Elämä väsyttää

…ennen totaalikännejä. :O)

Viisi päivää polttamatta, uuden vuoden ja uuden alun kunniaksi kävin vetämässä äsken tupakan. Herran jumala maistui pahalle. Keuhkoihin sattui parin henkosen jälkeen. Silti ajattelin tänään polttaa tupakkaa minkä kerkeän.

Viini on hyvää, on käytännöllistä juoda murokupista. –> tarpeeksi laaja suuaukko + tällä ei ole viinilaseja. Alan olla humalassa. Jossain vaiheessa tässä piakkoin [kai] seurueeni ystäväni suunnistaa kaupunkiin päin ja pitäisi lähteä oluelle. Ehkä on pakko irtautua hetkeksi tästä erakko-luolasta. Hyvää uutta vuotta kaikille ja pitäkää itsestänne/toisistanne [jos niitä toisia on] huolta.

Soundtrack: Creep/Radiohead

Yhtäkkiä iski aivan käsittämätön hypetys päälle. Kuinkas se nyt näin, ihan tässä vanhakin nuortuu. Kävin Alkossa, ostin pullon viiniä: kolikoilla. Kävin kaupassa, ostin kaksi pussia sipsejä [oli niin halpoja!], kermaviilin, dipin ja klementiinejä. Maksoin kolikoilla. Olen myös laskenut, että kun olen kietaissut tuon viinipullon päähäni [PearlyBayta…] niin olen mitä luultavimmin baarikunnossa. Ja tadaa, tilillä pitäisi olla sen verran rahaa että saan yhden oluen! Mahtavaa! Tämä on sitä kuuluisaa priorisointia. Mellerismi rokkaa.

Ehkä ei pitäisi enää tähän tilaan juoda pannullista kahvia mutta juon silti. Ha. Tatuoinnista tuli loistava. Ehkä osaan siis kuitenkin piirtää? Ainakin se tekijänsä silmää miellyttää vielä sadannen ihastelukerran jälkeenkin. Mistähän tuokin taas tuli? Siis olihan kyseisestä kuvasta puhetta jo kesällä. Löysin kuvan tatuointikansiosta yhdessä liikkeessä, näytin ystävälleni. Repesi nauruun samantien: näytti kuulemma ihan meikäläiseltä. Niin söpö, karvainen ja viaton, mutta samaan aikaan piruudet mielessä. En silti tajua tämän aamuista tapahtumaa. Ehkä sisälleni livahti piru? Heräsin, keitin kahvit ja aloin piirtää. Mahtava katsella paperia nyt jälkikäteen ja huomata mitä elementtiä olen missäkin kohtaa aanelosta suunnitellut. Ja lopputulos on näiden kaikkien yhteensulauma. Onko tämä ohimenevää vai onko inspiraationi tullut takaisin?

Sitten ihmissuhteista. Minua ei ole kutsuttu yksiinkään juhliin, ei baariin, ei etkoille. En usko että juhlia kauheasti onkaan mutta etkoja varmasti. Kuitenkin tähän reikäiseen mieleen hiipii ajatus siitä että eräätkin ihmiset ovat tavanneet ja keskustelleet asioista vakavasti. Eli vaihtaneet informaatiota. Vaikka näin olisikin käynyt, asia ei ole yhtä paha kun seuraavassa skenariossa. Eli. Toisen avopuoliso on kieltänyt häntä käymässä missään kanssani koska olen paha Paha PAHA! Ja toinen ressukka on vain häpeissään, liian sekaisin ja kännissä kaiken aikaa.

Oikeastaan. Onko sillä mitään väliä? Minä olen voittaja. Olen mielestäni ihan kiva ihminen. Kö? Vaikka hyvin harvat sen tajuavat. Olen sisäsiisti, osan näyttää tunteeni. Itseasiassa mielentilani on hyvin helposti luettavissa kasvoistani. Ei tarvitse arvailla. Nonverbaali viestintä kuitenkin kertoo niin paljon enemmän. Osaan suuttua, osaan iloita, osaan olla surullinen kun siihen on tarvetta. Olen suhteellisen älykäs. Kai? [miksi vitussa pitää blogiinsa lisätä näitä kai - kö -sanoja! Saatana!] Ihan kivan näköinen. En kaunis, mutta persoonallinen ja söpö. Karvainen, kuten yksi ystäväni sanoisi. En kauhean vaikea tai erikoinen ihminen. Tällainen tavallinen Tenkanen.

Sitten päivän värssy: Jokaisessa ikkunassa on lintu käynyt kakkimassa. Ha-ha-ha. Copyright tämän, näpit irti!

Johan on ollut aamu. Ja aamupäivä.

Näin ihanaa unta entisistä lemmikeistä. Perheemme jo muutaman vuoden tuhkattuna ollut koira leikki kotitalomme lattialla virkeänä ja nuorena. Sitten heräsin. Paska ryöppysi heti päälle. Olenko tehnyt sittenkin väärän valinnan?

Henkisesti todella epävakaa olo. Mutta jos ystäväni eivät ole asuneet koko ikäänsä samassa paikassa? Ei heillä ole ns. kotitaloja? Mutta koti ja perhe pysyvät silti? Ehkä ei pitäisi syyllistää itseään ratkaisuista jotka ovat järkeviä mutta helvetin raskaita. Kuka muu tästä porukasta olisi pystynyt moiseen ellen minä? Avattuani silmäni meinasin samantien soittaa akuuttiin. Että nyt otatte tämän tytön sisälle. Heti. Paskat. Vähän kahvia ja aamun lehti niin johan alkaa taas maailma pyöriä. Silti piti kuunnella melkein tunti peiton alla Myra Ellenia ja fiilistellä…

Sitten asioihin jotka ovat yllättäneet tai tehneet minut iloiseksi tänään.

