Elämä väsyttää

Ha! Muistin tuossa roskia viedessäni eräänkin hassun tapahtuman ajalta, kun olin jo muuttanut pois kotoa. Jos jokin, niin tämä todistaa sen ettei sillä ole kaikki tallella pääkopassa:

Synnyttäjä asuu pienessä [todella pienessä, toim. huom.] kylässä. Asukkaita on varmaan enää jokin parisen sataa? Imsosorry oli muuttanut pois kotoa, Synnyttäjä ei ollut vielä niin syvällä alkoholin ja omien kuvitelmiensa pauloissa. Kylän keskuksessa on pieni kauppa. Kaupan vieressä on huoltoasema, oli jo tuolloin ollut vuosia kiinni. Huoltoaseman viereen rakennettiin porukalla lakisääteinen jätteidenlajittelulaitoskatos [metalli, lasi, paperi]. Synnyttäjä kävi vähintään kerran viikossa tonkimassa roskikset muiden jäljiltä, nosteli ylpeänä löytämänsä lasiaarteet ja muut hyllyyn näytille.  

Sellainen jujitsu tuli mieleen. Viikonloppuna mietin myös sitä, että mitä kaikkea sitä ihminen kestääkään elääkseen, kun ei tiedä paremmasta. Ehkä siitä sikisi ajatus että kylläpäs kaikki onkin vain hyvin. Mitä sitä valittamaan surkeasta elämästä, paskasta mielestä ja vielä sekaisemmasta päästä?

Siksi. Ihan vaan sen takia. Vituttaa ettei minulla ole ollut normaalia lapsuutta ja sen jälkeen normaalia elämää. Vituttaa että on onnistunut saamaan paskat "vanhemmat", paskat geenit, paskat elinolosuhteet, paskat opettajat. Synnyttäjän ja isän lisäksi syytän myös sitä vittumaista pikkupitäjää missä lapsuuden ja nuoruuden jouduin viettämään. Syytän yhteiskuntaa, valtion silloista johtoa. Syytän sisaruksiani, serkkuja, sukulaisia. Tätejä ja setiä, perhetuttuja. Kylän ja kunnan asukkaita.

Mikä ei ole normaalia tai läheskään oikein? Ei ole oikein lyödä lasta. Ei ole oikein lyödä ketään. Ei ole oikein hakata jälkikasvuaan, pakottaa heitä etsimään välinettä lyömiseen. Ei ole normaalia ajatella että kun kerran olette lapsia tehneet, ne ovat OMAISUUTTANNE. Ei ole normaalia tai oikein ettei lapsilla ole ruokaa. Kun rahat on käytetty synnyttäjän haluamiin asioihin [saumuri, hajuvesiä, meikkejä, lasikippoja, keraamisia kuppeja: kaikkea turhaa paskaa maan ja taivaan väliltä, mitä ei koskaan käytetty mutta jotka olivat jokin epätoivoinen näytös Äitiydestä ja Varallisuudesta]. Ei ole normaalia tai oikein syyllistää lapsiaan sillä, että lapsi syö ruokaa [luulitteko oikeasti jumalauta että sillä kouluruokailulla elää koko päivän, viikonloput + kesät marjoilla ja muilla luonnosta löytyvillä herkuilla?].

Äsh, pakko lopettaa, vieraita tulossa.

Sen verran vielä sanon ettei ole oikein kieltää lapselta [tai ylipäätään ihmiseltä] kaikki se, mistä sattuu vähänkään pitämään, kaikki se, mikä mustassa elämässä saattaa olla vähänkin ei-niin-mustaa-ja-pelottavaa. Ei ole oikein että lyödään maahan juuri sillä, missä saattaa olla vähänkin hyvä [Vittu luuleeko se piirtelyllä pääsevänsä ylioppilaaksi? Vai perseennuolemisella?]. 

Jälleen kerran tuntuu että minä olenkin selväpäisin, oikeamielisin, perverssillä tavalla menestynein ja onnellisin meistä kaikista. Jännäksi menee kun Teidät kohta tapaan.

