Elämä väsyttää

Nostin eilen lääkityksen siihen kahteen tabuun. Iltasella levottomuus, tärinä, lihasnytkähdyksiä ja levottomat jalat. Aamulla hyvä mieli. Tällä annostuksella asiat tuntuvat toimivan paremmin. Aamulla ei edes väsyttänyt. Haluaa napsia lääkkeitä koko lopun ikäänsä.

Naama on kuin petolinnun perse. Järkyttäviä aknepaukamia suunympärillä, alahuulessa kukoistaa talviunilta herännyt herpes. Todella ruma olo. Edes mäyrät eivät huolisi minua seuraansa. Mikäs siinä sitten. Jälleen yksi hyvä syy istua neljän seinän sisällä ja märistä.

Tänään palasin lempiaiheeseeni, maalaamaan kirsikoita. Ajattelin lähettää siskolle tupaantuliaisiksi uuteen kotiin. Parin päivän hauduttelun jälkeen olen levollinen. En vain osaa tai jaksa olla vihainen ihmisille. Välinpitämätön osaan kyllä olla. Joskus yritin synnyttäjällekin selittää etteivät viha ja rakkaus ole vastakkaisia tunteita [tästä olen muuten postannut ennenkin] mutta ei mennyt jakeluun ei.

Aloitin uuden romaanin kirjoittamisen. Katson että tilanteeni vaatii sen. Että kirjoittamalla sen paskan saan jotain patoutumia itsestäni pihalle ja otan askeleen parempaan päin. Täytyy vain luottaa siihen että näitä parempia päiviä tulee vielä useampi. Äh. En mää tiedä. Aika näyttää. Alas tullaan varmaan viikonloppuna ja kohisten kun on liikaa aikaa ja liikaa tekemistä eikä osaa aloittaa mistään ja siivotakaan ei tarvitse.

Leivoin kaksi satsia sämpylöitä, onhan jotain mitä nakertaa.

Vaikka sata asiaa on tekemättä ja deadlinet puristavat päätä yritän silti purkaa sen perjantaisen istunnon. Tällä kertaa olin ajoissa ja ylipäätään paikalla.

Voi miten kaipaankaan perjantaita. Että saisin istua siellä taas. Kerroin miten kivasti nyt menee muutaman mahalaskun jälkeen. Kerroin että minulla on suunnitelmia. Kysyi itsetuhoisuusmerkinnästä, että olen kuulemma ottanut yliannostuksen ja aloittanut itseni viiltelyn. Vähättelin kaikkea. Mietimme mistä nämä reaktiot mahtoivat johtua. Kerroin juurikin tuon että ystävien ja perheenjäsenten kohtaamisesta.

Istunto oli kiva. Kerroin että minulla on haaveita, jopa kolme. Että ensin ajattelin että ne ovat aivan idioottimaisia mutta että sitten tajusin että ovatkin aivan toteuttamisen arvoisia. Että haluan asunnon [neljä ja puoli vuotta aikaa], kirjoittaa romaanin ja sitten sen musiikkiliikkeen. Puhuimme romaanista. Selitin idean. Ensimmäisen osan kuvailin sanoilla "miten pienestä sekä kummallisista sattumista kaikki voi ollakaan kiinni" ja se sai minut melkein itkemään. Toinen osa on tuttua kauraa ja kolmas osa post-rakenteinen. Ja kuulostaa kuulemma todella hurjalta. Ja tähän vastasin että niin. Mutta jos tapan itseni paperilla niiin [ehkä] mun ei tarvitse tehdä sitä oikeasti.

Sitten analysoimme tuota Tarzan-unta yhdessä. Ja nauroimmekin. Muuten analyysini oli täysi kymppi mutta morsiuspuvun ja seksin välistä suhdetta en ollut tajunnut. 