1. suunnittelin itselleni tatuoinnin: siitä tuli hieno ja ainutlaatuinen

2. hommasin itselleni henkivakuutuksen [vau]

3. päivän lehti: sarjakuvat ja pilapiirros aivan loistavia, mutta parhaat naurut irroitti tämä seuraava kommentti.

"Söin muutaman kakun kahvilassa Amsterdamissa" - Ruotsalaisen hoitokodin johtaja, joka ajoi poliisin haaviin huumausaineen vaikutuksen alaisena

4. entinen seurustelukumppanini ja yksi parhaista ystävistäni ovat vihdoin löytäneet toisensa

Soundtrack: Pretty good year/Tori Amos

Hmh. Yläkerran naapurit tulivat siinä yhdeksän maissa kotiin. Tuota helvetin möykkää on nyt siis riittänyt jo kaksi tuntia. Ei vittu sentään.

Olin lähdössä kauppaan. Etsiskelin vaatteita. Peilistä osui silmiin Lievästi Pöhöttynyt sivuprofiilini. Jessus sentään. En halua edes tietää paljonko on tullut kahdessa viikossa kiloja lisää. Tein kunto-ohjelman joka alkaa neljän päivän paastolla. Juuri sopivasti ennen opintojen alkuun jyrähtämistä. Liikuntaa mehu/hedelmäpaaston ajan joka päivä tunti, kevyttä kävelyä vaan. Toimii hyvin kevyen ruokavalion kanssa ja saa nesteet liikkeelle. Paaston jälkeen alan harrastaa liikuntaa kolme kertaa viikossa. Jep jep. Ja näiden päätösten kunniaksi kävin hakemassa kaupasta nachoja, dippiä ja jäätelöä. Ja soin ne kaikki.

Vielä viikko niin saan pesukoneen. Vielä viikko niin on taas rahaa. Yksi murhe vähemmän. Luotan sokeasti siihen että jostain se työpaikka taas putkahtaa. Ei rekry-firmoissakaan varmasti mitään pahaa ole, mutta haluaisin vakituisen työpaikan. Että olisi edes jonkinlainen käsitys omista tuloistaan, työajoista. Kun on kuitenkin tuota opiskeluakin.

Herra Pölkystä. Ei ole kuulunut mitään. Olen pettynyt. Onhan se nyt saakeli. Ei ihmisten pitäisi sentään niin herkkänahkaisia olla, että jos tuleekin avauduttua kännissä ja vieläpä sydämenasioista, ettei parin päivän kuluttua voisi jo leikkiä normaalia. Varsinkin kun olen vastannut viestiin hyvin asiallisesti ja vieläpä sen jälkeen itse viestittänyt oman mielipiteeni asiasta. Mutta kun ei niin ei. En jaksa miettiä tätäkin sontaa taas.

Alan olla siinä henkisessä tilassa ettei tältä kohta enää löydy sympatiaa yläkerran naapurille. Olen sitä vastaan, että kerrostaloasuntoihin otetaan lemmikeiksi ns. isoja koiria. Pahin mitä olen tainnut elämäni aikana nähdä oli yksi ajokoira-raukka joka joutui asumaan yksiössä: ei hyvä, ihmiset! Kuitenkin.

Yläkerrassa asustaa koiria. En tiedä minkälaista v*tun kenneliä siellä pitävät, mutta muuton jälkeen näin heillä kaksi pikku-tessua, sitten vähän isomman ja nyt viimeisen viisi päivää siellä on ULVONUT jokin iso haukku. Siis sellainen suden kokoinen. Alkaa mennä hermo. Ja samalla käy sääliksi sitä koiraa. Siitä kun kuulee ettei isäntäpari ole kotosalla vaan se itkee yksinäisyyttään. [Rakastan koiria: jos olisi tilaa, aikaa ja rahaa niin hommaisin yhden kappaleen jokaisesta lempirodustani. Mutta kartanoa ja jumalatonta pihaa ei vielä ole. Hemmetti. Mikä A. Jolie minä luulen olevani? Shes got the whole world in her hand…]

Samassa asunnossa juodaan ilmeisen paljon kaljaa. Ja naispuolinen asukki tykkää - ei - Rakastaa kävellä korkokengät jalassa pitkin päivää. Kaljanjuonnin [tai ehkä ne juo limsaa lasipulloista?] tiedän siitä, että alkavat siinä seitsemän jälkeen aamulla kerätä pulloja. Että saavat viedä ne kauppaan heti kahdeksalta. Että saavat ruokaa? Tai sitten lisää limsaa. Vittu. Jumalauta. Rrrrkele. Noh, katsotaan jos tämä tästä kehittyy uuden vuoden jälkeen parempaan suuntaan.

Sitten niitä oivalluksia. Tähän mennessä olen kuvitellut tämän kusipää-kiinnostus-fiksaation johtuvan siitä, että tiedän suhteiden olevan alusta asti tuhoontuomittuja –> ei tarvitse pelätä vakiintumista tai yhteisiä hankintoja + tietää jo valmiiksi että sydän tulee särkymään, jne. Olen myös tajunnut jo varhaisessa vaiheessa että tämä liittyy taustaani. En ole vain osannut muodostaa ajatusta sanoiksi.

Yritetään: jos kotona sanottiin että olen paska ja pilaan kaikkien elämän pelkällä olemassaolollani, niin oli/on hyvin vaikea tajuta sitä, että joku voi pitää minusta. Ja jos pitää niin kohtahan se huomaa että olen paska. Ja pilaan sen elämän. Ja auta armias jos tapaan jonkun joka pitää minusta niin sehän tarkoittaa sitä, että kaikki mitä tälle on lapsena opetettu [kts. kohta "olet paska"] on huijausta. Ja lapsuus sekä vanhempien opetukset valhetta. Ja ihmisen sisin rakentuu lapsuudelle…eli jos tajuaisin että minustakin voi pitää, joku saattaa jopa rakastaa minua, sekoaisin sen siliän tien? Ja läheisyyden, ihastuksen, rakastamisen näyttäminen on heikkoutta!

