Elämä väsyttää

Sekava olotila. Aina. Hih. Yhtä aikaa päällä kummallinen alakulo ja siihen sopiva, hilpeä iloisuus. Minulla on neljä asiaa jotka tekevät iloiseksi tällä hetkellä.

1. kävin lunastamassa liput, nam 

3. pääsen pelaamaan biljardia, nam 

4. minut pyydettiin illanistujaisiin [minut!]

Yksi asia mikä tekee minut alakuloiseksi ja vitun ylpeäksi on siskoni. Alakuloiseksi sen takia etten osaa kertoa kuinka ylpeä hänestä olen. Alakuloiseksi sen takia etten voi suojella häntä kaikelta paskalta. Tarkoittaen maailmaa, Heitä ja omaa mieltään. Alakuloiseksi sen takia että tulee päiviä jolloin joudun luopumaan. Vaikka sanalla on negatiivinen sävy, on olemassa myös hyviä luopumisia. Kuten se että hän löytää joskus jonkun hyvän ihmisen. Huonoista luopumisista äärimmäisin on kuolema. En kestä ajatusta että joudun jossain vaiheessa varmasti luopumaan Heistä.

Kuinka olen ylpeä siitä että hän on hengissä. Että hänellä on koti. Että hänellä on rahaa, ruokaa ja järkeä maksaa laskut ensin. Että hänellä on selkäranka. Että hänellä on ystäviä ja kavereita. Että hänellä on olosuhteisiin nähden järkyttävän tarkka ja terve kuva elämästä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Toivon että edes jonkun asian on oppinut minulta. Eikä todistuksilla ja sillä muulla paskalla ole niin väliä, vaikka jotkut jaksavat niistä paasata. Toivon että hän tulee onnelliseksi. 

Tulihan vaan mieleen. Allekirjoittaneen eräitäkin paikkoja on joskus verrattu eräänkin fantasiateoksen eräisiinkin portteihin. Vieläpä fraasilla "No man shall pass". Ja tätä tehostettiin vielä käsien liikkeellä. Sen verran valaisen että kyseinen jamppa ei ollut teosta lukenut joten…mautonta. Pitääkö mainita että se oli se samainen ihanuus jolla oli ongelmia niiden ehkäisyvalmisteiden kanssa? Oikea helmi.

Asia tuli puheeksi vuosia sitten jossain kummallisessa yhteydessä kun hänen kuullensa ihmettelin sitä, miksi Sitä verrataan kukkaan. Usein vielä johonkin aivan idioottimaiseen, ruusuun tahi muuhun. Ainoa jonka tämän rivo mieli yhdistää Siihen on orkidea. Hieman ihmisen anatomiaan ja orkideoihin tutustuneet voivat varmaan yhdistää miksi.

Kaikenlaista paskaa sitä on elämässään jo kestänyt. Tässäkö on nyt viimeinen piste? Kun makaan yöllä yksin sängyssä, tuskassa, kiemurrellen ja mietin menneitä helvettejä parempina aikoina? Kun tunnen ylitsepääsemätöntä syyllisyyttä siitä että olen paska ja loukkaan kaikkia. Eikä sillä mitään väliä miten minua loukataan, mutta minä en saisi loukata ketään. Koskaan. Ikinä. Ja kaikkia teitä ala-asteen vittupäitä minä mietin siinä toivossa että joku vielä keksii sen aikakoneen ja käyn sanomassa nuorelle imsosorrylle mitä sen pitää tehdä missäkin vaiheessa niin siitä ei kasva tällaista paskaa muka-aikuista.

Ja jos olisin ollut toisenlainen. Jos olisin ollut edes viisi senttiä pidempi. En olisi saanut silmälaseja. Olisin saanut tarpeeksi ruokaa ettei fyysinen kehitykseni olisi ollut niin paljon jäljessä. Synnyttäjä olisi laitettu hoitoon. Isä olisi kasvattanut munat. Mitähän olisivat silloin tämänhetkiset Väärät Valintani? Millainen olisin? Olisinko onnellisempi? Olisinko menestynyt? Olisinko edes vähän ehyempi? Olisinko mieleltäni aikuisempi enkä tälläinen teini? Pystyisinkö olla pelkäämättä seksiä? Pystyisinkö läheisyyteen?