Olen sekaisin. Mutta tällä kertaa yllättävän hyvällä tavalla. Ajellessa tajusin että olen saavuttanut kaiken mitä etsin muuttaessani tähän kaupunkiin. Jos jotain olin etsimässäkään? Asunto on, työpaikkakin. Sosiaalista elämää ja muutamia todella tärkeitä ihmisiä. Huoh.

Ja sitten on näitä bonuksia. Masennus ja borderline. Lääkitystä, terapiaa, ahdistusta, upottavia pohjia. Ehkä näin sunnuntain kunniaksi myönnän kuitenkin itselleni, että olen onnellisempi kuin vuosi sitten. Olen helvetin paljon onnellisempi kuin puoli vuotta sitten. Olen enemmän oma itseni, enemmän ihminen.

Ja se on tällä hetkellä tarpeeksi paljon. Kyllä tämä tästä, rakkaat. Minäkin ajattelen sinua. :O)

Allekirjoittanut haastettiin meemiin. Vaikeaan sellaiseen: jos saisi valita mitkä tahansa kasvot, kenen kasvot ottaisi? Vaihtoehtoja on satoja Brian Molkosta omaan itseeni [vaikka en kaunis olekaan niin ainakin olen mieleenpainuva…], mutta valitsin silti ihanaisen Millan. Nätti kuin sika pienenä niin pahiksena, viidentenä elementtinä kuin siviilielämässään.

 

Mitä kaikkea sitä ehtiikään sattua vuorokauden sisällä.

Päässä pyörii mennyt, nykyinen, tuleva. En saa enää kiinni ajatuksista joita mietin kotimatkalla. Blogeista oli kysymys, mutta mikrotasolla. Äsh. En minä tiedä. Ajattelin tuossa kuinka oma maailmani on muuttunut eräiden blogien kautta. Voivatko blogit käydä terapiasta? Enkä tarkoita tällä kommunikointia blogien kautta [vaikka sekin on tosi kivaa] vaan ihan vain sitä että Tarpeeksi Hyvät blogit [mm. suosikkini Nanna, Brim ja Pieni Kissa] herättävät lukijassaan Ajatuksia.

Huoh. Mutta sitten mikrotasolle. Jälleen eilen puhuimme tästä blogistani. Että millainen se on. Ihmetykseni kasvoi entisestään kun totesit että haluaisit kovasti lukea miten kirjoitan. Ei helvetti. Kuten jo ennemmin taisin mainita. Kirjoittamiseni ei ole koskaan ollut kellekään mitenkään erikoista. Hassu pieni tyttö nyt vain rustailee mitä rustailee [ei se myy jos se ei ole heinälatoromantiikkaa koska naiset eivät saa kirjoittaa kipeistä tabuista]. Enkä minäkään ole koskaan pitänyt sitä mitenkään erikoisena. Joskus alan töitä tehdessäni sain positiivista palautetta kynän käytöstä. Jonka tietenkin otin vittuiluna. Ja sinä lupasit olla etsimättä tätä. Kiitos.

Ja sitten minulla on blogi jota käy joku lukemassa. Liikuttunut. Pakko saada tupakkaa. Sekaisin.

Nyt muistin yhden ajatuksen. Kysyit minulta mennä viikolla että kuinka kirjoitan päiväkirjaani. Että joka päiväkö vai kausittain. Vastasin niin kuin osasin. Että ehkä sitä tulee kirjoitettua enemmän kun olen allapäin [eli aina], mutta etteivät kirjat ole kuitenkaan täynnä Paskaa. Että yhden kirjan täyttämisessä saattaa mennä vuosi, toinen voi täyttyä parissa kuukaudessa. Hyvin outo mutta vähintäänkin persoonallinen kysymys. Kukaan ei ole koskaan pitänyt kirjoittamistani minään.

Hassua, mutta en ole näiden kohta kahdenkymmenen vuoden aikana oikeastaan ajatellut asiaa. Vasta viimeisen vuoden sisällä olen tietoisesti jättänyt tarkat päivämäärät pois. En enää pidä siitä ajatusmallistani että kaikki täytyy muistaa, kirjata. Tar-kal-leen. Silloin jää oikea elämä elämättä. Tai jotain. Ehkä senkin takia kanssasi on erilaista.

