Elämä väsyttää

Autuutta on tulla kotiin tuhat tuntia kestäneen työpäivän jälkeen, jalat kipeinä ja naama likaisena, heitellä paskaiset vaatteet pitkin laattioita, kuoriutua ulos vetimistä alusvaatteita myöten, kaataa kalja lasiin, luukuttaa hyvää ja riittävän agressiivista musiikkia, hengailla netissä. Pukeutua retkuihin joita ei koskaan pitäisi julkisesti mutta joissa tuntee olonsa täydellisesti omaksi itsekseen.

Olla onnellinen että huomenna kaikki on vielä paremmin.

Ai ni, ja Perez on aivan paras. 

Hoh. Edellisen postauksen kommentoijalle suuret kiitokset. Jälleen olit omassa blogissasi luonut ajatuksista tekstiä: miten sitä ei osaa ymmärtää että asiat kääntyvätkin parhain päin? Miten minulla voi käydä tällainen onni?

En ole - ehkä koskaan, ainakaan vuosiin - keskustellut puhelimessa yli kahta tuntia putkeen. Siis juurikin sellaisen erityisellä tavalla tärkeän ihmisen kanssa. Pelkään puhelimia, vihaankin niitä. Kun ei halua lopettaa vaikka tietää että aamulla on aikainen herätys. Kun vuorokausi on liian pitkä aika mutta kuitenkin kärpäsen kusi valtameressä.

Sinä pidät minusta. Olet ihastunut minuun. Kaikista tulee jotain - elämänkatsomuksesi on jotain sellaista minkä minäkin haluaisin oppia. Edes rahtusen tuota positiivisuutta ja hetkessä elämisen kykyä. Kuinka jälleen heitin romukoppaan kaikki entiset käyttäytymismallit ja kerroin että pelkään ettei sinulla riitä kanssani kärsivällisyys.

En minä tiedä. Mitä useampi päivä kuluu sitä vähemmän tiedän. En tiedä kuin sen että voi pojat haluaisin nähdä sinut. Olla siellä, lähellä.

Musta mörkö kasvaa vaan. En vittu kerro sinulle koskaan enää ikinä mitään itsestäni. En kerro että syön lääkkeitä, en kerro että sairastan. En kerro mitään elämästäni. Olen hiljaa ja näyttelen. Esitän niin kauan että homma kuivuu itsestään kasaan. On todella kiva kuulla ettei ihastuminen välttämättä kestä kuin viikon, etten ole vaikuttanut elämääsi millään tavalla, en ole saanut sinua avautumaan ja että sinulle on samantekevää kerronko elämästäni mitään. Että voit kyllä kuunnella mutta kertomallani ei ole mitään merkitystä.

Enkä todellakaan usko enää rahtuakaan että tästä voisi tulla mitään. Päivät jaksan hymyillä ja yöt ovatkin jo helvettiä. 

Hyvin mielenkiintoinen työpäivä. Taitaapa olla pari pientä juttua mitkä olet jättänyt kertomatta. Enkä minä sillä että kaikki pitäisi toiselle kertoa, mutta yleensä arvostan todenmukaisesti vastaamista suoraan kysymykseen. Kuitenkin nyt ennen yösoittoa ajattelin juoda kahvit, syödä suklaavaahtoa ja nauraa vähäsen. Eihän elämä tähän lopu.

Päivitys: päässä kuuluu naps. Joku päivä vielä tukehdun tähän synkkyyteeni. Paskaks vaan, kaikki maankuoren tasalle. 

Jotenkin kevyt olo. Kamera toimii, muistikortti vain paskana. Äkkiäkös sellaisen käy kaupasta hakemassa. Mietin asioita mutta ajatus harhailee aiheesta toiseen salaman lailla. Kiva olo. Samaan aikaan helvetillinen. Siinä suhteessa että on ihanaa olla yksin. Jos ei tule ollenkaan ikävä?