Ja se joka kertoo, miten Siitä saadaan kukka: kymmenen pistettä ja papukaijamerkki [ja pienenä kysyinkin että mistä sen papukaijamerkin saa hakea, koska sellainen olisi ollut tosi hieno, sillä olisi ollut eri värisiä pyrstösulkia ja luulin myös että ne pisteet laitetaan johonkin ylös: olen ollut aina tyhmä]. 

Jotenkin sitä osaa ilmaista itseään välillä paremmin toisten blogeihin. Tai siltä se sillä hetkellä tuntuu. Onhan yksi blogi jota seuraan silloin tällöin. Nyt oli iskenyt hänelle kirjoitusahdistus. Ja vihasta puhui. Minä koen järkyttävän vahvaa vihaa aina joskus. Se iskee yllättävässä tilanteessa, puskan takaa. Viimeisen vuoden aikana niin on käynyt useammin kuin monessa vuodessa yhteensä. Ainakin viidesti. Ja tänä keväänä, ehkä jo viime syksynä, viha on muuttanut muotoaan siinä suhteessa että vaikka aina olen kohdistanut [vaikka viha olisi jonkun toisen käyttäytymisestä aiheutunutta jne] vihan itseeni [se on imsosorryn vika että synnyttäjä on sellainen paskanaama kuin on] niin se on enemmän ja enemmän fyysistä.

Eli kirjaimellisesti ruoskin itseäni. Ihan pienesti vain. Koe sairasta nautintoa siitäkin, jos vahingossa kävelen keittiön ovenkarmia päin. On mahtavaa nähdä kuinka polvi paisuu sinisenmustaksi. Ehkä se liittyy jotenkin itsensä tappamiseen. Kun ei ole munaa lopettaa itseään niin on hyvä tietää olevansa elossa: kivun kautta. Mihin jäin? Siis viha on muuttunut väkivallaksi. Ja dilemma siitä, että haluaisi nähdä tähän hetkeen. Ja on vaan niin saatanan paljon helpompaa katsoa niitä menneitä, mennyttä elämää, kuin jonkun toisen, toisen minän. Ja mitä lähemmäs tätä päivää tullaan niin sitä sumuisemmaksi kuva käy. Eikä tässä hetkessä näe enää mitään.

Sellaista. 

"Michael Stipe is gay." - "Shiny, happy people? How I didn’t see that one coming"

Onhan kivaa kuitenkin että on pesukone. Jossain vaiheessa suunnittelin jo sen myymistä rahapulaan. Vitutti koko mötikkä kylpyhuoneen nurkassa todella paljon. Pitikö sekin saakeli mennä ostamaan. Nyt se on ihan kiva. Saa pestä pyykkiä ennen töihin lähtöä. Ja ensimmäinen palkkakuitti tuli tänään, näytti 50 euroa enemmän kuin olin kuvitellut. Ehkä tällä hommalla elää?

Mutta. Psyykelääkkeet loppuu kohta. Huomenna olisi pakko päästä uusimaan reseptiä. Ja soitin lääkäriasemalle, netistä löytyi yksi numero. Harjoittelija töissä, ei ollut koskaan kuullutkaan paikasta missä tämä käy hoidattamassa päätään. Eikä todellakaan sen nimisestä psykiatrista. Yritin selittää. Vitut. Kysyi vain että olenkohan aivan varma että olen soittanut oikeaan numeroon. Että olenko varmasti yliopisto-opiskelija. Ei vittu. Eikä kamalasti huvittaisi pitää enää yhtäkään välipäivää tuosta lääkkeestä koska jo sen yhden päivän takia Levottomat Jalat ja Pahoinvointi tulivat takaisin. Saatana; mitä mä teen.

Aivoton olo. Eikä välttämättä johdu siitä että kello on kaksi yöllä. Mikään ei voisi olla tällä hetkellä nautinnollisempaa: mozzarellapizza ja Viimeiseen mieheen -televisiosarja. Nam.

Mietin tässä miksi en kelpaa. Miksi minussa on aina jotain vikaa? Miksi ihmiset kävelevät ylitseni kerta toisensa jälkeen? Jos olen viihteellä, kukaan ei tule iskemään [tämä johtuu varmasti myös siitä että pärstäni on kuin petolinnunperse]. Ystävä- ja kaveriporukassa olen aina se, jolle kaikki avautuvat mutta jonka murheita kukaan ei jaksa kuunnella. Eikä siinä, en niitä pahemmin enää kerrokaan. Juurikin sen takia että jos joku niitä joskus kuuntelisikin niin lähinnä vain sen takia että saa myöhemmin jollekin toiselle ne kertoa ja repiä hyvät naurut. Sama juttu Heidän kanssaan.