Muistan esimerkiksi kuinka olen soittanut sinulle Sielun Veljiä ensimmäisenä yönä, mutta muistan sen sen takia, että vain muistan sen. Vaikka humalassa olinkin. Eikä minulla ole sellaista "meidän kappale" -tunnetta, vaikka onkin. Mutta ei sellaista teennäistä "totta-kai-tämä-tuo-minulle-kyyneleet-
silmiin-koska-niin-täytyy-tapahtua-koska-tämä-on-nyt-sitä-itseään" -näyttelyä.

Oivallus: sen lisäksi että en näe sinua [vielä] kenenkään muun kanssa, en myöskään ole siirtämässä sinua tulevaisuuden muistoihin: valmiiksi päiväkirjojen sivuille. Jumaliste jos voisin puhua sinulle nyt.

Ja mistä tämä ajatus palasi päähäni? Luin tutun kuulumisia juhannukselta. Ilmeisesti minulla on ollut todella vahva vaikutus ihmisiin, vahvempi kuin koskaan uskoin. Muuten kaavat aivan täysin samat kuin vuosia sitten, minun aikanani ja vielä satoja vuosia tästä eteenpäin. Ei millään pahalla, mutta jos ette perusta kotia/perhettä nyt niin teillä on puoli vuotta elinaikaa.

Olen ollut helvetin masentunut kohta viikon. Rasittaa. Eilen löytyi taasen se uusi aallonpohja. Onneksi iltasella sain kirjoiteltua jonkin verran ajatuksia. Ehkä hormonit, ehkä vain sekainen elämä ja vaikea mieli.

Laitoit viestin että haluat nähdä. Vastasin ehkä turhankin tylysti etten jaksa. Tottahan tuokin, mutta enemmän kuitenkin kyse "vallasta". Tai en oikeastaan edes tiedä. Tämä on yksi niistä peleistä jota vihaan täysin rinnoin. Syötyä tulee töissä, silloinkin kahvileipää. Rinnat kutistuvat hitaasti ja varmasti, vatsa kasvaa. Lisää positiivista mielialaa entisestään.

Olen todella väsynyt. Pakollinen irtiotto kaikesta tästä paskasta. Liian paljon liian nopeasti liian intensiivista. Haluan tuntea että olen yksilö; minulla on arvo. Eikä tämä tunne ole [täysin] sinun vikasi. Ymmärrän että ajattelet me -moodilla, niin minäkin. Mutta se ei oikeuta sinua puhumaan minulle siihen sävyyn. Kuin olisin yksi stressisi aiheuttajista. Meidän pitäisi taistella samalla puolella. Eikä päässäsi oleva tieto imeydy minuun telepaattisesti.

Äsh. Äsken pää oli ajatuksia täynnä, nyt en muista niistä kuin yhden. Tuoreiden ajatusten sijaan tekstiä viime yöltä.

"Ainoa asia mitä piti muistaa oli tämän päivän lääkäri. Suutuin. Sinä et yllättäen halunnut nähdä enää tänään. Minä ajelen ja ajelen ja ajelen. Rakkaus on pakkomielle ja pakkomielle on sairaus. Ei kai tämän pitäisi vielä tässä vaiheessa olla Näin Vaikeaa? Tämän pitäisi olla kuherruskuukautta? Ja kuukausi sitten olin tässä samassa pisteessa. Vailla päämäärää, vailla elämää, vailla onnea tai suunnitelmia.

Ja vihaan sitä että olen näin sekaisin ja hukassa. Vihaan että aloin kanssasi mihinkään lähempään. Tulin niin kauan toimeen yksinäni. Ja kaiken lisäksi sinun olisi paljon parempi ilman minua. Minä en halua nähdä sinua. Minä en halua sinua tänne. Jos et tule luokseni enää kertaakaan, se ei tapa minua. Tiedän että muistan sinut lopun ikääni. Tiedän myös sen, etteivät pienet onnelliset hetket ole tämän henkilökohtaisen henkisen helvetin arvoisia.