Ja minä vihasin pienenä siitä vihreitä pitkiä papuja. Kun näyttivät niin kummallisilta. Söin ne kauan aikaa niin että avasin aina, söin vain sisustan. Ja minä söin nakkikeittoa vasemmalla kädellä. Ja leikkasin oikeakätisten saksilla itseltäni vahingossa etusormesta palan pois. Vasenkätisyys on vammaista. 

Ja kun tuli puhetta siitä mitä ne kirjan muut henkilöt sanovat kuoleman jälkeen. Että ainoat jotka jäisivät kaipaamaan olisivat tädit ja sinä. Eikä sekään pidä enää paikkaansa. Ja itsemurha on kuulemma taakan siirtämistä. Olenko minä nyt itsekeskeinen paskapää jos en näe sitä niin? Että itsemurha on yksilön pitkään harkittu ratkaisu umpikujassa olevaan tilanteeseen? Että päälimmäisenä ei ole ajatus siitä ketkä jäävät kaipaamaan, suremaan, kantamaan. Että päätyy siihen tulokseen siksi että haluaa helpottaa muiden elämää? 

Kuinka on olemassa minua parempia työntekijöitä, siskoja, sukulaisia, ystäviä, kavereita, yhteiskunnantukipilareita, opiskelijoita, pankin asiakkaita, vuokranmaksajia ja eritoten: itsetuhoisia masentuneita. 

Tänään on masentanut oikein kunnolla. Siis sitä maahan teilaavaa vihoviimeistä paskamasennusta oikein. Olen nähnyt koko viime yön painajaisia. Nähnyt unta siitä että olin muuttanut tuttuja pakoon Lontooseen. Turvapeittoni alla makasin sohvalla, säleverhot auki. Ulkona sellainen kalteva mäki, ihmiset näkivät sisälle, nauroivat. Enkä jaksanut nousta sulkemaan verhoja.

Menin tämän päivän tapaamiseen tunnin myöhässä. Masentaa. Itkettää. Vituttaa. Kaveri kysyy mikä minun on. Ei tietenkään mikään. Tulen kotiin. Syön lopun salaatin. Masentaa, väsyttää taas. Makaan sohvalla kuin minut olisi naulattu pienillä nauloilla vaatteistani siihen kiinni. Haen turvapeiton. Edellisen yön unen asiat palaavat mieleeni. Nukuttaa. Siirryn sänkyyn, nukun iltaan asti. Näen painajaisia, unta että asuin Briteissä. Jossain läävässä missä oli salaisia ovia ja Hugh Laurie [jonka kanssa harrastimme seksiä] ja zombie-ihmisiä. Ja siinä vaiheessa kun selvitin missä ne zombiet/noidat/hirviöt asuivat valtio oli käynyt poistamassa kyseisen siiven rakennuksesta. Koska ne olivat töissä valtiolle/valtion varjeltu salaisuus ja testi. Eikä Laurie uskonut minua. Ja puhuimme sujuvaa ranskaa koska televisio oli jäänyt auki ja sieltä tuli ranskalainen ohjelma.

Ja heräsin tuossa iltasella, masentaa, väsyttää. Vatsa kramppaa. Voiko mennä vielä huonommin: kyllä. Huomenna töitä ennen kukon pieremää. Helvetti.

Ja luin viestisi. Etkä pyydä edes anteeksi. En tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Että en kuvitellut tämän olevan niin raskas salaisuus. Mutta teillä on näköjään taipumuksena kertoa kaikki eteenpäin. Niinkuin se keväinen skandaali tätien kesken ei olisi ollut tarpeeksi paha? Montako vitun kertaa olen tännekin kirjoittanut että Te teette minusta vielä masentuneemman: ystävien, tuttavien ja sukulaisten suorituspaineet saavat minut viiltämään itseäni. En halua syyllistää, mutta niin se on. Turhautuminen siitä että vaikka vuosi toisensa jälkeen yrittää ystävällisesti selittää asioita mikään ei mene läpi. Enkä saa ääntäni koskaan kuuluviin. SAATANA!