Jostain syystä minä olen se reppana jolle elämä näyttää aina karvaisen perseensä. Se jolle kaikki paska on lupa lastata niskaan. Eikä minusta tule koskaan mitään, enkä minä saa koskaan ketään, enkä minä saa ikinä tuntea sitä ihanaa oloa että joku pitäisi minusta. Rakastaisi. Koska minä en kelpaa itsellenikään. Eikä silloin voi uskoa kenenkään muunkaan sinua rakastavan. Eli tasan tarkkaan sama paskamainen oivallus kuin jo monta viikkoa sitten. Jotenkin tuntuu että juoksen paikallani ja se suo upottaa.

http://www.youtube.com/watch?v=ht0i94lk_6Q

Asunnossa haisee kummallisesti mädäntyneeltä. Vessassa viemäri ja keittiössä jääkaappi. Tai sitten se olen minä.

Tänäänkin masentaa ja vituttaa. Olen sekaisin, nukkunut liian pitkään univelkoja pois. Luento on peruttu, en olisi sinne ehtinytkään. Pankista oli soitettu toistamiseen. Pitäisi tilata aika talouslaskentaan tai johonkin. Se ei kuulosta tämän korvaan kauhean hyvältä. Vittu. Enkä osaa edes poistaa viestejä vastaajasta.

Tänään olen taas vaihteeksi Maailman Huonoin Ihminen. Laiskottaa. Pää sekoaa. Tuntuu että lääkitystä saisi nostaa aina sen parin viikon välein. Keskivertoihminen saisi vaatteet päälle ennen kolmea iltapäivällä. Minä en. Minä hiivin asunnossa pyjamahousut päällä, ilman sukkia tai alusvaatteita. Pidän kaihtimet visusti kiinni ettei kukaan varmasti näe että olen kotona. Teen sämpylöitä koska ei ole muuta syötävää. Suunnittelen astioiden tiskaamista vaikka velvotteita olisi vetolaatikollinen. Ja radiosta raikaa Hendrix. Millä hipit rahoittivat elämänsä?

Pitäisi löytää kiintopiste elämäänsä. Hommat hoitamatta luoja ties kuinka monetta viikkoa. Ja kaikki on mennyt ohi huomaamatta. Ei jaksa kiinnostaa. Silti stressi. En jaksa uskoa että elämäni olisi yhtään sen hohdokkaampaa tällä hetkellä vaikka olisin tehnyt esseet, suorittanut, pitänyt kiinni aikatauluista. Kun mikään ei tunnu miltään. Ja jos joku joltain tuntuukin niin lähinnä se on etovaa. Inhoa elämää ja varsinkin sitä omaa ja itseään kohtaan.

Ainahan voin selittää että olen ollut matkoilla. Ja ainahan voin näytellä sitä hauskaa ja hassua. Kyllä seurassani viihtyy, sitä en väitä. Tuntuu että maailmassa ei ole enää sitä yhtäkään ihmistä joka tietäisi mitä olen. Olen nukkunut todella huonosti taas lähiaikoina. Onneksi on sentään vielä työpaikka. Masentaa, ahdistaa, yksinkertaisen inhottava olo. Onko ihminen terve siinä vaiheessa jos ei jaksa raahautua kauppaan edes vessapaperin loppuessa? Onneksi rullaa on vielä vähän jäljellä. Ehkä huomenna sitten. Inho. Itsetuho. Ja reseptikin pitäisi uusia.

Pillerirasiasta saa hyvän marakassin jos on tarvetta. Lauantaina olimme siskon kanssa molemmat todella järkyttyneitä. Joimme kaljaa. Ja minä idiootti luulin että Hän jäisi kanssani ja tein siksi kahdelle ruokaa. Eivätkä asiat tietenkään menneet niin. Iloisesti toivottelin heihei ja sain välittömästi itku-inho-viha-tuska-haavoittamis-veri -kohtauksen. Mikä muuttui nopeasti hypnoottiseksi tyrskinnäksi ja rään kurlaamiseksi makuuasennossa kun nappasin lääkkeen. Olin silti ihan suhteellisen hiljaa, ainakin toivon niin. Olihan silti pelottavan lähellä etten nakannut kaikkia naamariin. Kuitenkin tajusin sen verran ettei se olisi aiheuttanut kuin mahakivun.

