Elämä väsyttää

Eikä sitten missään järjestyksessä. Sitähän se kaikki on. Liian vähän, liian paljon tai ainakin aivan vääränlaista. [tämä muuten ei liity millään vitutukseen, lähinnä tarkoitus parantaa sitä ;OP]

1. Leevi & The Leavings/Unelmia ja toimistohommia

2. Aarne Tenkanen/Edestä ja takaa

3. Popeda/Jos pillua saan

4. Kevät saapui Prahaan

5. Vesa-Matti Loiri/Roudari-Roope ja Hengari-Hertta

6. Meiju Suvas/Pure mua

7. Kikka/Tartu tiukasti hanuriin

8. Rauli "Badding" Somerjoki/Fiilaten ja höyläten

9. Miljoonasade/Kerran elämässä

10. Junnu Vainio/Elämää ja erotiikkaa

Tuntuu että olen tehnyt vastaavan listan jo ennemmin?

Kyrpii aivan kunnolla.

Soundtrack: Juice Leskinen/Norjalainen villapaita, Juice Leskinen/Vaasankin veri vapisee, Irwin Goodman/Kusessa ollaan, Irwin Goodman/Morkkis, Hector/Ake, Make, Pera ja mä, Hector/Kuinka voit väittää, Hector/Juodaan viinaa, Eppu Normaali/Murheellisten laulujen maa, Eppu Normaali/Vuonna 85, Popeda/Jos pillua saan.

Vittu että voi ihmistä vituttaa.

Olen sanonut tämän varmasti ennenkin mutta sanonpahan sen taasen. Vituttaa niin tuollainen "noh, eihän se nainen ole ollut elämässäni mukana viimeiseen viiteentoista vuoteen/ikinä mutta onhan se silti mun Äiti". 

Vittu saatana vittu perkele jumalauta. Äiti ei ole Äiti. Jos se nainen ei ole voinut/osannut/halunnut/pystynyt olemaan sulle äiti niin SE EI OLE ÄITI. Yhdestäkään naisesta ei tule Äitiä vain sillä että se pukaa jotain pillustaan. Voidaan kyllä puhua äidistä siinä suhteessa että jokaisella on olemassa ihminen joka on tuonut tähän maailmaan. Mutta ei Äiti. Ei enää sitä jargonia verestä joka on vettä sakeampaa. Ei oikeutusta näiden harhaluulojen kautta sille että vanhemmilla on oikeus pitää lapsiaan omaisuutenaan, hakata, alistaa, jopa tappaa [jos ei fyysisesti niin henkisesti].

Ja olette varmasti huomanneet tämän puhuvan Synnyttäjästä. 

Kääk!

Ehkä oli ihan hyvä että sain paskahalvauksen kotosalla etten sitten joskus tuossa myöhemmin jouluryysiksen aikaan supermegahypermarketissa. 

Rosalta on ilmestynyt uusi kokoelma. <3

Tilillä just sopivasti 30 euroa…

…ja mitä sille omalle kirjalle? Ensimmäinen hylkäyskirje tuli tänään.

Mikään ei vie pois tätä euforista lapsuuteenpalaamisfiilistä. Tiesittekö että tämä nörtti on aikoinaan säilönyt salaa Rosan ankkaseikkailuja yöpöydän laatikkoon piiloon perheen pienemmiltä. Mikä voisi siis olla nautittavampaa kuin se että nyt ne komeilevat [paitsi viimeisin jonka lähden ostamaan nyt!] kaikki kovakantisina oman kodin kirjahyllyssä. XO)

Viisi päivää kestäneen moraalisen krapulan jälkeen alkaa sitä ihminen miettimään mahdollisia hoitopaikkoja itselleen. Miksi sitä pitää rankaista itseään hauskanpidosta?

Kirjoitan jälleen, tällä kertaa rakkaudesta. Näen outoja unia kaikesta mahdollisesta. Viime yönä unessa oli sellainen kaappi missä asui terävähampainen hirviö. Sille piti syöttää kaikenlaista että pysyi kilttinä. Muuten olisi popsinut minut ja muut immeiset suuhunsa. Hoh.

Ensi viikko tulee olemaan kaikilla mahdollisilla tavoilla mielenkiintoinen. Ahi ahi, puhi puhi.

Nijo. Näin perhosen unessani.