Tarvitsen lomaa. Henkistä sellaista. Emmekä me ole vieläkään käyneet huvipuistossa. Kaikki muut pitävät aina kesäisin hauskaa. Kaikki muut paitsi minä. Minun kesäni menevät rakkausongelmiin vuosi toisensa jälkeen. Vihaan sitä millä tavalla puhut minulle. Kuin kaikki olisi selvää itsestään."

No joo. Kärjistettyä kakkaa. Kuitenkin. Sanoin jo maanantaina että olen mittaani myöten täynnä tätä tilannetta. Kun ei ole kuin yksi puheenaihe. Istumme neljän seinän sisällä. Enkä silti halua sinua tänne. En ainakaan vielä.

Hö. Vasemman käden nimettömän nivel on vielä viikkoja tapahtuman jälkeenkin niin paisuksissa ettei sormus mahdu sormeen. Ehkä hyvä niin?

Tänään oli hieman parempi päivä. Työkaverista löytyi yllättäviä puolia, ihanaa. On aina kivaa tavata ihmisiä joiden kanssa tulee toimeen, mutta vielä mahtavampaa on tavata ihmisiä joilla on samat intressit. Lyön vaikka satasesta vetoa että voisimme keskustella musiikista, kuvataiteista ja kirjallisuudesta tunteja, Tunteja! Muahhahhaa! Parempi päivä ehkä senkin takia etten ole kuullut sinusta paljoakaan.

Tänään mietin jälleen sitä, mitä ihmiset ajattelisivat - tutut, poliisit, ambulanssihenkilöstö, vuokraisäntä, tuntemattomat - jos tulisivat asuntooni. Kuvaako tämä minua  - masentuneen ihmisen luola jota siivotaan vain pakon edessä - vai ei? Taas tekisi mieli vaihtaa kaupunkia. Onneksi on lääkkeitä.

Tämän saatanan paskan työpaikan ja näiden kusipäisten ihmisten takia myöhästyin Ensimmäisestä Tapaamisesta. Jumalauta yksi ainoa asia ja sen mokaan.

Miten voi aina vaan löytyä uusia pohjia? Päässä sykkii ajatus siitä ettei kukaan voi auttaa minua. Ketään ei kiinnosta. Ei minua, ei yhteiskuntaa, rakkaita kaikkein vähiten. Jos olisin rohkea tappaisin itseni. Sen sijaan leikin kaikkea: viiltelen niin että iho menee hädin tuskin rikki, syön lääkkeitä tarpeeksi vähän. Piirtelen itsemurhan tehneitä kummituksia. Sellainen olen.

Todella ahdistava maanantai. Ei kiesus sentään. Alan kohta ihan tosissani vaatia lisää liksaa. Kun koko ajan tuntuu olevan kiire eikä muista varmuudella oliko se Ensimmäinen Tapaaminen maanantaina vai tiistaina? Ja mikä hemmetin päivä se tänään on?

Jostain syystä nämä päivät saavat minut todella ah-mas-vittuuntuneeksi. Kun tuntuu että elämä loppuu siihen kun puhelin soi. Kun kaikki tuntuvat tahtovan sinusta liikaa ja juurikin nyt. Kun pelkää tulla kotiin. Kun ei ole tietoa mitä kusti on tuonut - vaikkei se koskaan mitään Pahan Ytimestä tuokaan. Sähköpostien katsominen kammottaa, puhelinmyyjät ovat Sanansaattajia.

Ja muita STT:n uutisia. Juhannus oli kiva. Monestako kriisistä sitä taasen selvittiin, en jaksa laskea. Eikä minua haitannut oikeastaan ollenkaan etteivät Sukulaiset pyytäneet mukaansa. En olisi kuitenkaan lähtenyt. Ainakaan ilman sinua. Ehkä sitä joskus oppii olemaan skitsoilematta? Ehkä minä joskus vielä uskon sinua täysin kun sanot että olen sinulle ensimmäinen.

Njäh. Lääkkeet ja rahat taasen loppu. Njäh. Huomenna.

Päiväkirja vuodelta 1995 kirvoittaa muistoja.

Muistan kesän toisessa maassa, lähimpien sukulaisten luona. Puinen omakotitalo, ostettu ränsistyneenä ja velaksi. Pihalla jättimäisiä ruusupuskia joissa kasvaa viininpunaisia kukkia. Pulloihin vettä, ruusunlehtiä sekaan. Täti neuvoo että tarpeeksi kauan seistyään meillä on pienet pullolliset oikeaa hajuvettä.

