole varma tuleeko minun sinua ikävä, mutta ainakin lähdin reissuun hyvällä mielellä.

Juna pitää aivan järkyttävää meteliä. Jostakin syystä uskon että jokin yksittäinen, tietty asia on tehnyt minusta tälläisen. Kun ajattelee että minusta on yritetty kovaa vauhtia kasvattaa kymmenen lapsen hakkaaja-yksinhuoltaja -äitiä joka tykkää juoda viinaa ja polttaa tupakkaa. Mikä on se juttu mikä on laukaissut minussa sen haistakaapa vittu -asenteen? Jos löydän sen, paranenko?

Onko se ollut joku yksittäinen ihminen? Voiko se olla niin yksinkertaista että se olen ollut minä? Pikku imsosorry? Joka on jotenkin tiennyt jo pienestä saakka mikä on oikein ja mikä väärin.

En minä tiennyt että maailmassa on oikeasti tuollaisia ihmisiä kuin sinä. Ei helvetti. Kun itken että ehkä joudun syömään lääkkeitä loppuelämäni. Sinä sanot: mitä sitten. Tajusin että olen ollut vakavasti masentunut yläasteen kahdeksannella ja lukion ensimmäisellä. Ainakin. Uusiutuvaa sorttia. Kun minä sanon aamulla että kai sinä tajuat ettei tuo ollut viimeinen kohtaus.

On outoa että on joku. On joku joka pitää kiinni kun lähellä oleva kuoleminen pelottaa. On outoa ettei se toinen mene pois. On outoa että minä pystyn pyytämään apua joltakin. On outoa että saan tukea "tuntemattomilta" bloginpitäjiltä mutta en omalta perheeltäni.

Voi vittu. Synnyttäjä on tulossa myös. Perse perse perse. Toivon aivan vitusti että olisit täällä. Että olisi enemmän lääkkeitä. Nyt tajuan miten helposti minusta näkee päältä kun olen hermostunut. Ha!"

Jaa’a. Vieläpä tuntuu löytyvän noita uusia pohjia. Onneksi tämä tuntuu olevan vähän vähemmän jyrkkäreunainen kuin edelliset. Johtuen varmaan siitä että Sinä satuit olemaan paikalla purkauksen sattuessa.

Kuten edellisessä [ja varmasti monissa sitä edeltävissä, en jaksa muistella] postauksessa kävi ilmi, allekirjoittanut on ollut jo hetkisen todella väsynyt. Väsynyt vaatimuksiin, ihmisten itsekkyyteen. Eilen kävi sitten niin että se viimeinen pisara tuli tekstiviestin muodossa aivan jostain todella kaukaa. Eikä viestissä ollut mitään pahaa, ei lainkaan. Ystävä kysyi vain miksei minusta ole kuulunut mitään.

Luojani mikä itku-ahdistus-slaagi. Totesin vain että on se nyt saatana kun ei saa sairastaakaan rauhassa ja sulkeuduin vessaan rääkymään varmaan vartiksi. Kävi kysymässä hän jossain vaiheessa, kunnossako olen? Esille tulivat seuraavat asiat:

- pitää olla, kuunnella, ymmärtää, nyökytellä, auttaa, hymyillä

- ei saa olla vihainen, surullinen tai muuta negatiivista

- ei saa olla omaa elämää

- minua ei kuunnella 

- kukaan ei muista edes syntymäpäivääni [aivan kuin sillä nyt olisi oikeasti mitään väliä, kun ei minulla ole mitään väliä edes ihmisenä, mutta silti vuosi toisensa jälkeen odotan idioottina että ehkä joku joskus teistä ostaa minullekin jotain kivaa jonka tuumimiseen/väsäämiseen/harkitsemiseen on mennyt päiviä ja joka kertoo lahjana jotain minusta ihmisenä sen lisäksi, että tietäisin siitä, että lahjan antaja oikeasti tuntee minut]

- minussa on täytynyt olla jo vauvana jotain todella väärää [olinko liian karvainen, tumma, hiljainen, läski?]

- unelmoin ajatuksella, että sinä päivänä kun sekoan, otan haulikon ja ammun kaikki - todellisuudessa asia menee niin, että sinä päivänä kun sekoan, menen hiljaiseksi ja tuijotan vain lasittunein katsein eteenpäin jossain nurkassa

- enkä minä ole koskaan kenellekään muulle vihainen kuin itselleni

Mikä lie on kuin näin kovasti vieläkin hatuttaa? Siis viikkoja kestänyt, ikuiselta tuntuva melankolia on väistynyt hetkeksi ja nyt vain vituttaa. Kaikki. Aivan kaikki. Sukulaiset, tuttavat, ihmiset jotka pitävät kotiani välietappilähtöasemana [ei sillä, ettenkö haluaisi että tänne tulee Rakkaita vierailulle, mutta koittakee nyt hyvät ihmiset kuitenkin tajuta että tämä on minun Kotini]. Yli kymmenen vuotta vanhat "kaverit" jotka jaksavat viikkojen jälkeenkin terrorisoida luokkakokouksella. Ei saatana.