PERHONEN kuvaa sielukkuutta ja henkevyyttä. Vapaana lentävä mutta heikkona se saattaa jäädä helposti pyydykseen, esimerkiksi hämähäkin seittiin tai perhoshaaviin. Unennäkijä saattaa kokea itsessään jonkin sortin heikkoutta. Näille tunteille ei unennäkijä anna helposti tilaa itsessään teknokraattisessa yhteiskunnassa.

Herätessä takaraivossa potkii yksi biisi. Lähtihän aamu vauhdikkaasti käyntiin.

Soundtrack: Maj Karman Kauniit Kuvat/Attentaatti

Kaksi vuotta vanhaa tekstiä selatessa tuli vastaan lause "Hyvä ystävä näkee otsasta toisen mielentilan". Ei aivan väärinkään.

Minulla on katto, minulla on ruokaa. Laskut on maksettu ja seuraavaan vuokraankin löytyy rahat ellei joku mene päin helvettiä. 

Minulla on suuria murheita mutta apu on jo alullaan. Tänään sain ‘kiitosta’ siitä että ajattelen Asioita siviilissäkin. <3 Täytyy myöntää että jonkinlainen oma-aloitteisuus on löytynyt nyt kun on päässyt tästä pieni-pieni-piirisuhde -kuviosta ulos. Näkee yllättävän hyvin täältä kauempaa, näkee että siinä Toisessa on myös aineksia minkälaiseen hi-low -diagnoosiin tahansa. Ettei kaikki olekaan MINUN pääni sisäistä kuvitelmaa. Ja on VIHDOIN aikaa keskittyä näihin Todellisiin Ongelmiin [vittu anteex vaan mutta mua ei nyt vain jaksa SAATANA kiinnostaa sinä ja sun pelot ja ongelmat koska MINÄ en niitä voi ratkaista sormia napsauttamalla koska sinä et edes halua apua vaan jonkun jota syyttää sen sijaan että etsisit niitä vastauksia ongelmiin IHAN SIELTÄ OMASTA PÄÄKYSTÄSI].

Melkein viikottaiseksi on tullut jonkun virikkeen raahaaminen istunnolle. Ja ei, tahti ei ole liian nopea, minua ei pakoteta mihinkään eikä päähäni yritetä istuttaa ajatuksia joita sieltä ei löydy.

Sanottakoon sen verran että ensimmäisen kerran vuosiin tunsin niin alkukantaista vihaa että löytyihän sieltä huutaminen, nyrkkien hakkaaminen käsinojaan ja valtava lasti kirosanoja. Ja ensimmäisen kerran itkin tämän kahden ja puolen kuukauden aikana.

Soundtrack: Kent [anything goes in this state of mind - heja sverige!]

Haa! Kuulemani juorut ovat siis totta: Eläkeläiset, tuo mainio humppapumppu, ottaa osaa Suomen euroviisukarsintaan. <3 Voiko osuvampaa ehdokasta olla?

Vihdoin ja viimein oli aikaa syventyä eräänkin saksalaisen hengenheimolaisryhmän uuteen tuotantoon. Ja onhan se, yksinkertaisuudessaan aivan v*tun hyvä. <3 Menee jopa Te quiero puta! -biisin edelle. Miksi kuuntelen nykyään niin vähän Minulle Uutta Musiikkia?

Jumastugeli tänään on ollut tuottelias päivä.

Maalasin siinä sitten iltapuhteina kaulakorun toisen puolen, yhden kynttilänjalan [ollut tekosellaan varmaan vuoden?] + kaksi öljypastelli A4:sta ideoinnista toteutuksen loppuun. 

Jösses.

Tänään on ollut kummallisen seesteinen päivä.

Täti kyseli työssä viihtymisessä ja sanoi että on harvinaista että joku Todella Pitää siitä mitä tekee. Ehkä onkin siis hyvä asia etten pysy nahoissani jos olen väärässä seurassa, paikassa, ajassa, yms. Oloni muuttuu niin sietämättömän epämukavaksi että on pakko tehdä muutoksia. Ainoa asia työssä on se etten näe itseäni samassa jobissa vielä 53 -vuotiaana. Syy saattaa tosin olla siinä etten näe itseäni täyttämässä kolmeakymmentä. Jotain kehitystä siinäkin tosin, joskus uskoin etten näe 25. syntymäpäivääni.

