Elämä väsyttää

Nyt muistin yhden ajatuksen. Kysyit minulta mennä viikolla että kuinka kirjoitan päiväkirjaani. Että joka päiväkö vai kausittain. Vastasin niin kuin osasin. Että ehkä sitä tulee kirjoitettua enemmän kun olen allapäin [eli aina], mutta etteivät kirjat ole kuitenkaan täynnä Paskaa. Että yhden kirjan täyttämisessä saattaa mennä vuosi, toinen voi täyttyä parissa kuukaudessa. Hyvin outo mutta vähintäänkin persoonallinen kysymys. Kukaan ei ole koskaan pitänyt kirjoittamistani minään.

Hassua, mutta en ole näiden kohta kahdenkymmenen vuoden aikana oikeastaan ajatellut asiaa. Vasta viimeisen vuoden sisällä olen tietoisesti jättänyt tarkat päivämäärät pois. En enää pidä siitä ajatusmallistani että kaikki täytyy muistaa, kirjata. Tar-kal-leen. Silloin jää oikea elämä elämättä. Tai jotain. Ehkä senkin takia kanssasi on erilaista.

Muistan esimerkiksi kuinka olen soittanut sinulle Sielun Veljiä ensimmäisenä yönä, mutta muistan sen sen takia, että vain muistan sen. Vaikka humalassa olinkin. Eikä minulla ole sellaista "meidän kappale" -tunnetta, vaikka onkin. Mutta ei sellaista teennäistä "totta-kai-tämä-tuo-minulle-kyyneleet-
silmiin-koska-niin-täytyy-tapahtua-koska-tämä-on-nyt-sitä-itseään" -näyttelyä.

Oivallus: sen lisäksi että en näe sinua [vielä] kenenkään muun kanssa, en myöskään ole siirtämässä sinua tulevaisuuden muistoihin: valmiiksi päiväkirjojen sivuille. Jumaliste jos voisin puhua sinulle nyt.

Ja mistä tämä ajatus palasi päähäni? Luin tutun kuulumisia juhannukselta. Ilmeisesti minulla on ollut todella vahva vaikutus ihmisiin, vahvempi kuin koskaan uskoin. Muuten kaavat aivan täysin samat kuin vuosia sitten, minun aikanani ja vielä satoja vuosia tästä eteenpäin. Ei millään pahalla, mutta jos ette perusta kotia/perhettä nyt niin teillä on puoli vuotta elinaikaa.