Älä koskaan luota kehenkään. Vähiten omaan vereesi. Vittu mä haluan repiä itseni paloiksi. Mihin sitä VOI luottaa jos ei itseensä eikä edes siihen lähimmäiseen.

***

Ja minä typerys niin ylpeä eilen istunnolla. Että olen vihdoin pystynyt luottamaan yhteen ihmiseen niin paljon että on kertonut koko paskan. Että olen uskaltanut pyytää apua, tukea. Että vielä äsken tupakalla käydessäni ajattelin että ensi palkasta voisin laittaa tilille vähän rahaa niin auttaisi hänen arkeaan. Ja tässä taas.

Ja kun tarkemmin ajattelen. Eipä sitä ole kiinnostanut minun elämäni hetkeen aikaan. Kummalla meillä on sadan euron puhelinlasku? Taas. Tiedätkö sinä edes ystävieni nimiä? Niin paljon kun olen puhunut asioista, jutuista, tavoista millä hoitaa käytännön järjestelyt. Äärettömän paha mieli. Paska.

Tulihan tuossa suomalaisesta perussynkästä iskelmästä mieleen Unto Mononen. Ja tästä itsetuhoisuus. Ja tästä se, miten synnyttäjän mielestä oli niin hip ja kuul kun Unto Untsikka sitten meni ja päästi itsensä hengiltä. Tässä linkissä [http://acta.uta.fi/pdf/951-44-5433-2.pdf] M. Ahon syvempää pohdintaa aiheesta. Miksi sinulle kukaan elävä ei ole edes paskan arvoinen? Hopeinen kuu ja Satumaa. Ihan tulee lapsuuden lauantait mieleen.

Asunto ei ole entisensä. Luoja sitä paskan määrää mikä nurkissa on asustanut viimeisen neljä kuukautta. Nyt ällöttää ajatuskin siitä pölymäärästä: suurin osa huonepölystähän on ihmisen ihosoluja. Ja naakkaparven paskatkin siivosin ikkunoista. Ja siivosin sipsit pois sohvan sisältä. Ja tamppasin matot. Ja pyyhin pölyt ja järjestin ja toinen koneellinen pyykkiä huuhtelua vaille valmis, fetasalaattia ja karkkia vatsassa. Ja vasta nyt huomasin että yleispesuaine ei ollutkaan mitään yleispesuainetta vaan kosteisiin tiloihin tarkoitettua. Mikäs siinä. Haiseepahan asunto pihlajanmarjoille.

Allekirjoitan sen väittämän että kun on oikein alhaalla niin eipä sitä huvita pitää itsestään saati kodistaan huolta. Olen todella siisti ja jopa sairaalloisen tarkka ihminen mitä siivoukseen ja yleiseen järjestykseen tulee. Kaikenlaisia maneereja löytyypi. Joten hävettää myöntää etten ole todellakaan siivonnut melkein puoleen vuoteen, mitä nyt suurimmat pölypallot siivonnut jaloista. Ja vielä enemmän hävettää myöntää etten näe itseäni siivoamassa taas seuraavaan puoleen vuoteen.

Huomioita imsosorrysta: jostain syystä pelkään ikäisiäni ihmisiä eniten. Haarukalla 20 - 30 vuotta. Ja teinejä, ne on Pelottavia. Parveilevat kuin pulut konsanaan, lyövät vetoa siitä kuka uskaltaa huutaa tuolle oudolle tytölle jotain Nasevaa. Ja pikkulapset: pelkäävät myös minua mutta kuitenkin vähemmän kuin minä niitä. Kuin joltain toiselta planeetalta puolikaljuine päineen ja lasisine nukensilmineen. Ja Aikuiset arvostelevat. Jostain syystä en kuitenkaan pelkää vanhuksia [siis toki niissäkin on pelottavia yksilöitä mutta suurimmaksi osaksi]. Whatta?! 