Olen pahoillani ettei kukaan huomannut miten herkkä olet. Olen pahoillani siitä että vanhempasi ja sen *** asukkaat ovat niin saatanan sisäsiittoisia etteivät ne ymmärrä erilaisuuden kauneutta. Olen pahoillani siitä että he näkivät erilaisuuden pahuutena joka pitää kitkeä pois mahdollisimman nuorena. Olen pahoillani että synnyit niin huonoille, ei-valmiille vanhemmille. Olen pahoillani ettei isästäsi ollut sinulle turvaa ja äidistäsi suunnannäyttäjää.

Mutta oletko miettinyt että jos et olisi syntynyt siihen perheeseen, siinä ajassa ja paikassa, sinusta ei tulisi sellaista kuin sinusta on tuleva? Jos et muuta niin ainakin tulet itsepäisyytesi ja elämäsi johdosta tietämään mikä on oikein ja mikä väärin.

Olen pahoillani että jo viisivuotiaana joudut olemaan noin arka ja peloissasi. Kuvasta saa tunnelman ettei elämässäsi olet yhtään iloa. Toivon ettei se ole kokonaan totta. Toivon että rakastat juosta alasti pihalla ja sotkea hiuksesi niin isolle solmulle että sen aukaisemiseen tarvitaan sakset. Toivon että raadollisesta arkipäivän todellisuudesta huolimatta onnistut säilyttämään lapsellisuutesi.

Toivon että leikit vielä monta vuotta Tarzania, rakennat majoja siskosi kanssa ja pelkäät siellä olevia hämähäkkejä. Keräät puiden lehtiä koska rakastat niiden väriä ja sitä syksyn tuoksua, rakennat siilille pesiä vaikkei se koskaan tulekaan [tulee se sitten kun olet 18 ja parvekkeella salatupakalla…].

Yritä olla välittämättä siitä että vanhempasi yrittävät tehdä sinusta jotain mitä et ole. Yritä olla välittämättä siitä ettet kuulu mihinkään, perheeseesi, kouluun, kerhoihin, leikkiporukoihin. Pidä oma pääsi: olet jo tuossa iässä fiksumpi kuin vanhempasi tai kukaan muukaan. Usko itseesi, pelokas tyttö. Olet söpö tuossa kuvassa. Ja pidä AINA *** mukanasi, se ei jätä!

En minä tiedä. Jotenkin olen vain niin kovin sininen. Ehkä en sininenkään, violetti? Suru on vaihtumassa vitutukseen mikä on aina hyvä merkki.

Eilinen istunto oli aika maittava. Kerroin tilanteen, kerroin viikonlopusta, paniikista. Totesin melkein yks’kantaan että vitut tästä, minulla on suurempiakin ongelmia. 

Vein tädille tulijaisiksi kuvasarjan vuodelta 87. Jotenkin olin kuvitellut että vasta se kouluun meneminen on tuonut kuoleman luokseni mutta ei. Kuvissa olen vasta viisivuotias. Yhdessäkään otoksessa en hymyile. Muistan sen kun vanhemmat painottivat ennen kuvan ottamista että MUISTA SITTEN HYMYILLÄ. Itku meinasi tulla istunnolla siinä vaiheessa kun iänikuinen katkeruus nosti päätään. KUVIA EI LAITETTU KOSKAAN EDES SEN VITUN KIRJAHYLLYN YLIMMÄLLE HYLLYLLE. Viimeistään rippikuvassa tällä onkin sitten sen sortin tekohymy päällä että ammattitaitoisin filmitähtikin olisi kateellinen. JA AI AI KUN ON NIIN NÄTTI, KAUNIS, IHANA NUORI NAINEN SIINÄ NIIN NUTTURAN JA PILLUNKARVAKIHAROITTENSA KANSSA.

Mitä nyt Synnyttäjä poltti tämän korvan piippausraudalla ennen bileitä. Ja kirosi siellä kukkapenkissä avoimen ikkunan alla että tappaa itsensä niin Imsosorryn olisi edes vähän parempi olla, että ehkä sitten olisin edes hetken tyytyväinen.

Kuitenkin: kirjoitin siinä ensimmäisen kirjeen pienelle Imsosorrylle. Jatkoa seuraa…

Soundtrack: Palace & Main/Kent

Pidät yhä vain sitä vitun sormusta. Toivottavasti olet itkenyt niin että kyynelkanavasi ovat tukossa. Niin. Ja ehkä tosiaan nukut sen paidan kanssa ja pidät valokuvia tyynyn alla.