Muuten kummallinen päivä. Todella taiteellinen olo kaiken tämän räkimisen keskellä. Pitkästä aikaa soittimessa pyörii CMX:n DS ja mietteet ovat mitä makeimpia. Miten tässä maailmassa voi koskaan saavuttaa mitään ja miksi ihmiset [tai sitten vain minä] kuvittelevat että on pakko koko ajan saavuttaa, suorittaa, onnistua, pätevöityä, paperoitua. Äsh. Ehkä puran nyt viimeisiä viikkoa kaiken tämän pohtimisen sijaan. 

Vitun vitun vittu. Ottaa päähän eikä loppua näy. Viimeiset pari viikkoa ovat menneet jossain harmaassa massassa, on pitänyt suorittaa, kestittää, olla ihana ja vähemmän vittumainen.

Nyt kyllä korpeaa niin ettei taasen paskalle taivu tämä. Siskolikka kävi siinä viime viikonloppuna kylässä. Ei muuten mitään MUTTA JOKA SAATANAN KERTA se tuo tuliaisinaan jonkun helvetin vitun räkätaudin. Keskiviikosta asti nyt räkinyt keuhkojani pihalle. Tänään, kun aamulämpöä oli 37.8 astetta, päätin että pirautampa itselleni nyt sitten lääkäriajan.

Joo’o. Vitsailin vielä että lääkäri sanoo tälle varmaan vain että ei sinua mikään vaivaa, mene kotiis räkimään. Ja niinhän tuo sanoi. Ei saatana edes sitä placebo-kuuria. Voi hyvä jumala. Niin paljon kuin tätä saa vääntää lääkäriin. Oli muuten tasan se ensimmäinen ja viimeinen kerta taas useampaan vuoteen [siis jos näitä pääkkyhommia ei lasketa]. Se on vain nuha.

Vittusaatana.

Hei.

Kaikille lukijoille kiitos ja anteeksi: oli pakko pitää viikon katkos tästäkin. Viime viikolla jopa kirjoittamisesta meinasi tulla pakkopullaa. Nyt kerrottavaa olisikin sitten auringon kiertämän ajaksi, katson myöhemmin iltasella jos osaan enää muodostaa sanoja. Ehkä jopa lauseita? :O)

Mutta hengissä ollaan ja jopa hyvillä mielin. 

Olemme tulossa perjantai-iltana järjestettävästä kerhosta. On talvi. Olemme askarrelleet pahvista ja vaalenpunaisesta verkosta perhoset. Mielestäni perhoseni on kaunein mitä olen nähnyt, onnistui täydellisesti. Kylän toisesta päästä on kotiin matkaa muutama kilometri. Saimme autokyydin perhetutuilta. Joku keksii, että jos perhosen pistää ulos ikkunasta, se näyttää lentävän.

Minun lensikin. Johonkin kauas, lumiselle pellolle. 

Tänä aamuna päässä alkoi soida CMX:n Siivekäs. Soi yhä edelleen.

Hengissä olen, ihmettelen sitä suuresti. Yö on kylmä, valoton. En jaksa tai halua ajatella mitään suuria. Ehkä en pieniäkään asioita. Tiedän että nyt on mentävä, tiedän että siellä tulee paha olla. Mutta on vielä kerran suoritettava, kerran leikittävä että kaikki on edes jotenkuten hanskassa.

Olen tehnyt kaikkeni että lähtisit pois. Etkä ole vieläkään menossa mihinkään. Itkettää. Minä en ansaitse sinua, sinä et tarvitse tälläistä paskaa. Ehkä maanantaina olen taas viisaampi. Ehkä olen Elossa. Mutta siihen asti: viva la resistance! Koittakee pysyä hengissä.

Minä olen sairas. Mun pitää saada jostain apua ja helvetin äkkiä. Nukuin päiväunet, heräsin viestiin. Kauhea paniikkitärinäkohtaus. Tässäkö se oli, nytkö se loppui. Uusi kaupunki, uusi työpaikka, ihmiset, alusta taas. Kuolen, en kuole, voiko tähän kuolla. Enkö näe sinua enää koskaan. Kelle soitan, minne menen, hyppäänkö junaan vai sen alle.