Räyh. Se on varmaan ihan kiva että se oma pikku Jukka-Petteri kommentoi äiskä-päiskän ostoksia mutta jos se menee kommentoimaan kassajonossa edellä menevän masentuneen, ihmisaran, torikammoisen, ahdistuneen, pelokkaan ja tapettiliukoisen sekä itsetuhoisen pikkupunkkarin ostoksia lauseella "ÄITI KATO KUINKA PALJON TOI OSTAA SIIVOUSJUTTUJA!" niin se on vähemmän kiva se. Muutenkin tuntuu että kaikki tuijottivat vaikka yritin olla vahva ja iloinen ja tavallinen ja vähemmän näkymätön. Anteeksi.

Muistan tämän kappaleen syksyltä 2000. Ei nahkasohvalla saa itkeä, se menee pilalle. Illemmalla voisi purkaa eilisen istunnon, ovat huolestuneita itsetuhoisuudestani. Kiva. Mutta kun en ottanut niitä edes kovin montaa, eikä viilloista mene edes iho rikki. Ei se ole viiltelyä: no mitä se on? En tiedä. Alkaa väsyttää tämä dialogin harrastaminen. Nyt menen kauppaan ja sitten siivoan. Ensimmäisen kerran kunnolla neljään kuukauteen…hävettää.

"Jos tapan itseni paperilla niin minun ei tarvitse tehdä sitä oikeasti" on varmaan järkevintä mitä olen Koskaan sanonut. Purr…aurinko paistaa. 

Minua häiritsee eräs asia. Käyttäytymisesi. Se on kummallista. Kun en tiedä varmaksi sitä että viihdytkö ylipäätään seurassani? Vai hengailetko kanssani koska haluat tehdä ihmisiä mustasukkaisiksi tai vain siksi, että sinulla on tylsää? Ja kerron sinulle kaikkea typerää itsestäni koska en jaksa olla hiljaakaan. Joskus naurat mutta suurimmaksi osaksi pidät minua varmasti vain outona, säälittävänä ja sekopäisenä. Ja taas teet jotain todella söpöä ja minä hymyilen salaa ja sitten teet jotain herraskaislaista ja minä olen otettu ja mainitsen siitä kaverille ja minulle vittuillaan. Enkä itsekään tiedä mitä tämä on. Ehkä vain sitä että olen otettu kun joku tuntuu edes vähän kuuntelevan? Että minulla on vihdoin ja viimein ‘aito’ - joskin valheellinen(?) - sosiaalinen suhde? Saako tästä kukaan selvää.

Kun en tiedä varmaksi sitä että viihdytkö seurassani.

Tilillä on liikaa rahaa. Liian vähän siihen, että se olisi palkka mutta kuitenkin monta kymmentä euroa enemmän kuin kuitti näytti viikonloppuna. Ehkä on kyse siitä suuresta pankkiselkkauksesta? Jos en väittäisi tietäväni väittäsin että kaikesta paskasta [pääsiäinen, itsensä merkkailu, moraalittomuus, huonommuuden tunne, etc.] huolimatta asioissa on huomattavissa jonkinasteista parannusta. Minulla on suunnitelmia. Ei tietenkään mitään oikeita mutta…

Asunto. Romaani. Musiikkiliike.

Ei tässä järjestyksessä mutta kuitenkin. Eivätkä ne ehkä olekaan mitään uskomattoman vaikeita saavutettavia? Olenhan tähän mennessä saavuttanut kuitenkin suurimman osan asioista mitä olen todella tahtonut? Kummallista. Ehkä olenkin sitten ihminen joka pystyy mihin vaan. Jos panostaa siihen kaiken intonsa. Jos ihmiset ovat tässä iässä niin Vanhoja ja Viisaita että pystyvät menemään naimisiin, tekemään lapsia, ostamaan omakotitaloja…miksi minä en voisi perustaa Hylkiöiden Hautausmaata = teetä, keskustelua, musiikkia ja sympatiaa. Siis jossain harmaassa tulevaisuudessa. Narf!