Taloa ei ole ollut enää vuosiin. Muistan vieläkin miltä kellarissa oleva puusauna haisi, miten pelottava se oli. Miten etäinen mutta tuttu [muistutti veljeään] setä oli. Miten mahtava Neuvostoliitto mahtoi olla, miten meri välissä tappoi teitä molempia. Miten olette päättäneet kumpi ostaa kotitalon? Kuinka paljon olette joutuneet silloin juomaan viinaa? Toinen kuolee portaille, toinen parivuoteeseen.

Uskomatonta. 

Äh. Kirjoitan ennen punaviinin maistamista. Juhannuksen kunniaksi ja mielialaan sopivasti soittimessa pyörii Leevi.

"Minun ei ole hetkeen ollut näin sekava, yksinäinen ja kylmä olo. Enkä tiedä edes mitä haluan sinulta. En tiedä edes haluanko sinua. Etkä sinä olekaan periaatteessa tehnyt mitään. Mutta minulla on täysi oikeus tuntea näin. Ei saisi olla niin nopeasti vakavissaan."

Ihmissuhteista tulee kipeäksi. Oksetuksen jälkeen iski vilu.

Tänään on kylmätärinän lisäksi lähinnä vain kaduttanut. Miten paljon onkaan kertonut, miten ‘hävettäviin’ tilanteisiin antanut itsensä ajautua. Vituttanut on myös. Naivi ja hölmö. Kun olin pääni sisällä uskomattoman innoissani että pääsen kanssasi matkalle. Että minä ajan kun lähestymme kotiseutua. Osoittelen sinulle taloja, paikkoja, ihmisiä. Osaan kaikkien tarinat ulkoa.

Ei toista jolle ne haluaisin kertoa. Ja sinä kuuntelisit, nauraisit. Olisimme kahden, onnellisia. Ilman paineita, puhelimia, periaatteita, vanhoja kaavoja. Kun täällä kaikki tuntuu olevan pykälän hankalampaa. Eihän tästä ota pirukaan selvää: lisää viiniä!

Niin. Tilanteesta.

Saat viestin missä sinut kutsutaan illanistujaisiin. Häneltä. Hänen luokseen. Esität ettei asia voisi sinua vähempää kiinnostaa; vaikkakin samaan hengenvetoon alat kerrata hassuja tarinoita mitä näissä istujaisissa on edellisillä kerroilla tapahtunut ja kuinka helvetin monta kertaa olen ne tarinat jo kuullutkaan. Tässä vaiheessa imsosorry alkaa voida fyysisesti[kin] todella pahoin: vatsassa kiertää, päässä pyörii ja humisee. 

Imsosorry menee lukkoon, istuu mykkänä. Jossain vaiheessa kysyt epäuskoisella äänellä, velvollisuuden tunnosta että olisinko halunnut tulla mukaan [vaikka tiedät että se on "things to make and do" -listani loppupäässä heti varpaankynsien irtinyppimisen jälkeen/toivot hartaasti että vastaan ei/olet jo viikkoja tiennyt että minulla on menoa tuona päivänä - johon luulin meidän menevän yhdessä]. Kaiken kukkuraksi käyttäydyt äärimmäisen vittumaisesti. Minä olen vain hiljaa. Sängyssä kysyn oletko menossa. Vastaat ettet tiedä. Paskat. En jaksa puhua.

Aamulla olet toinen ihminen. Tehnyt valintasi. Minä lykkään tavarat syliisi. Toimimme hiljaisuudessa. Kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan, mitään tapahtunutkaan. Lähdet, emme suutele. Olen rikki, itkettää. Työkaveri ymmärtää. Kerron kaiken paskan mitä viime viikkoihin on mahtunut. Minulla on oikeus olla mustasukkainen, katkera vittupää-ämmä. Silti vihaan itseäni: kostonhalun kuohahtaminen ja "minä tai hän" -ajattelumalli eivät loppuen lopuksi ole koskaan olleet sydäntäni lähellä.