Mitä sinä teet tällä hetkellä siellä kaukana? Katselet auringonlaskua. Vai sataako siellä vettä? Miten paljon olet valmis kestämään? Kuinka paljon on liian paljon? Ja mitä sitä itse on valmis kestämään? Kuinka paljon joudumme uhraamaan ja onko uhraaminen sen arvoista? Vai joudummeko uhraamaan mitään? Tällä hetkellä tuntuu etten ole menettänyt vielä suurjaossa kuin hetkittäin mielenrauhani. Itsetuhoisuuttahan sekin, kaiken paskaksi laittaminen. Kun vain oppisin järkeilemään turhat mustasukkaiset ajatukset pois päästäni. Vaikka minulle on tehty paljon pahaa et sinä välttämättä ole samanlainen. Toisaalta on normaalia pelätä että olet sellainen.

Korvaavia kokemuksia on jo satoja. Loistelias suhtautumisesi asioihin: jos toinen suuttuu niin mitä sitten? Ei se ole kaiken loppu. Ilmeisesti olet siis valmis puhumaan, kestämään, keskustelemaan ja muokkaamaan. Enkä usko että meidän kummankaan tarvitsee kamalasti asioita Uhrata. Kiva. Purr. Neljä päivää. 

Sunnuntai taasen. Miten sitä viikot menevätkään näin nopeasti? Tuumin tuossa ettei tätä kiinnosta opiskelu, ei moneen paikkaan repeäminen. Jos tekisi järkevän ratkaisun ja unohtaisi kaiken muun elämän hetkiseksi. Tekisi vain töitä, maksaisi pakolliset laskut? Keskittyisi vain tähän yhteen asiaan nyt. Hommaisi itselleen rahaa, psykoterapeutin. Pistäisi päänsä kuntoon ja katsastaisi sitten toisenlaista elämää uudelleen vaikka ensi keväänä.

Jos sitten huvittaisi? Jos ei huvita niin luultavasti kuitenkin silloin jo tiedän mikä minua huvittaa. Jos ei huvita mikään niin voihan sitä tehdä töitä toisenkin vuoden perään. Ja kolmannen. Miksi pitäisi olla säätämässä esimerkiksi opintojen kanssa jos se on pakkopullaa? Tämän hetken elämän utopiana on matkustella, käydä töissä, saada rahaa, kirjoittaa, maalata, julkaistakin jotain. Perustaa ehkä se oma liike, ottaa kallis asuntolaina.

Sitä ne normaalit ihmiset taitavat tehdä? Miten sitä on viime aikoina tuntunut että elleivät kaikki tutut niin koko sukupolvi on jotenkin sekaisin. Kaikki haahuilevat ympäriinsä vailla suuntaa. Kaikki ovat tavalla tai toisella eri asioista ahdistuneita ja elleivät ole, huijaavat itseään. Kaikki lähtevät pois jossain vaiheessa ja jokainen kuolee yksin. Narf. Jos tänään on hyvä päivä niin mitä on vielä tulossa?

Puranpa tässä perjantaista istuntoa vähäsen. Ensimmäinen taas hetkeen aikaan.

Olen jo niin tuttu kasvo että psykologikin osaa ottaa rennosti. Heti kättelyssä kerroin että nyt menee paremmin. Kun viimeksi kävin siellä kerroin ihastuksesta [nauti tunteesta], nyt olin ymmärrettävästä syystä yhtä hymyä. Häntäkin nauratti. Kuinka hauskaa onkaan kun homma menee putkeen. Kerroin kuinka olen päättänyt ottaa sukulaisista viikon loman. Mielestään erittäin hyvä ratkaisu. Kehotti pitämään puhelimen äänettömällä ja vastaamaan puheluihin valikoiden. Juurikin niin olen tehnyt. Töissä pidän puhelimessa äänet päällä, pakko.

Puhuimme paljon sinusta ja seksistä. Parisuhteen kivoista puolista ja sen kirouksesta. Hitto jos en olisi itse näin sekaisin olisin alkanut psykologiksi. Kuinka liikumme samoilla aalloilla monessa asiassa. Pohdimme lääkityksen, psykologilla ja psykiatrilla käymisen dilemmaa. Pitääkö minun kertoa sinulle vai ei. Ja kuinka haluaisin kertoa mutta en tiedä uskallanko. Mitä pelkään että tapahtuu? Ettet pidäkään minusta enää, jätät minut. Sitä pelkään joka tapauksessa.