All it takes is one decision, a lot of guts, a little vision. 

Pakko lopettaa näiden lääkkeiden syöminen. Olen kyllä kova näkemään unia mutta sanoipa tuo psykiatri viimeksi että saattavat aiheuttaa painajaisia. Nyt sitten näin painajaisia oikein kunnolla. Seitsemältä aamulla olen herännyt huutooni enkä ole pystynyt nukkumaan ennenkuin nousin ylös, katsastin joka nurkan ja join vähän maitoa. Sitten en enää nähnytkään painajaisia.

Näin unta että asuin jossain perähikiällä. Suomessa. Rakastuin Tarzaniin. Ja vieläpä siihen piirroshahmoon. Tarzanilla oli lannevaate ja kourallinen Leskenlehtiä - ja myös niitä vihreitä lehtiä - kun tuli kosimaan minua: Tahdon häät, haluatko sinä kukkia? Olin niin järkyttynyt [siitä että hän halusi kanssani naimisiin vaiko sen takia että hän oli oppinut puhumaan suomea] etten saanut sanaa suustani. Tähän ilmeeseeni Tarzan sitten reagoikin sanomalla: Sinä et tahdo naimisiin?

Uni jatkui niin että ostin sitten puvun. Sellaisen kermanvalkoisen. Ja korkokengät. Ja hunnun! Eikä uni vielä tässäkään vaiheessa muuttunut painajaiseksi. Unessa kaikki ystäväni olivat niitä ihmisiä joiden kanssa on ollut tekemisissä ala-asteella. Puku hävisi. Yhden ystäväni kanssa päättelimme että R on pöllinyt puvun. Ja menimme R:n luo. Mitään ei löytynyt, mutta hänen äitinsä oli myös paikalla [ja sitä naista en ole tavannut varmasti siihen viiteentoista vuoteen]. Äitinsä sanoi että voi olla hyvin mahdollista että R on vienyt puvun, ollut niin kateellinen. Menkään katsomaan sieltä ja täältä. Ja näimme puvun korsettiosan R:n päällä. Sitten R katosi. Ja nousimme tikkaita johonkin järkyttävän pieneen ja jossain korkealla olevalle, pyöreälle komerolle [kai ns. häkkikomero]. Mitään ei löytynyt. Myöhemmin saimme R:n kiinni ja löysimme puvun yläosan mutta alaosa oli heitetty roskiin enkä päässyt naimisiin.

Pujahdin sen komeron kautta kirkkoon. Siivosin siellä. Seremonioiden aikana. Olimme pitäneet bileet kirkossa ja joka paikassa oli pahvia ja muuta roskaa. Kirkko oli täynnä menneitä tuttuja. Siellä oli myös synnyttäjä. Kukaan ei katsonut minua kieroon koska pappi oli hyvä ystäväni. Papilla oli jostain syystä jykevästä puusta tehty kävelykeppi jolla järjestyksen palauttamiseksi aina paukutti lattiaa. Ja lattiassa oli samanlainen matto kuin kirkossa jossa olen päässyt oikeastikin ripille. Mutta olin kuitenkin kai täällä? Kirkossa oli pimeä ja minua nauratti koko ajan. Tiesin että ihmiset tietävät etten kuulu kirkkoon mutta saan silti tulla sinne. 

Ja jossain vaiheessa synnyttäjä yritti herättää huomioni. Alkoi sitten kesken seremonian toitottaa siitä kuinka hän on kuvitellut tähän asti että ihmiset ovat kiinnostuneita vain hänen elämästään mutta asiat eivät taidakaan olla ihan niin. Muutenkin lateli sellaisia juttuja suustaan että vaikutti tehneen elämänmuutoksen. Samaa vakuutti Sisko. Ja minä tein selväksi että olen tiennyt nämä asiat jo vuosia, taltuttanut suurimman osan vihastani ajoissa. Ja sitten pappi taas koputti lattiaa.