Ja: jos menen näyttämään jollekin että pidän tästä niin turpaanveto joko henkisesti tai fyysisesti on väistämätöntä. Kuin lapsena. Miettikää tätä: olet sormet verillä vääntänyt äitienpäiväkorttia koulussa [vaikka muistan ala-asteella kieltäytyneeni tästä hommasta, koska jo silloin olin sitä mieltä että tämän synnyttäjä ei ole mitään kortteja, lahjoja, lauluja tai halauksia ansainnut: valkoisen, pitkähihaisen paidan korkeintaan ja lahjakortin pääkkytohtorille] ja tulee vihdoin se aamu kun pitää herätä ennen pirun kenkimää. Laulatte, synnyttäjä esittää nukkuvansa [myöhempinä vuosina se oli jo niin tokkurassa ettei sitä meinannut oikeasti saada hereille], menette aamupalalle. Ja siitä se alkaa. Näytetään norsunvittunaamaa koko loppupäivä. Kun on hänen päivänsä [niinkuin joka VITUN päivä, hän on kuningatar, meriittinä se että osaa työntää lapsia pimpistään: vau.] eivätkä paskat lapset tai paska aviomies osaa arvostaa häntä tarpeeksi. Palvella. Tehdä jostain aivan muusta syystä johtuvaa henkistä pahaa oloa paremmaksi.

Ja vittuilu, äksyily ja muu huomionhaku saa aviomiehen ahdistuneeksi. Hyvänä miehenä hän yrittää auttaa. Mikään ei auta. Aviomiehelläkin alkaa seota pää. Synnyttäjä valittaa ettei lapsien leikkimisestä aiheutuvat äänet ainakaan paranna hänen oloaan. Aviomies tulee huutamaan lapsille, teilaa hiljaisiksi. Voi niitä lukemattomia tauteja ja sairauksia mitä sinulla on ollut elämäsi aikana. Kun viheltäminen sattui korviisi niin että löit. Mahtavaa. Mahtava on myös se valokuva joka otettiin aamupalapöydässä viisitoista vuotta sitten. Ne ilmeet. Kaikki ovat ikään katsomatta silminnähden vittuuntuneita. Jopa isä näyttää sen. Ehkä minä olin silmätikku koska en suostunut muottiin. Olin iloinen kaikesta paskasta huolimatta. Olen yhä. Henkinen väkivalta on tehnyt minusta epävarman mutta fyysinen väkivalta on lujittanut uskoani siihen, ETTÄ MINÄ OLIN OIKEASSA.

Ja nyt ei vihellyskään ota enää korviin. Ei ole ketään joka viheltäisi. Ja vaikka olisikin, onhan sulla viimeinen, ainoa ystäväsi Kosken Antti ja hänen korvalääkkeensä.

Kävin pitkästä aikaa laittamassa loton. Raahauduin tuulessa ja vesisateessa kioskille. Siellä matkoille lähtijät tungeksivat kassiensa kanssa tympääntyneen oloisena ja minä vein tilaa jonosta: hei hei, yksi lottorivi kiiiiitosss, tuossa kaksi euroa, tässä euro ja kolmekymmentäsenttiä takaisin oleppa hyvä. Taisi siinä tiskin takana olevaa naishenkilöä hieman naurattaa kun tämän näköinen tonttu tulee nenä punaisena ja innosta hohtaen ostoksille. Kyse ei ole siitä että uskoisin voittavani mitään vaan siitä, että pelkään sitä päivää kun näen oman rivini telkkarissa. Enkä ole laittanut tositetta sisälle. Eli kuten niin monet muutkin suomalaiset olen lotto-koukussa. Pakko sitä nyt saakeli on jotain keksiä kun ei voi tupakkaakaan polttaa.

Tänään on jazz-päivä, vaihtunut bluesiin tosin jo. Johtuu eilisen yön mietteistä. Tuli taas pitkästä aikaa tyhjä, yksinäinen ja itsetuhoinen olo. Ei hyvä. Ei ainakaan siinä neljän maissa yöllä. Tiedättekö niin epätoivoisen olon ettei saa edes itkua väännettyä. Ei vaikka laittaisi hammastikun peukkuvarpaan kynnen alle ja potkaisisi seinää. Luotan sokeasti siihen että siivoaminen ja vanha herra Waits auttavat tätä tyttö rukkaa.

Jotain surullista. Minulla on nyt useamman kuukauden ajan ollut liput yhteen hyvään näytelmään. Viimeiseen näytökseen, tuossa kevään aikana tämä tapahtuma. Eikä minulla ole ketään, kenet haluaisin sinne viedä. Tai on yksi ihminen, mutta en ole niinkään varma että hän lähtisi kanssani. Masennus nostaa muutenkin päätään. Yksi varma merkki tästä on allekirjoittaneen maaninen tapa tuupata kalenteri jo etukäteen täyteen kaikkea mahdollista. Ettei tarvitsisi olla kotona yksinään, kuunnella mietteitään ja tuskastua.