Työpäivä menee jotenkuten oksennuksen velloessa kurkussa, ilta on eri asia.

Lievä vitutus on jatkunut lauantaista asti.

1. mietit sanojasi seurassani

2. olet menossa mökille

3. kutsuit minua Äidiksi

Kun on kuitenkin koko ajan ollut puhetta siitä että onhan kivaa kun vihdoin elämässä on tärkeä ihminen jonka seurassa voi olla täysin oma itsensä. Jep jep. Mutta sinä haluat vain että minulla olisi hyvä mieli ja siksi jätät asioita kertomatta, kaunistelet totuuksia. Vidu.

Sait kutsun juhliin entiseltä ihastukseltasi. Päätit sen siliän tien että menet. Ja vaikka kysyin, et voinut myöntää sitä minulle suoraan. Vidu. Ei ole kuukauttakaan kun viimeksi otin ns. Nokkiini samasta aiheesta: tuolloin et kertonut teillä olleen mitään vaikka suoraan kysyin. Mielestäni sen verran pitäisi ihmisiä arvostaa että antaa suoraan kysymykseen suoran vastauksen; ihan vaikka vaan sitten sen takia että tuleehan se totuus sieltä jostain kuitenkin esille.

Kohtaa kolme ei tarvitse kai enempiä selittääkään?

Kaikkihan tietävät että kasvisten syöminen on vammaista.

- Niin sä oot kasvissyöjä?

- Juu [vähän häpeillen koska tietää jo miten keskustelu jatkuu].

- Mutta kyllähän sä syöt kuitenkin kanaa?

- En syö, kiitos vaan, maitotuotteita ja kananmunia.

- Mutta kalaa kuitenkin, eikö???!?!?!? 

Montako kertaa tämän saman saakelin keskustelun joutuu käymäänkään läpi ihmisten kanssa? Ja aina samat naamat? Toinen hassunhauska kysymys on se, että jos kerran olen kasvissyöjä niin voinko kuitenkin ottaa lihaa suuhun, eh he hee. 

Mutta päivän polttavaan vitutukseen. Kyseisen vammaisryhmän ruokatarjonta on kovasti lisääntynyt niistä vuosista kun itse LOV:ksi rupesin. On leikkelettä, makkaraa, mums mums. Ja väitänpä vielä sitäkin että ruokavalioni avulla olen opettanut yhden jos toisen kanssaeläjälihansyöjän lisäämään rehujen määrää lautasellaan.

Mutta voi Pouttu ja Kasvisgrilleri. Uskomattominta kakkaa mitä olen hetkeen maistanut. Ei kelpaisi edes keskustan lokeille. Miksi pilata hyvä raaka-aine jollain kummallisilla mausteilla? Miksi hommata sinne joku tietämätön niitä mausteita annostelemaan? Korianteri, inkivääri, kookos, vesimeloni, sitruuna, appelsiini?!? Älkää ainakaan jumaliste mainostako sitä grillattavana herkkuna, vaikka sitten hedelmäsalaattina.

Reklamaatio seuraa perässä, haastan kaikki muut ruokavalioltaan vajavaiset boikotoimaan tuotetta. Miksi ihmiset olettavat että jos syö kasviksia alas menee minkälainen paska tahansa? Ja vielä millä hinnalla tahansa.

Uskomattoman hyvä sunnuntai. Krapulaakaan ei tule kun on tarpeeksi hyvää seuraa. Loistavaa viikonloppua seuraa hillitön maanantai: kahdeksan tunnin työpäivä kuluu kuin siivillä kun duunaroi kivojen ihmisten kanssa.

En tiedä. Elämä on tyhjää mutta pidän tästä. Mikä on normaalia, mikä on ‘normaalin’ määritelmä? Vietämme kaiken vapaa-aikamme yhdessä mutta kuuluu varmasti kuvioon. Ja ellei kuulu, vitut siitä. Minä, sinä, me pidämme tästä. Jossain vaiheessa hurmos kuluu ohi, nautitaan tilanteesta.

Mikä on ihastumisen ja rakastumisen ero? Casual vs. addicted, kuten esimerkiksi tupakoinnin kanssa?