Jostain syystä näiden unien jälkeen maistuu The Beatlesin SPLHCB todella hyvin. 

Huoh. Pitäisi kai tännekin saada jotain kirjoitettua. Tuntuu että sitä on töissä vaan. Eikä tälle raha-ahdingolle kuitenkaan näy loppua. Olen nähnyt kummia unia taas monena yönä. Nyt naapurin koirat herättivät minut. Nousin ylös tukka sekaisin ja jostain syystä mietin että perustaisin oman levykaupan. Sellaisen missä olisi cd-levyjen lisäksi vinyylejä ja kasetteja. Siis ihan helvetin vanhaa tavaraa. Menneen musiikin hautausmaa. En tiedä. Näin itseni jo sellaisessa pienessä söpössä putiikissa missä käy toinen toistaan kummallisempia ihmisiä ja myyn oheistuotteina kaikkia omia väkerryksiäni.

Miten sellaisen kaupan perustaminen onnistuu? Ja ehkä ei ole hyvä bisnesidea perustaa liikettä ihan siitä syystä että sinne saisivat kaikki tällä tietyllä tavalla jopa autistisiksi leimattavat ihmiset tulla hipelöimään levyjä? Että vuokraisin kauppapaikan jostain sellaisesta paikasta että sinne olisi vaikea osata. Ja nimeäisin paikan jotenkin todella osuvasti, esimerkiksi "Hylkiöiden hautausmaa". Se sopisi sekä niihin ihmisiin että musiikkiin.  

Jep. Todellinen neronleimaus. Sitä mietin kuitenkin aamusella. Ja sitten sinä soitit ja minä yritin esittää välinpitämätöntä. Ja sitten menin hetkeksi töihin - uskomattoman riemukas keli siellä, eikö totta - ja sitten tapasin aivan mahtavan ihmisen, kuten eilenkin ja sitten minä en kehtaa soittaa sinulle enää koskaan enkä nähdä sinua ja sitten sinä kuitenkin soitat minulle. Enkä minä tiedä mitä tämä on, kaikki sen jo näkevät?

Ja polttaisin siellä liikkeen takahuoneessa tupakkaa. Juuri kuten elokuvassa High Fidelity. Nam.

Milla Jovovich 

Myra Ellen Amos

Polly Jean Harvey

Patti Smith

Katherine Moennig 

Dolores O’Riordan 

Deborah Dyer aka Skin

Winona Ryder 

Jodie Foster 

Se tyttö joka seikkailee unissani. 

Onhan ollut päivä ja vasta puolessa välissä mennään. Lukitsin itseni pihalle äsken. Fiksuna tyttönä otin väärän avaimen taskuun kun olin viemässä lehtiä pois. Ovi kiinni vaan ja naapurin kiltin papan luo pyytämään puhelinta lainaan. Kovasti olisi halunnut että jään sinne odottelemaan avainfakiirin tuloa mutta päädyin kuitenkin stressitupakkaan [ja toiseen ja kolmanteen] pihalla.

Minulla ei ole mitään fiksua sanottavaa. Ei ole oikeastaan mitään sanottavaa. Millaista olisi olla vielä kihloissa, kahleissa toiseen ihmiseen? Viimeisiä hengenvetoja vaikka tietää [on tiennyt jo kauan] ettei tästä mitään tuu. Eikä osaa tai voi laittaa vain ovea kiinni. Pakko jäädä, tapella. Tulla sekä ruumiillisesti että henkisesti kidutetuksi. Kuunnella kivoja juttuja siitä miten kukaan ei ole koskaan valittanut peniksesi koosta, kuinka saisit kenet vaan. Mikä kaikki minussa on vikana, mikä kaikki sinussa niin Yksiselitteisen Mahtavaa. Ja joka hemmetin kerta turvaudut siihen että varoitit minua. Niinhän ne narsistit tekevät.

