Oho, hups.
Sain elämäni ensimmäisen kokonaan öljyväreillä toteutetun työn valmiiksi. Tavalliselle raakapahville [ai jai mikä amatööri: muuta tarviketta ei ollut aloittaessa tarjolla] tosin. Sain sen ylipäätään valmiiksi. En muista koska viimeksi olisin saanut laittaa johonkin työhön nimikirjaimeni? Siitä on vuosia aikaa, olenko käyttänyt merkkausta silloin edes? Jonkinlaista edistystä siis tuossa suunnassa huomattavissa. Huomenna näen siinä sata ja viisi virhettä mutta antaa olla. Se on valmis. Onhan hautunut vuodesta 2005 asti. Seuraavan inspiraation yllättäessä jatkan tuota replikaa.
Mietin tänään että onko masentuneita ihmisiä nykyään enemmän kuin ennen. Johtuuko se siitä että erilaiset masennukset ja niiden vahvuudet ovat nykyään paremmin tunnistettavissa? Mistä johtuu se, että vaikka sitä mainostetaan suomalaisten kansantautina- ja ominaisuutena, on masennus ja siihen sairastuneet - tai jumala paratkoon lääkkeitä syövät - ihmiset mörköjä jossain pimeissä nurkissa, kaappien takana. Vai onko syynä yhteiskunnassa, maailman tilassa, nykyajassa? Maailman kiristyneessä ilmapiirissä, yksilön riittämättömyydessä [en minä voi ruokkia kaikkia Afrikan aids-orpoja, ikävä kyllä], tuloeroissa, kuiluissa, siinä että ihmisiä kohdellaan karjalaumana; ei Yksittäisenä Ihmisenä.
Tai sitten se ei ole mitään näistä. Ehkä minullakin on ollut koko elämäni liian paljon aikaa, laiskuutta, saamattomuutta, uppiniskaisuutta, lapsellisuutta, sekopäisyyttä. En ole koskaan arvostanut vanhempiani jotka ovat Rakastaneet minua omalla erikoisella tavallaan, tehneet kaikkensa minun eteeni. Antaneet juuri tarpeeksi vähän ruokaa niin että jos 25 -vuotiaana ostaa purkillisen [sellaisen ison - oli tosi halpa, älkää lyökö] persikoita niin on taivaissa. Ja minä olen vain valittava, uikuttava paska joka ei osaa arvostaa edes sitä että olen päässyt NÄIN VITUN PITKÄLLE ainoastaan sen takia että elämäni on kulkenut niin ja sitä reittiä kun on.
Jos vielä uskaltaisit viisastella minulle tappaisin sinut varmasti. Okei, ehkä en tappaisi mutta hakkaisin. En pystyisi hillitsemään itseäni. Tai ehkä pystyisin. Pystyinhän pari viikkoa sittenkin. Ja sekös jos joku sinua vituttaa kuin pientä oravaa keskellä kylmintä talvea kun se viimeinen käpy on jäässä. Olen hillinnyt itseni yli kaksikymmentä vuotta, kerran hyökkäsin nyrkkiä vastaan omalla sarkastisella tavallani. En koskaan fyysisellä väkivallalla. Koska tiedän että se on sinulle ainoa ratkaisu. Mites se menikään juhannuksena? Sellaisella matalan kähisevällä äänellä, täynnä vihaa, se mitä joskus pelkäsin. "Kuule imsosorry: mää oon sut ennenkin pannut ruotuun ja niin kuule SAATANA pistän vieläkin."
Voitto oli jo siinä että olen sanonut silloin kaiken mitä minulla oli sinulle sanottavaa. Ja suurempi voitto oli se, että tuon viimeisen kommenttisi jälkeen nauroin. Ja sinä, 49 wee löit luurin korvaan. Ja tiedän että sinä iltana vedit enemmän viinaa kun hetkeen. Ja kirosit ja uhosit ja paasasit ja esitit kovaa ämmää. Ja sitten itkit. Eikä varmasti ollut vielä SE VIIMEINEN KERTA kun sain sinut itkemään. Voi kun tekee hyvää purkautua. Henkinen ejakulaatio.
Nukuin viime yönä noin kolme, neljä tuntia ja heräsin kahdesti tuskaan, hikeen, huutooni. En muista mitä unta näin. Ehkä jotain tähän liittyvää. Ja kuka väittää ettei maalaaminen ole terapeuttista?