Sama saakelin ongelma kaikkien kanssa. On romanttista olla allapäin mutta synti ottaa lääkitys vastaan? Kun kuitenkin minulla on sairaus, puutostila aivoissa. Että et ole seurustelemassa lääkityksen vaan minun kanssani. Että kaikki se paska mitä olen jo kertonut olisi varmasti ajanut sinut jo pois. Kai? Enkä usko että olet oikeasti kauhean tyhmä. Kaikki asiat joilla olen yrittänyt vihjata. Paidassa seisova slogan. Oletko käynyt kaapilla? Tajunnut asian? Jos, niin hyväksytkö sen vai kammoatko ajatusta?

Kun en kuitenkaan ole tärisevä paska jonka elämä on yhtä tasaista pötköä. Läheisyyden kaipuu ja halu harrastaa seksiä eivät ole kadonneet. Kykenen tavalliseen elämään, kykenen suuttumaan, ilostumaan, masentumaan, nauramaan. Olen malliesimerkki masennuslääkkeen toimivuudesta. Ja sitten heität jotain paskaa siitä ettei kukaan voi tietää kuinka kauan ihastuminen kestää; päivän, viikon, kuukauden. Eipä kauheasti lohduta tuo.

Nyt tosin ymmärrän miksi ihmiset haluavat naimisiin. Valheellinen todellisuus jossa kukaan ei pääse lähtemään. Ja vain puolet avioliitoista päättyy eroon. Pirunmoinen kaksiteräinen miekka. Haluaisi jonkinlaisen varmistuksen sille että et ole lähdössä [eihän sitä voi tietää kuinka kauan ihastuminen kestää] mutta en kuitenkaan halua tulla kahlituksi. Pitää päästä, mennä, olla, päästä tulemaan takaisin. Mutta kuitenkin haluaisi jo valmiiksi tietää että on joku paikka mihin tulla takaisin.

Persereikä sanon minä.

Ah. Nukkuminen on niin paljon hauskempaa kuin tämän ‘oikean’ elämän eläminen. Nähdä unia menneistä, eri ihmisistä joita ei tule koskaan enää tapaamaan. Ainoa harmillinen puoli tässä on se, että kun sitten vihdoin ja viimein herää niin ulkomaailma on vaatinut sinulta asioita enemmän kuin normipäivinä. Puhelin on soinut, tunnit kuluneet. Kun kuitenkaan muu ei kiinnosta kuin kahvin juominen.

Arg, ärf, naps.

Jumaliste että juilii taasen. Minulla on varmasti kapi tai joku muu eläintauti. Ei pysy nahoissaan. Tekisi mieli soittaa punkkia aivan saakelin lujalla ja karjua mukana. Mutta en viitsi, uskalla tai kehtaa. Voi vittu. Olen alusta asti oppinut elämään sen mukaan että täytyy olla mahdollisimman hajuton, mauton ja väritön. Ettei vaan kukaan loukkaannu tai suutahda tai häiriinny. Ei saa pitää elämää. Parhaita esimerkkejä lapsuudesta ovat seuraavat:

1. ei saa leikkiä koska siitä tulee melua

2. ei saa viheltää koska se ottaa korviin

3. ei saa kävellä yläkerrassa [kantapäillä väitti isä - hulluhan se/kin] koska se kuulostaa siltä että lapsoset tulevat katosta läpi

Niin. Miksi vitussa sitten teitte meidät? Aaaargh. Sinä puikulapäinen opettajattaren pahnanpohjimmainen jolla huono iho, lukihäiriö ja silmälasit. Olisit vähän katsonut mihin sen pippelisi tökkäät. Tekisi mieleni vetää paljon lääkkeitä ja viinaa. Nukkua maanantaihin asti. Tietyllä tapaa pelkään olla yksin mutta kaipaan sitä samaan aikaan. Olen niin täynnä ristiriitoja että vituttaa.

Onneksi kohta istunto. Olen sitä saakelin junaan pääsyäkin odottanut jo monta viikkoa. Yhtä monta kuin kirjettä yliopistolta. Jota ei taida sitten koskaan tullakaan. Sanoinko jo että ahdistaa ja haluan pois? Naps. 

Kotona. Ajattelin keittää vielä pannullisen kahvia, riipiä menomatkatavaroita kasaan. Valmistautua lähtöön. Pois ja helvetin lujaa. Ystävän tapaamisestakin on tullut tietyllä tavalla toisarvoista. Anteeksi. Kunhan pääsee vituraan täältä. Ennen junaa ehdin tehdä vielä vaikka mitä. Avautua, itkeä, istua kahvilassa, kirjoittaa.