Ja parin päivän unet, joihin tällä ei tietenkään ole varaa, vaikken mitään teekään. Nytkin istun vain kotosalla: laiska paskanaama. Finniselkä, pikkutissi. Jäi sitten lääkitys eilen ottamatta. Todella tyhjäpäinen olo ja kierrokset pomppaa yli taulukosta. Mania. Jee jee. Viikonloppu oli parempi kuin kuvittelin, mutta on silti kivaa tulla kotiin. Varsinkin kun tapasin vuokraisännän tuossa äsken ja sain selville sen äänen alkuperän. Ja asialle luvattiin tehdä jotain. Ehkä asun tässä sitten sen useamman vuoden. Olen erakko enkä häpeä. Ja sitä paitsi olen menossa kohta päiväkaljalle. Juoppokin vielä…

Ja sitten. Pyydän kyytiä siskon luo, sellainen on luvattu. Menen etsimään kuskia. Sellainen löytyy. Perhetuttu, muuttomies, tanssittaja ja ressukka. Ongelma: haalari pitää palauttaa "kotiin" ja kuvat täytyy saada tikulle. Ei siinä mitään, hän kuskaa. Ajamme pihaan, pihassa on outo auto [käsiraha arvatenkin sen Monta Tonnia]. On ollut pimeä jo monta tuntia. Kuulen synnyttäjän äänen tutusta paikasta. Sellaisesta paikasta että jos siellä kymmenen vuotta sitten joku olisi edes salaa käynyt tupakalla olisi saanut selkään ja kovasti. Harpon kohti ovea ja sanon reippaasti: terve!

Voin kuvitella sen ilmeen, eihän tiennyt minun olevan maisemissa, edes elossa? Menen yläkertaan, kuvien siirto. Vaihdan alakerrassa haalarin pois. Käyn tervehtimässä yhtä heistä. Istuu keittiössä pelaamassa Saastan kanssa korttia. Kaksi ihmistä jotka pelkäävät minua. Kiitän yhdyshenkilöäni kovasti kaikesta. Kaikkeen tähän kului aikaa noin viisi minuuttia. Lastenvaunut näyttävät uskomattoman etovilta ja Vääriltä talomme eteisessä. Miten he voivat tuoda lapsensa sen paskan keskelle?

Huudan hei, hyppään ovesta pihalle. Synnyttäjä lähtee perään, puhuen yhä puhelimeen. Vaikka melkein juoksen ehtii perässä melkein autolle asti. Minä istun kyytiin, totean että nyt synnyttäjä tulee tarkistamaan kuka minua kuskaa. Hauskaa on se, ettei välttämättä nähnyt kuka oli kuskina. Vielä hauskempaa on se, että näki.

Mä mistä alkaisin. Perjantai. Sisko on kiva, oli ihana nähdä. Hengailtiin, tuli muita, hengailtiin, naurettiin, poltettiin tupakkaa, juotiin kahvia. Otin lääkkeen salaa sillä aikaa kun sisko oli vessassa. Nukkumaan.

Lauantai. Herätys kello Ennen KukonKiekaisua. Vanhat tutut naamat, herttaisia herroja. Vinoilivat tämän pahoista tavoista. Aamuvitamiinit. Kiertoa, maisemia, kaunis sää, huono keli. Kahvia, kananmunia, leipää. Kummallisia katseita. Haalari. Kiertoa, maisemia, kaunis sää, huono keli, moottorisahoja. Kävelyä, happea, viluakin. Konjakkia.

Sitten. Siinä keskellä pihaa, saatana. Bedroom voice: On niin ihana nähdä taas. Hali. Kaikki näkevät, vanhemmat, vaimo ja kaverit. Kiitti. Yritin pakoon siinä onnistumatta. Hurttia huumoria miesringissä; tämä tietysti mukana nauramassa. Olen osa porukkaa enkä enää ainoastaan isäni takia. Vähemmän humalaisia kuin ennen, pirtua. Poltti vielä vartin jälkeenkin.

Vihaan sitä että mulle soitetaan ns. pilari. Ei se ole minullekaan ilmaista.

Vihaan tätä tunnetta mikä tulee kun ei jaksa ajatella opintoja, kun alkaa itkeä kun näkee tentti-ilmoittautumislomakkeen.