Asetin itselleni säännön: joko tupakointi tai karkinsyönti. Kuulostaa niin järkevältä että itseäkin naurattaa. Tammikuussa ostan sellaisen hienon vaa’an, digitaalisen. Sellaisen joka näyttää jos painoa on tullut grammakin lisää. Joka huutaa kun kehon rasvaprosentti on nykymaailmaan sopimattoman ylhäällä. Ei sentään. Olen onnellinen etten ole alipainoinen: harmi vaan ettei niitä naisellisia muotoja keräänny kuin tuohon navan alueelle. Eli tälle hetkelle valitsin vielä karkinsyönnin. Katsotaan ensi viikolla sitten uudestaan…

Soundtrack: Tom Traubert’s blues/Tom Waits

Ok. Miksi Karhukopla yrittää varastaa Roopen rahat? Eikö se ole ylitsepääsemättömän epäkäytännöllistä? Suurin osa niistä on kuitenkin KOLIKOITA! Painavat aivan saatanasti, herättää varmasti huomiota, haisevat pahalta, niillä ei voi ostaa mitään sen suurempaa [ainakaan ennenkuin ne on vaihdettu vähintään seteleiksi] eikä Karhukoplan jäsenillä tietääkseni ole samaa intohimoa - eli niissä uiminen pyöriäisen lailla - kuin varannon kerääjällä? Outoa…

Ja jos otamme huomioon että esim. NIMH on National Institute of Mental Health niin väitän vakaasti että olen tällainen varhaislapsuuden sarjakuvien ja piirrettyjen takia. Hitto sentään: ja mäkun luulin sekopäisyyteni liittyvän tavalla tai toisella elämäni vaikeisiin ensi[15]vuosiin. Ei sitten, muahhahhaa!

Tänä iltana en aio itkeä

en edes itseni tähden

en teidän takianne

mieleni kieppuu

tämän yhden vaivaisen

ajatuksen ympärillä

kunhan saan asunnosta kodin

pääni kuntoon, ajatukset järjestykseen

tulet ja olet me.

Hae huora lääkkeet

niin saat säkin pääs kuntoon

sanoin kerran itselleni

siitä on viisi kuukautta

en ollut silloin

täysin tosissani

tämä paikka, nämä sanat

luetut ja kirjoitetut

tajuan sen hetken olevan totta

ja helvetin lähellä.

Hieman rauhoittunut jo. En tiedä johtuuko vuodenajasta vai toimettomuudesta, mutta lähiaikoina on tullut mietittyä tuota lapsuuttaan monen vuoden edestä. Tulee mieleen asioita joita ei ole muistanut hetkeen aikaan. Ja paniikki iskee päälle: mitäs jos en muistakaan tätä enää koskaan ikinä? Ehkä kuitenkin luotan siihen että muistot tulevat juuri silloin mieleen kun niiden on tarkoitus tullakin. Jos eivät koskaan enää päähäni pälkähdä niin sitten ei. Voi voi.

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi niin elämäni kuluu tällä hetkellä surffailun parissa. Joka yö tähän samaan aikaan päätän että huomenna skarppaan. Eikä niin koskaan tapahdu. Tiedän jo valmiiksi mitä huominen tuo tullessaan. Herään yhden jälkeen päivällä, olen nähnyt muutaman tunnin sekopäisiä unia. Nousen ylös, kiroan että olen nukkunut niin pitkään. Että olen laiska paska ja päivä valuu ohi. Etten osaa olla tehokas ja yhteiskuntakelpoinen. Aivan varmasti kuka tahansa muu olisi jo saanut kaikki asiat hoidettua.

Kävimme keskustelua joulusta. Miten joulun jälkeen tarvitsee pari viikkoa siitä tokenemiseen. Oli mukava huomata etten ole ainoa masentunut maailmassa. Joskus tulee väistämättä mieleen olisiko lääkkeistä apua. Jos olen niitä vastaan tällä hetkellä vain sen takia, etten halua enää kokea sitä tyhjäpäistä oloa. Miten se eroaisi tästä tyhjäpäisestä olosta? En jaksa olla innostunut elämästäni ilman lääkitystä, mitä haittaa siis lääkkeistä olisi?

Lääkkeet tulivat mieleen kauppareissun jälkeen. Paniikkihäiriö alkaa nostaa ikävästi päätään. Luulin päässeeni edes osittain tästä ihmispelosta kaupungin vaihdon jälkeen. Tiedättekö miten inhottavaa on kun kauppaan mennessään joutuu miettimään koska siellä viimeksi kävi? Ettei kassaneiti vain katso syyttävällä silmällä jos ramppaan siellä liian usein. Vaikka sehän on aivan järjetöntä: työntekijät hihkuvat varmasti innosta jos asiakkaita käy? Entäs se, että luulee kaikkien katsovan päälle kun kannat pullopussia kadulla yhden korttelin matkan. Pitävät minua juoppona. Tekee mieli huutaa että olen juonut nämä oluet yli kuukausi sitten kun minulla oli vieraita emme tulleet niistä edes humalaan vaan otimme saunakaljaa useampana päivänä ei minulla ole alkoholiongelmaa. Menkää pois. Jättäkää mut tänne. Antakaa olla rauhassa. En yhtään ihmettele vaikka kyseinen sairaus sekoitetaan usein kusipäisyyteen ja itsekeskeisyyteen. Edes lähimmät tuttavani eivät tajua. Luulevat sen olevan lapsellisen ihmisen huomionhakuisuutta.

En haluaisi olla tällainen. Haluaisin olla kiva. Sosiaalinen. Tehdä jotain muutakin kuin istua neljän seinän sisällä ja piereskellä. Nyyh. Ilon ja toivon juhla. Kiitti vitusti.

Soundtrack: Reveal/R.E.M.

Aikamatka lapsuuteen.

Sain parivuotiaana syntymäpäivälahjaksi helvetin hienon, puisen Topi ja Tessu -palapelin.

Robin Hood. Charlotte’s Web (1973), Gulliverin matkat, Hiidenpata. Ja uskomatonta mutta totta. Vuosien jälkeen löysin netistä. The Secret of NIMH. Ja vieläpä tuubista osina koko elokuvan. Ja tätä ennen en muistanut kuin että kyseessä on joku hiirianimaatio [ei se Disneyn]. Mahtavaa. Jos jossain niin tässä olen näköjään Todella Hyvä. Nyt itkettää.