Eilen kävit. Minulla napsui päässä niin että rutina kuului. Itketti. Kutina vatsanpohjasta on kadonnut jonnekin. En usko että vika on sinussa. Pidän sinusta yhä vain. Masennus. Itsesyytökset. Et jää koska et pidä minusta enää yhtään. Olen tehnyt jonkun yhden tietyn asian joka on saanut sinut vihaamaan minua. En halua nähdä sinua koskaan enää koska et voi koskaan ymmärtää mitä päässäni liikkuu. Analysointia; kuin musta syvä kurimus joka vetää kauemmas ja kauemmas.

Ja aikani siinä istuttuani ja mietittyäni avaan suuni. Kerron että masentaa. Että jotenkin on kasvanut toiseen kiinni, tottunut mutta kuitenkin hermo repeää ihan juuri. Että minä olen paha, saamaton, hukassa, huijari, sekaisin, mielisairas. Sanot että pidät minusta silti. Ei kannattaisi pitää. Sanot että ehkä niin, mutta pidät silti.

Ja jotenkin tuntuu että olet jäämässä. Että jokainen pieni kina ei olekaan Suuri Draama. Maailmanloppu. Kerron että minun täytyy päästä menemään tasaisin väliajoin. Kerron perhesuhteista. Kerron että kun masennus iskee olen todella raskasta seuraa. Että minuun ei saa kontaktia. Mutta että masennus menee ohi.

En tiedä mikä helvetti sinussa on mutta olen kertonut sinulle asioita enemmän kuin sielu sietää. Mutta en kuitenkaan oikeastaan mitään. Minut on rikottu niin monella eri tavalla. Eikä kukaan toinen voi pelastaa toista ihmistä. Minussa on sisällä paljon paskaa. Koska olisi syytä kertoa lääkkeistä, diagnooseista, asioista? Vai onko ollenkaan pakko? Se jos joku on minun. 

Puhelinahdistelua. En vastaa. Tulihan tuossa sellainen hetkittäinen oivallus. Ehkä en olekaan täysin hyödytön paska jota kukaan ei voi rakastaa ja joka ei kelpaa kuin muiden sylkykupiksi ja egon pönkittäjäksi. Ehkä te olette kateellisia elämästäni? Ehkä te yritätte saada minut uskomaan että olen juurikin noita - ja paljon pahempia - asioita. Koska mitä tekisitte jos minua ei olisi?

Minun ei tarvitse välittää siitä että sinä käytät minua avopuolisosi henkisenä korvikkeena. Minun ei tarvitse välittää [niin paljon] sukulaisten ja perheen suonikohjuista, mentaalisesta kehityksestä [ei ole] tahi autojen korjaamisesta. Minun ei tarvitse välittää mistään muusta kuin itsestäni.

Plus on aivan hirvittävän ihanaa että sinä olet olemassa.

Taas niitä päiviä kun toivoisi olevansa pitkä ja hoikka ja kiltti ja mukava eikä tällainen itsekeskeinen ilkeä kusipää. Pitäisi varmaan ilmoitella itsestään mutta ei kiinnosta. En taas jaksaisi. Kuitenkin yksin istuminen on puuduttavaa, varsinkin kun kuuntelee yhtä ja samaa kappaletta kerta kerran jälkeen.

Eilen oli helvetillisen paha päivä. Iltapäivästä asti. Miten yksi tekstiviesti voi laukaista ihmiskammon, ahdistuksen, vitutuksen ja sen "hakkaan päätäni seinään jo kahdeksatta vuotta" -tunteen? Miten nämä ihmisrievut selviävät arkisesta elämästä jos MIKÄÄN EI MENE JAKELUUN edes sillä viidennellä kerralla?

Ja sitten kostan kaiken pahan olon ihmiselle joka ei sitä todellakaan ansaitse. Joka vielä vähemmän tajuaa tilanteesta yhtään mitään. Miten pyytää anteeksi sellaista mikä on kuin jonkun toisen sanomaa, valetta muttei kuitenkaan? Onneksi huomenna istunto. Onneksi huomenna juna. Onneksi huomenna unta.