Sinä vihaat minua yli kaiken. Ei se mitään, niin minäkin itseäni. Ei tavallinen tekstiviesti aiheuta terveen ihmisen päässä tälläistä ketjureaktiota. Saatanan saatanan saatana. Koko viime yön näin painajaisia, normaali nukkuminen on illuusio. Kun pelko voi olla kuolettavaa. Pelko siitä että sinäkin lähdet pois. Veitsenterän kaltainen oivallus siitä että ehkä tässä sittenkin on jotain hyvää. Ettet haluakaan minulle pelkkää pahaa.

Viikko sitten käskin sinun viedä minut lääkäriin seitsemän lisäpäivän jälkeen. Tekisitkö sen nyt?

En mä saatana sentään voi paeta koko ajan. En itseäni, elämääni, ihmisiä jotka olen päästänyt siihen. 

Hoh mikä päivä. Aivan sama. Kotiin päästyäni alkoi puhelin piristä. Ensin kaveri, sitten ystävä ja vielä siskokin. Onneksi. Olisin varmaan hajonnut atomeiksi jos olisin joutunut ihan yksin täällä istumaan. Ehkä tämä tästä taasen. Huomenna pääsee junaan [kauas pois, pois pois].

Jos laskee aikaa [vaikkakin aika on suhteellinen käsite, viikossa voi ihastua ihmiseen ja päivässä kaikki voidaan ottaa pois, jne] niin tämähän on ollut yhtä suurta ketjukolaria. Pari kuukautta hengailtu Oikeasti Yhdessä, kuukausi siitä väännetty tämän yhden ja saman helvetin asian kanssa. Ja nyt minä en enää todellakaan jaksa. Kun homma ei näköjään yksinkertaisesti mene jakeluun kerralla, toisella eikä vittu saatana perkele edes tuhannen kerran jälkeen.

Joko tai. Ja sinä olet valintasi tehnyt. Liian monta kertaa annoin uuden ja uuden tilaisuuden, toivoin että yhden tärkeän kerran valitsisit minut. Ja. Huomasin että olen jo hetken aikaa sitten sulkenut sinut elämästäni. En oikein tiedä missä vaiheessa se on tapahtunut? Ehkä jo silloin kuukausi sitten? Ehkä en ollut enää ihastunut? Kun on niin paha olla ettei edes itketä enää. Kun on onnellinen että pääsee pois. Ettei tarvitse nähdä sinua ennen maanantaita, ehkä ei edes silloin.

Vai onko muka tasapainoisen suhteen ja ihmisen merkki se, että pystyy olemaan kylmä? Äärettömän kylmä. Ettei välitä enää mistään. Että antaa kaiken mennä. Että on tavallaan tietämättään miettinyt kaiken jo valmiiksi. On onnellinen siitä että kaikki on paskana. Kuuntelee samaa saatanan itkuvirsibiisiä kerta toisensa jälkeen. 

Lähtösi jälkeen laitoit viestin missä syyllistit taas. Kun sinulla on niin paha olla. Kun sinua on lyöty vyön alle. Kuinka on minun vikani että olet menossa toisaalla, kun minä en ole missään vaiheessa pyytänyt sinua suoraan mukaani. Kuinka et ole uskaltanut kertoa minulle asiasta. Kuinka ketään muuta teidän pyörivä pieni piirinne ei häiritsisi. Kuinka minulla on pakkomielle hänestä.

Ja syyllistäminen jatkui vielä tänään. Kuinka minä tuomitsen väärin perustein. Hyvä vittu sentään. 

Niin. Minun vikaani kaikki tyynni. Aivan sama. Jos on tasan kaksi asiaa joiden kanssa tällä menee hermo [se ettei minua kuunnella + hän] niin kannattaisiko näiden asioiden kanssa olla hiukan "varovainen"? Noup; näiden asioiden kanssa mässäillään. Ja heitetään soppaan vielä kaikki ne asiat joiden olen kertonut satuttavan minua kaikkein eniten.

Olen odottanut koska huomaat minun lipuvan joka kerta kauemmas. Kun imsosorry on enää raunio, musta sielu, revitty, selkäänsä saanut ihmisen irvikuva horisontissa. Siedän todella paljon paskaa mutta on minullakin rajani. Ehkä en tehnyt tarpeeksi selväksi miten tulenarasta asiasta on kyse? Jos jotain positiivista täytyy etsiä niin sen verran tajusit, ettet vetänyt hommaan seksiä ja kuopattua isäpappaa.

Suudelma tuntuu vielä poskella.

Niin surullinen ettei edes itketä.

Minä menen suihkuun.