Rakkain: jos saisit aikakoneen kultaisen, veisitkö mut luokses lapsuuteen?

Soundtrack: Charlotte’s Web aka. Deep in the Dark

Lyhyt postaus, olen vakaasti päättänyt saada tänään jotain aikaan. Jotain suurta.

Ennen yhtä oli tullut puhelu, synnyttäjäni. Onhan siitä jo vuosi. Tällä hetkellä tunne on kuin se olisi käynyt nuolemassa varpaitteni välit. Sen verran on vaatinut siltä ämmältä paniikintynkää että on tälle yrittänyt soitella. Varmaan arvaatte etten sitten vastannut tai soittanut takaisin? Hyvät naurut saimme. Kyseessä jälleen yksi näistä soitoista. On keksinyt taas yhden uuden "loistavan" syyn miksi meidän tulisi antaa sille paljon rahaa. Vielä marraskuun lopulla se ahdisteli nuorinta, oli paniikki maksamattomista veroista. Nyt en tiedä mikä on syynä. Ehkä sillä on tupakka- ja viinakassassa vajausta? Ei sentään. Naurettavalla syyllä yrittää kiristää. Hoh hoh. Mutta minä olen voittaja.

Tästä lähin kutsun Häntä Herra Pölkyksi tai Pölkyksi. Sen verran puusilmä. Silti kiva. Ainakin toistaiseksi. Ehkä etsin jostain rahhoo ja lähden lätkimään palloja.

Sain toisen tossun valmiiksi. Siitä tuli söpö.

Emmagaalat, femmagaalat, Linnanjuhlissakin täysin naamat: sillä rocktähti näyttää munaansa ja munaa kyllä löytyy, vapiskaa.

Huoh. Ehkä se tästä.

Soundtrack: Starman/David Bowie, Life on mars?/David Bowie, Ukkonen/MKKK, Kokki, varas, vaimo ja rakastaja/MKKK

Kuinka hullulta vaikutan? Kerron unistani. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon että olin postausta kirjoittaessani vielä unessa: muuten en olisi muistanut untani noin tarkasti. Aivan sama.

Löysin ihmemaasta neliötossujen neulontaohjeen. En tiedä mistä se tuli yhtäkkiä mieleeni. Ensin ajattelin neuloa itselleni villasukat mutta sitten muistin tossut. Kaikki vanhat mummot käyttivät sellaisia lapsuudessani. Miksen siis minäkin?

Alkaa enemmän ja enemmän tuntua ettei jutustamme tule mitään. Ehkä heitän liian nopeasti kirveen kaivoon, mutta eikö tämän pitäisi jo pikku hiljaa helpottua. Jos me molemmat kerran pidämme toisistamme? Että jumalauta edes tapaisimme. Molemmilla on muka liian kiireistä vaikkei kumpikaan tosiasiassa tee muuta kuin istuu kotonaan. Helvetti sentään. Tätäkö ovat nykyajan nuoret aikuiset? Saamattomia paskiaisia jotka tekemällä tekevät asioista liian vaikeita.

Kummallista oli päivällä. Syvennyin taas pitkästä aikaa [eli ensimmäisen kerran kandin jälkeen] lempi-filosofini ajatuksiin. Jossain tätä edeltävissä postauksissa kirjoitin siitä, miten rakkaus, ihastuminen ja rakastaminen ovat vain yksilön päätöksiä. Niin. Taitavat olla tosiaan. Ja vapaalla suhteella on painolastinsa. Ehkei kyseinen järjestely sovikaan tälle niin hyvin kuin kuvittelin? Ehkä neuroottisuuteni nostaa liiaksi päätään? Ehkä haluan että minulle laitettaisiin tekstiviesti jossa kysyisit miten voin? Kummallista siinä suhteessa että edellisissä suhteissa tällainen viestittely sai köyden kiristymään välittömästi kaulallani. Nyt siis kaipaan sitä. Olenko tullut vanhaksi vai onko kyse tosiaan siitä, että mitä ei saa - sitä palavasti haluaa? Asetan rahani [niinkuin sitä yhtään olisi] jälkimmäiselle vaihtoehdolle.

Mitä tiedän itsestäni? Minulla on pieni muistikirja johon olen kirjannut ylös kaikki seksikumppanini. Uskon että monelta löytyy sellainen. Ainakin kaikki teidät tärkeimmät on varmasti ikuistettu useisiin päiväkirjoihin. Krediittihän sekin? Ajelen säärikarvani jos on aivan välttämätön pakko. Ja se on harvoin. Jos joskus joutuisin tilanteeseen, missä minua kosittaisiin, tukehtuisin. Toisaalta: olen ollut kihloissa. Periaatteessa. Pari päivää taisi mennä ennenkuin heitin sormukset roskakoriin. Haluan olla suhteessa niskan päällä. En kuitenkaan halua olla niskan päällä: en halua kumppania joka tekee kaiken mitä tahdon. Haluan tasapainoisen suhteen. En kuitenkaan halua suhdetta. En halua että minua kutsutaan tyttöystäväksi. En halua kuulla sanoja seurustelu, rakkaus, parisuhde tai yhteen muuttaminen kenenkään suusta. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö jossain vaiheessa tahtoisi näitä asioita. Haluan että ihminen joka kanssani näihin pystyy, pystyy niihin ilman että niistä tarvitsee hokea. Puhua tunteja. Suunnitella, tapella siitä kuka rakastaa ketäkin eniten.