Mustasukkaisuuden ja vihan kukka kasvaa sisälläni. Olen kokenut sen niin monesti että minusta on tullut paranoidi. Uskoin kun väitit että vain harva voi ottaa sinuun yhteyttä. Niin. Ehkä harva mutta yksi liikaa. Väärään aikaan, täysin väärässä paikassa ja tilanteesa. Vihaan itseäni. Ihmisiä. Joku päivä vielä repeän. Repeän verisiksi riekaleiksi ja lähellä olevat saavat niitä niskaansa. Sitä likaa ei puhdista vahvinkaan pesuaine.

Eikä vastapäisen talon parvekkeilla ole ketään.

Tuntuu että minussa on taas kottikärryllinen tekstiä.

Kauniita, kaihoisia ajatuksia joiden alku lupaa lähes täydellistä mutta joita en saa loppuun.

Poistan "things to make and do" -listalta kaiken turhan. Tärkeä pysyy tärkeänä.

Ehkä menenkin puistoon.

No joo. Julkinen anteeksipyyntö sai tämän päätymään takaisin listalle. Njäh. Tänään ajattelin pistää elämän risaiseksi ja mennä kuppilaan oluen ääreen. Ostin eilen nimittäin uuden reissuvihon. Tai ehkä otankin soodaa. Mutta kirjoittamaan nyt ainakin.

Miten minun tulisi käsitellä tänään vastaanottamaani kyseenalaista informaatiota sinusta? 

Hohhoi. Töistä päästy, kurssit kusee, sukulaiset valittaa eikä tällä ole mitään tietoa mitä sitä syksyllä tekisi. Muuta kuin makselisi takaisin opintotukia. Toisaalta voin vedota sairauteeni. En haluaisi. Ja jotenkin on nykyisellään sellainen kuva että on olemassa vain kaksi korrektia syytä miksi opinnot viivästyvät: armeija ja synnyttäminen.

Minä en ole tehnyt kumpaakaan. Mitä nyt välillä tuntuu että olen synnyttänyt itseni uudelleen. Koko kevään kerta toisensa jälkeen. Pää irti, liikaa töitä ja elämää. Liian vähän unta jälleen. Oravanpyörä. En ole jumaliste saanut hommattua itselleni vieläkään potentiaalista terapeuttia. Miten siitäkin tuli myllynkivi? Mihin katosi intoni parantua, miettiä itseäni? Perjantaina istunto piiitkästä aikaa ja voi pojat; meillä on puhuttavaa. Kun silloin käskit minun nauttia tunteesta. Ha!

Kiireisestä elämästä kertoo sekin etten ole avannut konettani varhaisen lauantai-aamun jälkeen. Mutta kaikki kääntyy vielä hyväksi. Perjantaina ajattelin matkustaa. Ihan vaan sen takia että rakastan junia. Kummallinen tapa ottaa aikaa itselleen?

Alkaa ajantaju hämärtyä. Päivämäärä tarkistetaan sanomalehdestä jota ei ole ehtinyt lukea moneen päivään. Sähköposteja, viestejä, vähemmän puhelinsoittoja. Suihkuun raahautumista voi venyttää kuuntelemalla musiikkia. Kalenterin välissä lista tulevista töistä, kädessä toinen arkipäivästä kuulakärkikynällä raapustettuna.

Muisti on mennyt, huomenna täytyy suorittaa. Alle vuorokausi ja olen mukana elämässä. Kymmentuhatvuotisen historian tulos; hengitys sisään ja ulos. 

Tänään ärsyttävät aivan vitusti seuraavat asiat:

- sinä ja se että pidät minua itsestäänselvyytenä

- sukulaiset joilla ei ole koskaan mikään hyvin

- sukulaiset jotka peruvat sopimansa asiat

- sukulaiset jotka pitävät itsestäänselvyytenä että minun on VAIN NIIN VITUN HELPPO MATKUSTAA SINNE MUSTIMPIIN KORPIIN

Tämän lisäksi suurin ärsytyksen aihe on se ettei teillä ole oikeasti koskaan mikään vittu hyvin. Sata kertaa viikossa keksitte jotain uutta jolla lopetetaan maailma. Vittu. Ja suorastaan vituttaa se että aina mau’utte siitä minulle. Minä otan kaiken raskaasti. Ettekä koskaan kerro mitään positiivisia asioita. Tämähän on sitä vanhaa huttua mutta uutena asiana on hauska huomata se että kun minulla menee hyvin, onnistutte kääntämään senkin koskemaan Teitä jonka jälkeen asiat käännetään vielä negaatioiksi.