Ei kai sen elämän pidäkään olla yhtään tämän vaikeampaa? Mitä sitä marisemaan. Minulla on työpaikka, laskut on maksettu, vuokra myös. Tänään ajattelin keskittyä hauskan saalistamiseen, unohtaa paniikin. Minua ei kiinnosta se että sukulaiset ovat loukkaantuneita. Yrittäkää ymmärtää jos siihen koskaan pystytte: minä olen aloittanut oman elämäni vihdoin ja viimein. En ehdi soitella, tulla käymään, olla läsnä ja huolehtia jokaisesta asiasta [hassua että tämän toteaminen aiheuttaa enää vain vähän vihastusta, ehkä olen todellakin oppinut slackerbitch -asenteen].

Kun olet lähellä aika rientää. Arkipäivistä puuttuu useita tunteja. Asunnossa tuoksut sinä.

Eilen illalla oloni oli sellainen, että olen kuin solmunipullinen vanhoja laivanköysiä, toisiinsa sotkeutuneita jotka on tungettu vanhaan, likaiseen juuttikangassäkkiin jonka suu on solmittu.

Soundtrack: Laulu marsalkka Mannerheimista/Ultra Bra

Ei irronnut opiskelupaikkaa. Nyt mietin toisenkin opinto-oikeuden lakkauttamista. Eipähän tarvitsisi stressata. Ehkä sitä syksyllä on aikaa miettiä mitä Oikeasti haluaa.

Päivitys.

Miksi sanotaan että Pääsin Opiskelemaan? Kuitenkin yliopisto-opiskelu on lähinnä lukion jatke. Enkä pitänyt pahemmin kummastakaan. Phyh. Oikeasti haluaisin matkustaa. Kuunnella musiikkia. Kirjoittaa. Kuvataiteillakin vähäsen. Kuten jo lukiossa. Jotenkin se on vain jäänyt?

Soundtrack: Disco 2000/Pulp

Tälläisinä sadepäivinä kaikki vaikuttaa pysähtyneen.

Istumme, olemme, syömme, emme tee mitään. Sinua nukuttaa koko ajan. Minä keksin sijaistoimintoja, siivoan asunnon. Illan taittuessa yöksi katselen kun näet unta. Olet ihana. Kaunis. Pidän sinusta. Mietin mitä sitten tapahtuu kun vahingossa sanon rakastavani sinua. Aamu tulee, kiire. Yöt ovat harmaansinistä samettia joka peittää järjen äänen alleen.

Kun päivällä tapaan sinut äkkiseltään jokin on muuttunut. Et pysty katsomaan minua kasvoihin, saati silmiin.

Viimeiset pari päivää ovat menneet kuin sumussa. Sunnuntaina oli lievä krapula - kiitos seurueelle, oli ihanaa - maanantai ja tiistai kuluivat kirotessa aamuherätyksiä ja iltavuoroja. Eipä muuta. Elämä rullaa eteenpäin vaikka eläjä[?] itse ei perässä pysyisikään.

Huomattavia asioita on kuitenkin sattunut. Eilen oli istunto. Ja ennen sitä kerroin sinulle hieman lisää tilanteestani. Että joudun käymään oletettavasti sen kolme vuotta terapiassa. Ihan oikeassa kattokee-mie-oon-hullu -terapiassa. Etkä ollut tästäkään tiedosta järkyttynyt. Alkaa tarinat ja ässät loppua. Hih.

Vielä en ole uskaltanut diagnooseja kertoa. Kun mielestäni niillä ei ole mitään väliä. Merkitystä. Ei minua voi lokeroida - enkä väitä että sitä haluaisi kukaan muu tehdä paitsi tämä itse - jonkun tietyn Kaavan mukaan. Että ahaa, juuri tuollaisia Tuollaiset ihmiset ovat. Äh, ajatus ei kulje. Ihana psykologi oli laittanut sähköpostia terapiapaikasta, soitin sinne, kuun lopulla tapaaminen. Äh. Kuulosti puhelimessa jo sellaiselta ihmiseltä jolle en kerro mitään. Äh. Tästä terapia-pelosta ja muusta eilisen istunnon aiheistosta lisää myöhemmin.

Mutta sää on kiva ja sateinen.