Mur. Mistä johtuu että tälläisessä tilanteessa tämän mielikuvitus alkaa aina laukata tuhatta ja sataa? Sisko soitti eilen pitkästä aikaa, menihän siinä sitten yli neljä [!] tuntia puhelimessa. Illalla kävin hakemassa vielä pari elokuvaa - hävettää myöntää että en ollut Burton -fanina vieläkään nähnyt Sweeney Toddia ja arvaus keskinkertaisuudesta osui oikeaan - ja ajattelin kaiken olevan edes hyvin.

Ja sitten se iskee. Kun irrottautuu Linkin seikkailuista ja palaa raastavaan todellisuuteen. Paniikki-itku-hermoraunio-kuolema-kohtaus. Mietin ainoastaan sitä että tottakai Toinen on ollut koko viikonlopun kännissä, juonut sen koko 22 -litran viinisatsin vaikka aika ei olekaan kypsä ja vehtaillut niin monen naisen kanssa kun aikataulu on antanut myöten. Lohdutukseksi ei auttanut se että jos se on vienyt jonkun kotiin niin siellä on yhä tavaroitani. Ei, Toinenhan on voinut heittää kaiken minusta muistuttavan jo roskiin ja elää nyt autuaana poikamiehenä. Tai sitten pettäminen on tapahtunut baarissa, kadulla, jossain toisessa asunnossa, jne.

Ei auta ‘tieto’ siitä ettei hän menisi niin tekemään. Onhan tässä nähty jo kaikki muutkin temput. Jos näemme huomenna onko sormus enää tallella? Silmissä inhon liekki? Kaulassa jälkiä syntiseltä viikonlopulta?

Ja sitten realismiin. Listasin eilen kolme asiaa joiden täytyy muuttua että voimme enää edes harkita yhteenpalaamista. Noh, ne asiat eivät tule tapahtumaan. JA JOS EN KERRAN VOI EDES YHDEN VIIKONLOPUN AJAN LUOTTAA TOISEEN NIIN ETTEN OLISI PÄHKINÖINÄ TÄÄLLÄ OMASSA UNIVERSUMISSANI niin eikö se viimeistään kerro kaiken.

Luottamus on kadonnut, eläköön mellerismi!

Turha kai sanoakaan että hitaalla mennään ja paniikki iskee päälle? Onneksi on lääkkeet.

Tänään nukuin univelkojani pois. Näin unta…

…että olimme menossa naimisiin Toisen [nykyisen/entisen?] kanssa. Olin kai muuttanut tai muuten vain muuttunut nainen, aikaa oli kulunu tovin aikaa. Eikä minulla ollut enää edes näin vahvoja tunteita Toista kohtaan. Se oli kuitenkin rakastunut tai tekemässä omasta mielestään miehen työn. Se ei halunnut menettää mua lopullisesti eikä se tiennyt ongelmaan mitään muuta ratkaisua kuin avioliiton.

Mulla oli jo muita tulevaisuuden suunnitelmia mutta suostuin sen kosintaan koska mun kävi sitä niin sääliksi. Velvollisuuden tunteesta. Tottumuksesta. Halusta yrittää että joskos tästä tulisi vielä silti jotakin. Se oli aivan onnessaan. Minä en, unessa olin jo jatkanut matkaa, oli uudet ihmiset kiikarissa. 

Parasta oli se että mulla oli siinä unessa hääpuku. Sellainen 80 - 90 -luvun mekko, pitkät hihat, v -kaula-aukko. Yläosa pitsiä ja levenevä alaosa tylliä ja silkkiä. Mua ahdisti. Taisi olla sitten jo vihkiaamu kun Toisen äitikin oli siinä. Anoppi oli niin onnellinen että poikansa oli vihdoin päättänyt mielensä ja aikoi viedä mut vihille. Mietin, mietin ja angstasin siinä ja vähän ennen vihkimistä lähdin juoksemaan pitkä tukka hulmuten.

Palasin ns. deadlinen jälkeen ja meidän kahden välinen läheisyys oli tullut takaisin. Suoraan sanottuna, kaikki oli yhtä hyvin kuin joskus parhaina päivinä. Se jutteli jonkun kaverinsa kanssa puhelimessa. Kaveri kysyi että olinko se minä joka juoksi helvetin lujaa puvussani pitkin pikkukaupungin katuja. Toinen vastasi sille nauraen että joo, mutta että tuossa vieressä se yhä on.

No nih. Suhde on ‘katkolla’. Minun päätökseni, ainoa mahdollisuus.

Hip hei, läpimurto HIV:n torjunnassa. <3 Ja kohta onkin taas vuoden virallinen Aids-päivä.