Eli toisin sanoen elättelen mahdotonta. Yksikään ihmissuhde ei pysy pystyssä ilman sanoja. Ymmärrän sen. On vain niin helvetin vaikeaa puhua kaikkien näiden paskojen vuosien jälkeen mistään tärkeästä. Vaikka tilanne on tällä hetkellä erikoinen. Erilainen. Ystäväni yritti ehdottaa että jos ehdottaisin sinulle seurustelua. Meinasi mennä allekirjoittaneelta olut henkitorveen. Jotain hyvää kuitenkin: jos vielä hetki sitten epäilin voinko olla katselematta toisia ihmisiä? Kyllä voin. Lupasin itselleni perjantaina että tällä hetkellä keskityn vain yhteen ihmiseen. Ja jos tietäisit sen, mitä sanoisit? Olisitko otettu vai loukkaantunut?

Soundtrack: Caugt a lite sneeze/Tori Amos

Miksi pitäisi olla häpeissään siitä mitä on? Ihmiset kun kuitenkin muuttuvat joka sekunti: kukaan pysy perässä.

Miksi pitäisi hävetä ja pelätä menneisyyttään? Kuitenkin maailmasta löytyy tyyppejä jotka varmasti muistavat mitä idioottimaisuuksia olet tehnyt nuoruudessasi.

Miksen voisi kirjoittaa romaania? Jos Hän olisi Suuri Kirjailija niin kai joku kustantamo olisi jo kiinnostunut.

Miksen saisi ihastua joka päivä uuteen ihmiseen tai uudelleen? Ei siinä mitään pahaa ole: kukin tamplaa tyylillään. Kunhan et vain loukkaa toisia.

Niin. Miksi sitä niin kovasti vain miettii kuinka tekemiseni tulevat mahdollisesti vaikuttamaan sukulaisiini tai tuttaviini ja kuinka moni näistä kieltäisi minut jos tekisin sitä mitä haluaisin. Vai onko kyse vain siitä, etten uskalla? Ja on paljon helpompaa syyttää siitä tuttavia? Että muuten kyllä uskaltaisin olla taiteellinen, oma itseni, mutta tässä nyt vain säästelen teidän mieliänne. Jos kohdataan tosiasiat. Tälläkään hetkellä kauhean moni tuttavapiiristä tai sukulaisista ei pidä minua hirvittävän täysijärkisenä tai seesteisenä. Ovat tottuneet jo siihen että jos elämäni on hetkenkin rauhallista uomassaan niin järjestän itselleni äksöniä. Tai aloitan jonkun uuden "pelastan kaikki maailman orvot viikossa" -proggiksen.

Kaksi asiaa mitä pitäisi tehdä nyt. Saada se helvetin työpaikka ja aloittaa tupakoiden polttaminen uudelleen.

Ja olenko valmis tuhlaamaan elämäni siihen, että yritän miellyttää kaikkia? Lähipiirissä kun on yksi hemmetin hyvä esimerkki mitä tuolloin tapahtuu. Toisaalta asiantuntijoiden mukaan minusta ei voi koskaan tulla sellaista. Olen kuulemma liian realistinen. Ehkä hyvä näin. Vaikka tuntuu hyvältä kuulla että minusta ei tarvitse olla huolissaan, että selviän tilanteesta kuin tilanteesta, olisi ihan kivaa jos joku välillä olisi huolissaan. Edes sillä lailla vähän. Että jos makaan viikon taju kankaalla täällä kämpässä niin joku soittaisi poliisille huolestuneena. Tällä hetkellä luulen kuitenkin että saan maata asunnossa hieman kauemman kuin sen viikon. Ha.

Julkimoita, jotka polttavat: Michael Stipe, Denis Leary, Heikki Salo.

Synnyttäjä vihasi minua sen takia että isä piti minusta. Se lapsellinen, itsekeskeinen, huomionkipeä kusipää oli kateellinen siitä, että aviomiehensä osoitti rakkautta jotain muuta kohtaan. Sen lisäksi ämmä näki vääränä sen, että isä ei jaottele lapsiaan sukupuolen perusteella. Ämmä halusi kasvattaa minusta kunnon lestadiolaistyttösen. Isä taas antoi minun tehdä mitä halusin: möyriä pelloilla, maalata aitoja, leikkiä työkaluilla…ja vei minut turvaan synnyttäjältä edes hetkeksi. Toisaalta voi olla kyse myös siitä, että se toivoi minusta poikaa, mutta en usko. Kun yhteiset reissut eivät katkenneet siihen pikkuveljeen: duosta tuli vain trio.

Että elän unissani. Viime yönä painin saatanan kanssa. Olin järjestänyt ystävilleni tapaamisen erään lehden johtoportaan kanssa. Lehden päätoimittaja muuttui saatanaksi [itseasiassa oli sitä aika vahvasti jo silloin kun olin lehdessä töissä]. Stipe, muu bändi ja ystäväni pääsivät pakoon. BB:n Elmeri(?) palasi taloon takaisin. Kun se oli niin jännää. Menin pelastamaan sitä. On hankala kuvata miltä saatanan tapaaminen tuntui. Se tunkeutui mietteisiini: kuin ajatukset olisivat kiertäneet samaa limbusta ilman, että tajusi ollenkaan mitä ajatteli, mutta tajusi sen että ajatteli jotain. Ja panikoi siitä ettei tiedä mitä ajattelee mutta tietää ajatuksen kiertävän kehää. Siis Pimeyden Ruhtinasta en tavannut. Kuin rinnakkaistodellisuudessa ja sielläkin vain mietteissäni. Eli en osaa kertoa uteliaille miltä se näytti. Kuitenkin olin unessakin niin vahva että sain riuhtaistua itseni irti. Pääsin pakoon. Soitin siskolle. Hain tupakkaa.