2001.

Olin eilen ** luona yötä. Se oli siivonnut. Se kysyi että mikä mulla on huonosti, ettenkö ole onnellinen. Vastasin että mulla on liian hyvä olla. Se yritti rutistaa mut taas murskaksi. Ja sanoi että mä tunnun hyvältä. Aamulla lähtiessäni ja jättäessäni sen nukkumaan kirjoitin lapun. En tarkalleen muista mitä siihen kirjoitin mutta ainakin jadi jadi jadi, nuku hyvin, puhelinnumeron saa kun pyytää, haluaako se tavata muutenkin kuin satunnaisesti.

2001. Muutama viikko myöhemmin. 

Miten VITUN tyhmä mä voin olla? Tosi HELVETIN tyhmä. Miten mä muka kuvittelin että voisin koskaan seurustella kenenkään kanssa? 

2001. Seuraavana aamuna. 

Sain viestin: "Helvetti. Ei paljoa muistikuvia eilisestä. Olen pussaillut ** kanssa. Vituttaa. Olen tosi pahoillani. Anna Anteeksi." 

2008. Tänään.

Ainoa asia mitä kummastelen on se, miten vahva intuitioni onkaan ja miten pahasti olen teilannut sen kuuntelemisen tuolloin. Hoh. Varmaan ihan hyvä ettei olla enää kihloissa. 

Joskus pidän kihlasormusta sormessani että muistaisin mistä paskasta sitä onkaan selvinnyt. Tänään on sellainen päivä. Kun tähän mielentilaan lisätään vielä The Velvet Undergroundin los Banana Album [The Velvet Underground and Nico] saadaan aikamoinen sisälmyksien ilotulitus. Ja on luvattu myrsky. Ja sinun kappaleesi sormusparista löysi vääntelyn ja rikkomisen jälkeen kodin jostain roskiksesta eräässäkin kaupungissa. Jos oikein muistan?

Huomaan että on kevät. Että päässä alkaa liikkua ihan kummallisia ajatuksia. Ihastun salaman lailla. Tällä kertaa taas todella järkevään kohteeseen. Hauskaa siinä unessa, missä oli Petteri Summanen oli se, että se olit kuitenkin tavallaan sinä. Sinä saat minut nauramaan. Hymyilemään. Hihittämään. Salaa, sisäisesti.

Yritän juoda kahvia ja herätä tästä horkasta. Vielä muutama tunti aikaa, sitten täytyy suorittaa. Voi helvetti. Istun tukka pystyssä koneen ääressä, tiskit on tiskattu. Muuten vielä siivoamatta. Sisko sanoi että osaan maalata, minä en usko. Että aikoo päästää minusta ilmat pihalle ja myydä tauluni rahan kiilto silmissään.

En edes tiedä mikä sinussa vetosi. Ensimmäisenä päivänä kun näimme. Voiko sitä kukaan selittää. Ehkä luontaiset hajumme toimivat hyvin yhteen tai jotain. Ärf. Ja sitten näin sinua vain ohi mennen, silloin tällöin. Enkä tuntenut mitään. Ja ystäväsi paljasti sinusta asioita. Ja sinä saat minut nauramaan. 

http://www.youtube.com/watch?v=MuHayrdAP_k

Siinähän oli ja meni. Suunnaton ahdistus. Olin lauantaina vielä töissä ja lähdin niiden jälkeen mestoille. Jep. Ulkopuolinen, ei voi mitään. Näin kummia unia joissa lensin, hyppelin talojen katoilta jotain pakoon. Ja toisessa unessa oli Petteri Summanen joka katsoi mua tiiviisti silmiin ja huokaisin sille "sinä saat minut nauramaan".

Ohoh. Nuoripari tappelee, eikä todellakaan mitenkään hiljaisesti. Tällä kertaa äänessä nainen.