Ei saatana. Kateellinen siitä "kun olet löytänyt jonkun". Vittu. Omasta mielestäni olen ollut ihan tarpeeksi monta vuotta yksin. Mutta älkää silti odottako niitä saatanan kesähäitä: ei toista voi omistaa tai saada. Miten voi olla ihmisiä jotka eivät tätä tajua? Eivät muut ole Hyödykkeitä! 

Yritit kai vihjatakin jotain, vähät minä siitä. Miten sitä kuvittelinkin että kaksi ihmistä riittää, että minusta olisi ollut siihen. Ja mitä sinä kuvittelit kun katsoit ajan olevan kypsä vitsailulle. Minä en pidä juoruilijoista ja pelkään mustasukkaisia ihmisiä. Sinulla on niitä ympärilläsi vähän liikaa. Antaa olla, unohdettu jo.

Väsynyt. Todella väsynyt. Taas vaihteeksi kaikkeen. Väsynyt ottamaan lääkkeitä, käymään töissä, suorittamaan: helvetti, jopa polttamaan tupakkaa. Nukkumaan pitäisi mutta sänky ei houkuttele. Ihmiset ovat jo töissä.

Pyörrän puheeni siitä ettei juna, pois matkustaminen houkuttele. Nyt tekisi hypätä matkaan samantien. Matkustaa jonnekin, käydä kahviloissa, katsella puhelimessa välkkyviä numeroita kun ihmiset yrittävät epätoivoisesti kiinni. Haistattaa pitkät koko hommalla, elämällä. Olla yksin. Tuntematon. Tarkkailla ihmisiä sillä samalla terassilla kuin seitsemän vuotta sitten.

Soundtrack: Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana/Scandinavian Music Group 

Miu. Pur. Räyh.

Kaksi pannullista kahvia ennen kello kuutta iltapäivällä on liikaa. Sain kuitenkin tehtyä jälleen kaksi asiaa jotka ovat roikkuneet tekemättöminä jo useamman kuukauden. Harmillista on kuitenkin se että kun listalta saa jotain pois sinne tulee aina useampi tehtävä tilalle. Eikö tämä lopu koskaan?

Miksi sitä ei osaa olla paikallaan? Aina pitää tehdä jotain. Lapsesta pitäen minulle on opetettu että aina pitää olla tekemässä jotain. Koskaan ei saa vain olla. Olla tässä, nyt, onnellinen. Aina pitää miettiä tulevaisuutta, sen pahuutta. Vakavuutta, onnettomuuksia. Hyvin sinä edesmennyt sait kitkettyä minusta kyvyn odottaa tulevaisuutta, kyvyn elää tässä päivässä.

Kun olin tullut juuri sukulaisvierailulta, istuin ruokapöydässä, ikävöin heitä ja katsoin Synnyttäjää, perhettä halveksien päälle. Sinä totesit että en koskaan pääse enää yhtään mihinkään ikinä jos en heti näytä iloisempaa naamaa. Että pysyn siitä lähin kotona koska näytän niin nyrpeältä.

Taisin olla kaksitoista. Vitun tietoinen siitä että mikään siinä systeemissä ei ollut normaalia. Ja aina kun tuli pienikin mahdollisuus, lähdin. Mahdollisimman kauas ja pitkäksi aikaa. Kyliin, kaupunkeihin, eri maihinkin. Mitä kaikkea olen nähnyt. Vuosia myöhemmin Synnyttäjä huutaa että saisin lopettaa reissaamisen, kuljen kuulemma tiet kuralle. Minä nauran: etkö sinä idiootti tiedä että asfaltti kyllä kestää?

Matkustan syksyllä, keväällä, kesällä vähän kauemmas. Talvisin vain kahden kaupungin välillä. Ja sitten olet sinä. Junalla pääsee kauas, pois. Minua ei huvita nousta kyytiin ainakaan vielä.