Analyysi: olen ollut sellaisten ihmisten seurassa viimeiset päivät jotka eivät osaa sanoa mitään suoraan. Heillä ei useinkaan ole mitään positiivista tai kivaa sanottavaa kenestäkään. Omasta mielestään nämä kaksi ovat kaiken älyllisen elämän yläpuolella. Molemmilla on hemmetinmoinen tarve manipuloida ihmisiä, koska oma elämä on niin tylsää ja urautunutta, ettei muuta tekemistä enää ole. Toisiin manipulointi uppoaa, toisiin ei. Yhä harvempaan nykyään koska ihmiset alkavat huomata näiden kahden todellisen luonteen. En väitä että he olisivat saatanasta, eivät vain "minun ihmisiäni", vaikka rakastankin kumpaakin. Pidä rakkaasi lähellä ja [potentiaaliset] viholliset vielä lähempänä. Analyysin mukaan olen helvetin onnellinen että pääsin kotiin. Helpompi hengittää. Saa hyppiä alasti jos tahtoo [mitä luulette että olen tehnyt eilis-illan] ja kappas: mahakipu on hävinnyt. Yeah.

Pitää varmaan luoda "Unet" -kategoria.

Soundtrack: Daysleeper/R.E.M.

Nyt tiedän mikä yhdelle tuli. Tiedän että toinen on kateellinen, katkera, muistoissa kiinni: Enjoy the Silence. Eniten olen oppinut kolmannesta viimeisen viikon aikana.

Olin suunnitellut kaiken. Näen unia. Paljon. Nukun ehkä liikaa. Unet ovat outoja ja epäselviäkin. Ne ovat kuin ennustuksia tulevasta. Sinä olet niissä. Niin moni muukin. Etkä koskaan naura minulle ja idioottimaisuudelleni. Vaikket olisikaan fyysisesti paikalla, olet niissä silti. Silloinkin kun tapaan entisen ihastukseni ja keskustelemme meistä. Olet kuin haamu. Päälläni. Kuljet mukana. En pääse sinusta eroon unissanikaan. En edes haluaisi sitä.

Mistä tiedät etten ole samanlainen? Mistä tiedät miten meidän tulisi käyttäytyä tämän asian kanssa suhteen? Miten ikäisemme ihmiset käyttäytyvät. He menevät naimisiin. Mielestäni naiviudessa ei ole mitään pahaa. Eikä siinä ole mitään pahaa että haluaa olla vain toisen lähellä.

Haluan aidon omanlaisensa sekopään ennemmin kuin rauhallisen, tasapainoisen menestyjän joka ei tunne itseään. Ei rakkaus paranna vakavista sairauksista. Ehkä et pystykään tähän kanssani. Ehkä olen liian vaikea. Ehkä sinä haluat rauhallisen, tasapainoisen menestyjän joka ei tunne itseään.

Soundtrack: Daysleeper/R.E.M.

Jotain hyötyäkin siitä painajaisesta oli. Tuossa tunnin verran etsiskelin tenttejä, luentoja ja muuta vastaavaa nettisestä. Kevättä rinnassa siis. Kai se on pakko tehdä jo jotakin ettei valtio tule ja hae tätä pankrottiin? Ah, perkules sentään. Muistin että on vielä yksi netti-kurssi jota en ole mahduttanut lainkaan mun tiiviiseen suunnitelmaan.

Juon viiniä. Valkkaria tällä kertaa. Eilinen punaviini oli kyllä loistavaa. Pitääkin muistaa kysyä nimi. Aivan kuin tällä deekuilulla en olisi jo juonut kaikkia viimeisiä aivosolujani? Ha! Mitä sen väliä, life’s gonna suck and then you’ll die! Olen vakaasti päättänyt että suoritan kolmen vuoden opintoni yhdessä lukuvuodessa. Ja hemmetisti opintopisteitä vielä siihen päälle. Ja kesällä voisin paremman puutteessa sitten väkertää vaikkapa saksan alkeet kesäyliopistossa. Jos en muuta keksi.

Sen lisäksi tammikuussa saan varmasti uuden, mahtavan työpaikan joka tukee taiteellisuuttani ja luovuudenvimmaani. Saan romaanin, runokokoelman, esikoislevyn, sarjakuvakirjan, valokuva- ja taidenäyttelyn valmiiksi ennen toukokuuta. Aivan varmasti. Minä pystyn mihin vaan, olen Super-Hessu.

Ei sentään. Teen opinnot pois alta. Haen uudet pääsykoekirjat. Luen oikeasti. Että ensi syksynä saan unohtaa tämän kahden yliopiston loukun. Aloittaa jälleen uuden aineen kanssa. Onhan tämä aivan hauskaa ja vaihtelua löytyy ainakin, kun kolmea ainetta pänttää, mutta reissaaminen vie päiviä, voimia ja rahaa! Eikö se nyt viime keskiviikkona taas huomattu että tätä menoa en ehdi juurtua minnekään. Missään ei ole hyvä. Ja kukkaro heittää persnettoa.

Mutta mutta. Vaikka olen humanisti pidän numeroista. Ja osaan - vastoin yleistä käsitystä - vieläpä käyttää niitä. Tällä hetkellä viisi opintopistettä. Vau. Toisesta yliopistosta tulee…ja toisesta…eli tähän laskemme jo saadut mukaan niin…se tekee: 62 opintopistettä. Ei paha. [kysykää tältä maaliskuussa mikä fiilis]. Parasta se että suurinosa opinnoista tenttejä ja iltaluentoja eli voin oikeasti käydä täysipäiväisesti töissä. Kunhan ne penteleet vain soittaisivat jostain? Olen laskenut sen varaan että vielä helmikuun vuokran saan maksettua tuosta vaan mutta sitten tulee ongelmia. Toisaalta kuukaudessa ehtii tapahtua mitä vaan.

Soundtrack: Michael Stipen hunajainen ääni. Anything goes!