Toisaalta täydellisen ihanaa, toisaalta: AARGH! En ole nauranut hetkeen noin paljon mutta en ole kyllä kokenut vastaavaa itsemurha-ahdistustakaan. Ja nyt tietenkin kuvittelen että He ovat vihaisia minulle eivätkä tahdo nähdä enää koskaan ja niin pois päin.

Huomioita: ahdistun ihmisistä. Minun täytyy opetella ottamaan itselleni - vai minulle yksin tälle - aikaa. Sukulaiseni eivät arvosta tai pidä minusta yhtään sen enempää vaikka olen viimeiset vuodet viihdyttänyt heitä, ratkonut ongelmia. Minua ei vieläkään kuunnella. Ääneni ei ole ilmeisesti ääni, ongelmani eivät ole ongelmia vaan teinimäistä paskaa. Olen vammainen koska en syö lihaa, jos jollakin on finni jossain niin minä voin puristaa sen koska olenhan tällä iholla edes yhden asian taituri.

Mutta koin kaksi valaistumista.

1. kirjoitan kirjan 

Molemmat ennen syksyä, asunto tietysti sitten kun sopiva osuu kohdalle. Kotimatka meni eilen loistavasti. Lääkkeet on kivoja. 

Minä olen moraaliton pikku paska. Saan varmasti potkut tästä asunnosta aivan kohta. Turha kai sanoakaan: krapula ja paranoia.

Brian Molkon kadonnut kaksoissisar juo valkoviiniä.

Käväisin hakemassa lisää lääkitystä että jaksaa pyhien yli. Samalla reissulla vein yli kaksi viikkoa kotona maanneet kirjeet postiin. Ja kävin isossa A:ssa. Olen ehkä mielikuvitukseton mutta ostin jotain halppismerkkiä sekä valko- että punaviinin. Ja vasta kassalla huomasin niiden hauskat etiketit: "This is where they usually put those really pretentious descriptions of nutty overtones and aromas of old leather sandals". Hi hi hi. Jos punaviini on yhtä maittavaa kuin tämä "valkoinen" niin oli kyllä kahdentoista euron väärti ostos.

Jossain vaiheessa pitäisi vielä kauppaan mutta nyt ei jaksa. Taas niitä päiviä kun kaupunki on aivan täynnä ja tuntuu että kaikki tuijottaa. Hulluhan tuo on, kyllä sen näkee. En tiedä onko torikammoisen järkevää asua keskustassa. Ehkä. Koska vielä pahempaa olisi asua jossain syrjäkylällä missä asunnosta ei pääse välittömästi kaupunkiin niin halutessaan. Enkä voi kuvitella miten helvetillistä sitä olisi istua bussissa taittamassa matkaa psykiatrille. Ei hittolainen. Joutuisin ottamaan taksin ja sielläkin kuuntelisin mp3 -soitinta. Eli parempi näin. Ehkä tämä menee ohi. 

Eilen katsoin yhden elokuvista, Chumscrubber tai joku. Totaalista kakkaa. Alussa Pure Morning -kipale, vielä siinä vaiheessa luulin teoksen olevan edes ok. Mutta ei. Oli pakko etsiä leffa netistä ja kävi ilmi että ilmeisesti se pääosan esittäjä oli pääosassa myös elokuvassa Billy Elliot. Aaargh! Jos olisin tiennyt sen siinä vaiheessa kun olin vuokraamossa olisin jättänyt hyllyyn. Jumaliste! Kauhea haloo siitä että on olemassa poika joka osaa tanssia. Ei vidu.

Huomenna se sitten alkaa, sukulaisten invaasio. Oikeastaan alkoi jo tänään. Voin maalata ja puhua puhelimessa samaan aikaan, ou jee. 

Olihan päivä. Kotiin. Sähköpostia psykologilta. Aurinko. Lämmin. Maalata. Kahvia. Placebo. Purr. Jumaliste kun on hyvä olla sanoi leijona auringossa.