Vihaan etten osaa vieläkään vaatia itselleni tilaa. Tulenko oppimaan sitä koskaan? Kuukausi mennyt, tuntuu että kaikki ahdistus, vitutus, masunnus ja pelko on vain sysätty syrjään odottamaan ja tilalle on tullut normiturtuneisuus. 

Ja sekös se vasta ahistaa. 

Aamulla satoi niin kovasti että se tuli uniini. Luulin että asuin meren sisällä. Jännittää ja pelottaa niin saakelisti. Mikä taas on ihan tyhmää että kyseessä on kuitenkin ihminen joka rakastaa minua. Kai. Kaiken sen hössötyksen alla. Kieltäydyn ottamasta stressiä siitä että pitäisi käydä kaikki sukulaiset läpi. Olisivat ottaneet ilon irti kun asuin vielä lähempänä. Ja toimiihan ne kulkuyhteydet tännekin suuntaan, vaikka tuntuu että tämä on heidän elämässään maailman laidalla, perämetsässä.

Kieltäydyn stressaamassa, pelkäämästä, jännittämästä. Olen nähnyt yhdestä ilkeästä sukulaisesta unta koko yön. Stressaan, pelkään. En jännitä sen suuremmin vielä. En vain sovi tähän maailmaan. Olen täysin ulkopuolinen. Olen valvonut yli neljään asti yöllä miettiessäni asioita. Että otan unilelun ja turvapaidan mukaan. Ja voin kuulla korvissani jo sen kimittävän sävyn millä sisko puhuu kun se näkee ne. Vittu mua ei huvita enää yhtään lähteä.

Hauska idea: http://www.youtube.com/watch?v=J7C8nHAAs70

Muistelin yhä brittiläistä hjumoria, sekopäinen sarja tuo Blackpool. Muistan kun Suomessa alettiin näyttää AF:sia. Olin aika nuori, huumori upposi. Ja tunnari varsinkin. Eihän tämän puheista tajunnut kukaan mitään, kuittasivat vain sekopääksi. Samalla tavalla kappaleet joita sävelsin pääni sisällä. Kuulemma ärsytti ainoaa ystävää se kun hyräilen tai "jatsahtelen" koko ajan jotain.

Nuo olivat niitä ihania vuosia kun sisko ei uskaltanut katsoa itse mitään Polttavana Puheenaiheena olevaa sarjaa ja kyseli tältä sitten mm. X-Filesien tapahtumat aamulla ennen kouluun lähtöä, että olisi jotain puhuttavaa luokkatovereiden kanssa. Se on jo surullista. Eikä kukaan muu katsonut sarjaa Naarassusi. Enkä tiedä vieläkään kuin yhden ihmisen joka muistaa sarjan. Voi helvetti kun on ikävä. Tule tänne, minä suojelen sinua kaikelta.

Tässä vielä muutama sarja joiden kanssa on käynyt Niin.

http://www.youtube.com/watch?v=31shCR2h-zY

http://www.youtube.com/watch?v=fZsFN1c34Ko

http://www.youtube.com/watch?v=LbbKVYr7gdg

http://www.youtube.com/watch?v=DIaQKnzQzj4

http://www.youtube.com/watch?v=H2Jv5SdTJX8

http://www.youtube.com/watch?v=OnaxY0hPtuE&NR=1

Ja sitten oli se yksi ohjelma missä joku täti otti pihalla kasvavasta puusta marjoja tai jotain ja sitten teki niistä jotain kakkuja joita syötti jollekin kaverilleen ja sitten se kaveri kuoli ja se oli pelottava päiväsarja. Ja sitten se jäi tietenkin kiinni.

Keksin mitä yläkerran asukki tekee: se kaivertaa kolmatta kuukautta jotain helvetin monimutkaista patsasta marmorista. Jap.

Ostin kilon irtokarkkeja: sai halvalla. Työpäivä oli hauska. Säikäytin yhden virkamiehen hiipimällä tietämättäni sen taa ja tervehtimällä. Huomasin että tällä on aika helvetin hyvä kuulo. Minkä ei pitäisi olla millään muotoa mahdollista jos ottaa huomioon kaikki ne rokkikeikat joilla on käynyt. Ilman korvatulppia tietenkin.

Eräs ihminen kertoi minulle tänään hyvin henkilökohtaisen asian. Tuosta noin vain. Mistä johtuu että sen jälkeen tuntee olevansa "velassa" ja kertoo jotain vähintäänkin yhtä henkilökohtaista sitten itsestään? Toisaalta asiat joita kerroin eivät ole niinkään minuun liittyviä. Ja mielestäni ne ovat asioita joita kyseisen ihmisen pitää tietää. Enkä silti menisi luottamaan että hän egoistina muistaisi niitä enää huomenna.