Olen miettinyt itseäni viimeisen viikon. Sitä millainen nainen olen. Olenko lainkaan nainen. Millaisen kumppanin tarvitsen, millaisiin ihmisiin ihastun. Miten nopeasti ihastukseni menevät ohi. Ehkä tämä tilanne onkin hyvä. Että meillä on ollut aikaa tutustua toisiimme ihmisinä. Toisessa maassa asuva tätinikin nauroi tilanteelleni. Yllättävän hyvin he ymmärtävät vaikka vanhoja ovatkin.

Olen miettinyt sinua. Näinä öinä kun makasin siinä vinkuvassa talossa. Kuuntelin kummituksia joita luvattiin, mutta joita ei ollutkaan. Liian monta kaupunkilaista laitetaan liian tylsiin olosuhteisiin. Sitä miten vaikeaa tämä on. Vieläkin. Että viimeisen vuoden ajan olemme opetelleen tutustumaan toisiimme: kaksin. Että vasta pari kuukautta sitten pudotit pommin. Että jos sinulla on vaikeaa, ei tämä ole minullekaan sitä helpointa sopeutumista. Nähdä yhtäkkiä ystävässään piirteitä joita ei ollut koskaan kuvitellut olevan olemassa. Ehkä sinä olit? Minä en. Olen naivi pikku tyttö omassa absurdissa maailmassaan.

Mitä teimme viikko sitten.

Miten paljon ystäväsi tietää tästä tuttavapiirin skandaalista.

Miten hyvältä tunnut: onko se pitkää yksinäisyyttä vai todellista?

Viime yö meni tuskassa. Näin unta että uusi yliopistoni oli ottanut käyttöön maailmalla käytetyn mallin: jos et pääse tenttiä läpi, turha enää edes yrittää. Heräsin hikeen. Ihmekös tuo. En ole tajunnut edes ilmoittautua tentteihin [ajoissa] kun syksy on mennyt kaaoksessa. Vasta viime viikolla tajusin että olen asunut täällä jo neljä kuukautta. Mitä helvettiä? Minne aika on mennyt?

Soundtrack: At my most beautiful/R.E.M.

Miten se voi olla niin? Että jos "toiset" sukulaiset tekevät jotain se on aina miljoonasti hienompaa ja hyväksyttävämpää? Jos esimerkiksi minä olisin tehnyt valinnat joita hänen miehensä sisko niin tämä olisi erotettu perheestä. Ei voi ymmärtää? Miten se voi olla muka niin paljon hienompaa? Ja kun kuitenkin tietää että kaikki meidän perheen "huonot" asiat puhutaan eteenpäin ja niille naureskellaan kuin hyvillekin komediasarjoille.

Tiesin jo valmiiksi että kun sinne menen ketään ei kiinnosta oikea elämäni. Ja ainoa sanottava mitä siitä saattaa tulla on negatiivista. Kuten tulikin. Yritin kertoa että olen ihastunut. Sanoin yhden asian mikä liittyy tähän tilanteeseen: itseasiassa en päässyt lausetta edes loppuun. Helvetillinen paskaryöppy niskaan. Eikä tuolloin oltu vielä edes puolessa välissä matkaa. Muutenhan se sitten meni siinä makoillessa [vaikkakin vatsahaavani on keksitty juttu ja huomion hakemista] ja humaltuessa [miten hemmetissä se voi muka juoda siideriä jos se ei pysty muka syömään edes lihaa, selvää huomion hakemista]. Pakkohan sitä oli vetää humalaisia juomia koska muuten olisi pää pamahtanut. Veikkaan kyllä että se pamahtaa seuraavan vuorokauden kuluessa.

Mutta joo. Tiedän sen että nyt kun olen täällä. Kun olen lyönyt sen auton oven kiinni. Nauru ja haukkuminen. Ei siinä mitään, sellaisia ovat nämä ihmiset. Ei kai sille mitään voi. Parasta on kuitenkin se että muu suku tietää mitä olen. Luotan siihen että hän puolisoineen laittaa seuraavaksi alulle juorun jonka mukaan käytän LSD:tä. Sepä se vasta jotain olisikin. Olisikin ollut jostain Lucy timantteineen, olisi mennyt joulunaika vauhdikkaammin.

Ei sentään. Huumeet ovat pahasta. Jos on tarpeeksi vilkas mielikuvitus kuten tällä niin niitä ei tarvitse. Jokaisen täysi-ikäisen oma valinta. Enkä lähde arvostelemaan sitä miten kannabiksen tuottaminen, myyminen ja käyttö alistaa köyhien maiden ihmisiä. Minä en sano tähän aiheeseen tällä hetkellä juuta enkä jaata: koska en aiheesta paljonkaan tiedä. Taitaa olla ensimmäinen kerta kun tällä ei ole muka jotain nasevaa sanottavaa tuntemattomasta aiheesta. Tai ehkä en vain uskalla sohaista kusiaispesää?

Olin kauemman kuin piti olla. Ensimmäinen pari päivää meni vatsahaavan kanssa vuoteenomana. Sitten toissapäivä ja eilinen pienessä humalassa. Nyt olen kotona, luojan kiitos. Olen nähnyt sekopäisiä unia. Tutuista ja sellaisista ihmisistä jotka joskus tunsin. Kaikista muista paitsi sinusta. Ja on ikävä. Vähintään viisi vuotta vanhojen asioiden kaiveleminen vituttaa ja ärsyttää. Olin juuri täyttänyt 18, get over it. Keitän kahvit, puran postin, siivoan ja kirjoitan sitten lisää.

…hyviä jouluja. Kuunnelkaa Eläkeläisten "Joulutorttu" -ep:tä niin johan alkaa helpottaa.

…kissan kanssa vaan, me kuusi kaadetaan…

Moi.