Rehellisesti sanottuna; en tiedä minkä väriset silmäni ovat. Ehkä ne ovat perinteisen suomalaisen väriset. Eivät harmaat, eivät siniset, eivätkä ainakaan ruskeat. Jostain syystä - jo lapsesta saakka, johtuu varmaan laseista - pupillini ovat olleet niin suuret että ne peittävät melkein koko värialan. Eli silmäni ovat mustat: vau [hauska sanaleikkikin]. Tietyssä valossa ne näyttävät sinisiltä, toisessa vihreiltä. Vaihtavat kuulemma väriäkin. Tämä taas johtuu siitä että ne ovat reunoilta sinisemmät ja keskeltä vihertävät. Jee.

Tästä päästään mukavan aasinsillan kautta ensimmäiseen [ja viimeiseen] puolisooni. Olimme jo eronneet. Minulla oli oma asunto, olimme asunnollani. Jotkut bileet olivat tiedossa ja laitoin hiuksiani vaatekomeron oveen naulatun peilin edessä. The Ex tuli selkäni taa, tuijotti hetken ja aivan puskasta sekä yleisiä puheenaiheitaan [minä, Minä, MINÄ!] vastoin alkoi puhua siitä että meillä on samanväriset silmät. Että minkähän väriset silmät lapsemme saisivat.

Ja nyt tästä muistosta tajusin että kaikki se mitä olen kuvitellut normaaliksi rakkaudeksi oli tämän kohdalla vain järkyttävää uskoa ja rimpuilevaa, ahdistavaa, painostavaa yrittämistä siihen, että jos sen Jonkun Erikoisen löytää niin siitä pidetään kiinni. Kun se ensimmäinen pitää ottaa: oli miten läpeensä paska vaan. Miten tarkasti imin muistiini kaikki sanat, lauseet, eleet ja tapahtumat. Enkä muista niitä enää! Vapautus. Ja sen toisen kohdalta: tapasi loistavan uhrin. Perinteinen "minähän-sanoin-sinulle-jo-ensimmäisellä-kerralla-että" -narsisti.

Mutta jännittävää on se, että tähän mennessä en ollut muistanut tätä lapsi-viittausta. Tämä vahvistaa sen epäilykseni että jokainen heistä on puhunut perheen perustamisesta. Ja siinä vaiheessa minä juoksen pakoon. Lujaa. Minua ei kahlita, minulle ei käy Niin. Minä en tahdo jämähtää. Haluaisi parisuhteen muttei kuitenkaan. Haluaisi olla vapaa mutta kuitenkin tietyllä tapaa kiinni toisessa ihmisessä. Haluaisi kasvaa jonkun toisen kanssa mutta ei usko että kukaan pystyy kasvamaan parisuhteessa ilman irtiottoja. Voihan vittu.

Taitaapa käydä tämän kohdalla niin että sukumme suojattu nimi pysähtyy tähän. Enkä näe siinä yhtäkään huonoa puolta. Luotan sokeasti siihen että kerran sisarukset ovat mitä ovat, he tulevat joka tapauksessa hankkimaan jälkikasvua. Ja siinä vaiheessa lyödään [toivottavasti] sekopäinen imsosorry-täti kehiin. Ensimmäiset asiat mitä niille opetan on realismi, omilla aivoilla ajatteleminen ja sukupuolten välinen tasa-arvo: ettei ole naisten ja miesten hommia. Sitten opetan ne lukemaan. Sitten painotan miten tärkeitä kirjat ovat ja miten onnellisessa asemassa olemme kun on kirjastoja mutta että kaikki kannattaa silti kyseenalaistaa. Yeah.

Eli yhden mielestä saisin kaikki kiinnostumaan samasta sukupuolesta. Minä kun taas uskon ettei ketään voi käännyttää. Saatana kun lähipiirissäkin osaa olla ahdasmielisiä paskiaisia vaikka olen yrittänyt. Ja kuten Hän joskus sanoi. Lapsia voisi tehdä vain siitä innostuksesta että tulevassakin sukupolvessa olisi ainakin muutama joka osaisi Ajatella. Hieman egoistisesti mutta helvetin hienosti mielestäni perusteltu [olin mekastanut lapsien hommaamista vastaan taas varmaan puolisen tuntia tuota ennen - munaa vaatii jonkin verran].

Bob Fleming: http://www.youtube.com/watch?v=BhNXJGmcqNI&NR=1

Very drunk: http://www.youtube.com/watch?v=NPiGJBHVadA

Dave Angel: http://www.youtube.com/watch?v=DLPOC9vDjLg

Duke of Wybourne: http://www.youtube.com/watch?v=vP0HHX4Ur9g

Birkin II: http://www.youtube.com/watch?v=rh8CQRerBVA

Mikki Disco: http://www.youtube.com/watch?v=piKeDrrOrsE

Mr. Williams: http://www.youtube.com/watch?v=0Vb3mMAi87o

Sain vihdoin itsestäni sen verran irti että latasin koneelle sen Hieman Turvallisemman selaimen. Ja nyt kaikki näyttää aivan oudolta. Outoa oli myös se että edellinen postaus näkyi kaksin kappalein vielä hetki sitten. Olin laiska paska, en mennyt luennolle. Sen sijaan tiskasin, nyt kuuntelen New Orderia, ajattelin juoda kahvin loppuun, käydä tupakalla ja aloittaa maalaamisen.

Kummallisia muistikatkoksia ollut koko päivän. Ärsyttää kun menee vessaan eikä muista mitä sieltä piti hakea. Dementiaako? Ja kuumat aallot ovat menopaussia? Ja sehän on aivan normaalia tässä tilassa olevalle nuorelle naiselle että saa poissaolokohtauksia. Toivottavasti en vaan saan sellaista poissaolokohtausta että löydän itseni alasti käytävältä ilman avaimia tai talon katolta keskellä yötä… 

Kohta lähtee yläkerran naapurin tessut suuremmille vainioille. Räyh. Mutta eipä ole Metallican Black kuulostanut hetkeen näin hyvältä. Taas samaa sängyssä makailua, mutta tällä kertaa mieleen tuli se, että voisi mennä luennolle ja ilmoittautua tentteihin ja katsoa uudestaan niitä esseiden aiheita. Jumaliste. Ehkä kemiallinen puutos aivoissani on hiljalleen hellittämässä? Harmi että masennuksen laukaisijoita ei saa poistettua samalla. Ja niin nätisti ne saisi sen enempiä ajattelematta lakaistua sängyn alle…antaa niille aikaa palata vielä suurempina mörköinä.

Nukkumaan mentyäni aloin miettiä sitä, millainen se unelmien kumppani olisi. Enkä keksinyt mitään muuta kuin että sillä olisi matala ääni [niin että kun se supisisi jotain tämän korvaan niin saisi kylmät väreet liikkeelle] ja että se silittäisi mahaani. Ehkä pärjään toistaiseksi yksin.

Ensimmäisen kerran pariin viikkoon vilkaisin lehden otsikot [Fidel!] ja tätä alkaa vähitellen vituttaa lehden "ah-muka-niin-hauska-ja-vitun-vitsikäs" -toimittajakunta jonka pitää ahtaa Joka Paikkaan jotain hassunhauskaa. Eivätkö nämä reppanat tajua että jos länttääpi koko etusivun täyteen toinen toistaan ‘hauskempia’ otsakkeita ja kuvateksteja niin ne alkavat syödä toinen toistaan? Joo joo, tiedän että jutut tehdään itsenäisesti mutta hyvän toimituksen toimituspäällikkö edes tietää mitä kukin on tekemässä. Vidu.

Se on pelkkää paskaa [olen sanonut tästä ennemminkin] että kun on masentunut ja pohjalla niin alkaa arvostaa hetkellisiäkin hyviä hetkiä yli kaiken. Mikähän tässä on sitten vikana kun yritän välittömästi lytätä ne hetkelliset hyvät hetket sen pelossa - ei vaan tietäen - että sitä hetkeä seuraa peräkärryllinen lantaa niskoille. Lähinnä alkaa vituttaa äärettömästi kaikki edellä mainitun kaltaiset "he-he-kun-me-ollaan-vitsikkäitä" -jutut. Ja niin: nyt olisi kuulemma juuri oikea aika etsiä kesätöitä. Ei ole käynyt mielessä.

Osakeyhtiö Valistus, Helsinki 1963. Kouluhallituksen hyväksymä [historian opetusmateriaalia]:

Eipä ole Suomen miesten elämä aina ollut helppoa, mutta kova on ollut monesti Suomen naistenkin kohtalo. Kova on ollut työ kylmässä karussa pohjolassa. Meidän, jotka elämme monin verroin onnellisemmissa oloissa, mutta olemme silti usein tyytymättömiä, on vaikea käsittää, mihin Suomen naisten on aikaisemmin ollut pakko tyytyä.

Naisten työ alkoi jo aikaisin aamulla. Kansa sanoo "Kello neljä, neulan silmä, kello viis, vitomaan, kello kuus, kutomaan". Naisten työnä oli ensiksikin ruoan laitto. Ruoka tosin oli nykyistä yksinkertaisempaa. Pöydälle tuotiin leipää, voita, lihaa ja maitoa, jos niitä oli. Näin komeaa ateriaa kuitenkin harvoin syötiin. Tavallisesti leivän ja maidon, piimän tai kaljan ohella oli keitettyä tai paistettua naurista, kalaa ja maidosta ja suolasta tehtyä kastiketta. Peruna tuli täällä tunnetuksi vasta n.200 vuotta sitten, mutta sen varsinainen viljeleminen alkoi useita vuosikymmeniä myöhemmin.

Ruoka vaihteli sen mukaan, mitä milloinkin oli saatavissa, mutta naiset vastasivat sen valmistamisesta. Suomalainen sana "lautanen" osoittaa, että ruoka syötiin puuastioista, pikkulaudoilta. Syödessä käytettiin puulusikkaa. Juoma oli puutuopeissa. Myöhemmin käytettiin ruoka-astioina savesta valmistettuja ns. kivivateja. Astioita ei pesty aina aterian jälkeen. Jokainen nuoli puulusikkansa ja pisti sen varresta seinänrakoon tai erityiseen "lusikkahaukkaan". Haarukoita ei käytetty, vaan otettiin sormet avuksi. Silloin tällöin astiat pestiin hiekalla hangaten.

Mutta naisilla oli paljon muutakin työtä. Monet naiset auttoivat miehiä peltotöissä, varsinkin äestämisessä ja sadon korjuussa. Naisten tavallisimmat työt johtuivat karjanhoidosta ja vaatteiden valmistamisesta. Myös lastenhoito antoi paljon vaivaa. Ja näinhän on asianlaita vielä tänä päivänäkin.

Navetat olivat aluksi ns. lantanavettoja. Lantaa ei luotu pois, vaan se sai pitkiksi ajoiksi jäädä lehmien alle, niinkuin lanta lammaskarsinaankin. Kuiviketta lisättiin lantaan, niin että lehmät eivät likaantuneet. Toisinaan oli keväisin vaikeata saada lehmiä ulos navetasta, kun oviaukko oli tullut liian matalaksi. Lantaa tuli paljon ja se lisäsi peltojen kasvuvoimaa. Lehmien ruokkiminen, juottaminen ja lypsäminen antoi naisille paljon työtä.

Väliaikoina naiset karstasivat villoja, kehräsivät niistä lankoja, kutoivat sukkia, käsineitä sekä kangaspuissa sarkaa ja muita kankaita. Hamppua ja pellavaa viljeltiin pellossa. Naiset nyhtivät ne käsin maasta ja sitoivat nippuihin. Sitten ne pantiin lammikkoon likoamaan, jotta "luut" haurastuisivat. Sen jälkeen tapahtui kuivaus, loukutus, lihtaus, häkilöinti ja harjaus. Sitten jo voitiinkin parhaista pellavista tai hampuista kehrätä loimilankoja ja huonommista rohdinlankoja. Niistä kudottiin kangasta, joka oli lujaa, vaikka ei yhtä lämmintä kuin villakangas. Näistä langoista kudottiin myös verkkoja, ja naiset olivat yhtä taitavia verkonkutojia kuin miehet. Entisaikoina olivat vaatteet, sekä päällys- että alusvaatteet, pääasiassa kotikutoisista kankaista valmistettuja.

Paljon on Suomen naisilta vaadittu ponnistuksia kautta aikojen. Usein ovat miehet joutuneet sotaan. Talonpito ja viljely on silloin vuosikausiksikin voinut jäädä kokonaan emännän vastuulle. Jumalaan ja parempiin päiviin luottaen ovat menneiden sukupolvien ja nykyisenkin ajan äidit täyttäneet vaativan tehtävänsä.